Mietin tuossa kotimatkalla sitä kuinka yhdessä vaiheessa elämääni kolmisen vuotta vaan hujahti ohi, ja tuntuu siltä ettei siitä jäänyt mitään käteen. Kun muistelin tarkemmin, tajusin että olin täyttänyt elämäni joka päivä jollakin mielenkiintoisella ja hauskalla tekemisellä, mutta tuona aikana mikään ei muuttunut - enkä myöskään kasvanut ihmisenä. Olin paikassa jossa oli jalkojeni juurella paljon kaikkea mielenkiintoista, ja viihdyin siinä sen enempiä liikkumatta.

Jälkeenpäin tietenkin sitten ihmettelee miten vähän matkaa tuli silloin kuljettua.

Huomaan olevani samankaltaisessa tilanteessa, tai ehkä pikemminkin huomaan taipumukseni päätyä tuollaisiin tilanteisiin. Tosiaalta koen että ehkä tärkeintä on elää hetkessä ja olla läsnä (joka on helpommin sanottu kuin tehty), mutta jollei ole matkalla minnekään - jollei maisemat muutu - elää sitä samaa hetkeä vain uudelleen ja uudelleen.

Aiemmin olin seurannut joitakin ihmisiä ja päivitellyt kuinka he katsoivat vain horisonttiin, ohittaen paljon mielenkiintoisia juttuja niitä huomaamatta, kompastellen kuoppiin ja kumpareisiin matkan varrella. Heistä toki moni pääsikin sinne minne alunperin tähtäsivätkin, mutta siinä meni varmasti monta mahdollisuutta ja opetusta ohi, ja sitä, odottiko heitä horisontissa mikään muu kuin matka seuraavaan horisonttiin, en tiedä.

Nyt tajusin kuitenkin että voi olla matkalla jonnekin samalla kun keskittyy jokaiseen hetkeen askel kerrallaan. After all, eteenpäin kävellessä maisemat muuttuvat koko ajan, tuoden elämään koko ajan lisää nähtävää ja koettavaa. Nyt pitää enää keksiä minne haluan olla menossa; ainoa kuolema on pysähtyä paikalleen.

Minne sinä olet menossa?