sapeli

Mietin tuossa kotimatkalla sitä kuinka yhdessä vaiheessa elämääni kolmisen vuotta vaan hujahti ohi, ja tuntuu siltä ettei siitä jäänyt mitään käteen. Kun muistelin tarkemmin, tajusin että olin täyttänyt elämäni joka päivä jollakin mielenkiintoisella ja hauskalla tekemisellä, mutta tuona aikana mikään ei muuttunut - enkä myöskään kasvanut ihmisenä. Olin paikassa jossa oli jalkojeni juurella paljon kaikkea mielenkiintoista, ja viihdyin siinä sen enempiä liikkumatta.

Jälkeenpäin tietenkin sitten ihmettelee miten vähän matkaa tuli silloin kuljettua.

Huomaan olevani samankaltaisessa tilanteessa, tai ehkä pikemminkin huomaan taipumukseni päätyä tuollaisiin tilanteisiin. Tosiaalta koen että ehkä tärkeintä on elää hetkessä ja olla läsnä (joka on helpommin sanottu kuin tehty), mutta jollei ole matkalla minnekään - jollei maisemat muutu - elää sitä samaa hetkeä vain uudelleen ja uudelleen.

Aiemmin olin seurannut joitakin ihmisiä ja päivitellyt kuinka he katsoivat vain horisonttiin, ohittaen paljon mielenkiintoisia juttuja niitä huomaamatta, kompastellen kuoppiin ja kumpareisiin matkan varrella. Heistä toki moni pääsikin sinne minne alunperin tähtäsivätkin, mutta siinä meni varmasti monta mahdollisuutta ja opetusta ohi, ja sitä, odottiko heitä horisontissa mikään muu kuin matka seuraavaan horisonttiin, en tiedä.

Nyt tajusin kuitenkin että voi olla matkalla jonnekin samalla kun keskittyy jokaiseen hetkeen askel kerrallaan. After all, eteenpäin kävellessä maisemat muuttuvat koko ajan, tuoden elämään koko ajan lisää nähtävää ja koettavaa. Nyt pitää enää keksiä minne haluan olla menossa; ainoa kuolema on pysähtyä paikalleen.

Minne sinä olet menossa?

Tylsää töissä... Aamupäivä oli aika kiirettä kun uusi apurimme on flunssassa, mutta kyllä tästä on selvitty ja oon ehtiny tekemään omiakin juttuja (nyt on puolituisdruidille lista eläimiä miksi muuttua ja mitä summonoida paikalle )

Sain tuossa äsken tähänastisen elämäni pahimman paperihaavan! Taisi olla instant-karma-feedback siitä kun "lainaan" töistä printterimustetta ja papereita näihin omiin juttuihin

Hitto kun suutuin tänään aikaisemmin, Lahden kollega saa mut aina näkemään punaista! Tai pikemminkin mustaa - viimeksi kun sen kanssa juttelin niin pimeni silmissä kun se jotenkin onnistui niin painelemaan mun nappeja (mitkä on aika pienet ja hyvin piilossa! eikun... ). Tällä kertaa melkein iskin sille luurin korvaan kun se intti ja intti ja vihjaili taidottomuudesta ja intti vähän lisää eikä asia oikeasti edennyt mihinkään. Ja kun se pihtaa tietojaan ja vihjailee harhaanjohtavia vinkkejä ja argh *kivatsulle* Piti repiä parit paperiniput puhelun jälkeen (mikä muuten purkaa aivan ihmeellisesti aggressioita, suosittelen!) että rauhoituin.

Se on kyllä kumma, varmaan kaikki täällä jotka mut tuntee tietää että paljon mua rauhallisempi kaveri ei voi olla jos pulssi vielä löytyy, mutta tuo tyyppi, se saa mut vihastumaan oikein kunnolla. Se on inhottava mielentila kun melkein menettää kontrollin sanomisistaan ja tekemisistään, ei vaan tunnu olevan järki enää kokonaan päässä, veri vaan kohisee korvissa. Jotain alkukantaista siinä on, ja tuo saa ymmärtämään mitä se "temporary insanity" oikein meinaa niissä USAlaisissa oikeusdraamoissa. Pelottaa että itselläkin noita ilmenee välillä, mutta onneksi alle kerran vuodessa keskimäärin.

No mutta, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta nyt on monella tavalla todella hyvä vaihe taas elämästä käsillä Kotielämä on mukavaa, pelaillaan yhdessä molempia kiinnostavia tietokonepelejä, ja on löytynyt ja vakiintunut oikein kiva roolipeliporukka jonka kanssa tavataan viikottain. Bileissä tulee käytyä just nyt vähemmän kuin yleensä, mutta se on tää tammikuun hiljainen vaihe... Kyllä sinne bileisiinkin vielä eksyy.

Rahatilannekin on parempi kuin koskaan - ainakin tulojen puolesta - vielähän noita juttuja on makseltavana aiemmilta vuosilta kun sitä meni enemmän kuin tuli, mutta koko ajan mennään selkeästi parempaan suuntaan.

Ja nyt kotiin! &