sapeli

_kolibri_lle

When the day is long and the night, the night is yours alone,
When you're sure you've had enough of this life, well hang on
Don't let yourself go, 'cause everybody cries and everybody hurts sometimes

Sometimes everything is wrong. Now it's time to sing along
When your day is night alone, (hold on, hold on)
If you feel like letting go, (hold on)
When you think you've had too much of this life, well hang on

'Cause everybody hurts. Take comfort in your friends
Everybody hurts. Don't throw your hand. Oh, no. Don't throw your hand
If you feel like you're alone, no, no, no, you are not alone

If you're on your own in this life, the days and nights are long,
When you think you've had too much of this life to hang on

Well, everybody hurts sometimes,
Everybody cries. And everybody hurts sometimes
And everybody hurts sometimes. So, hold on, hold on
Hold on, hold on, hold on, hold on, hold on, hold on
Everybody hurts. You are not alone

R.E.M. - Everybody Hurts

Kaunis kappale Läsnäolon Voimasta:

"Oletko koskaan katsellut taivaan huikeuteen selkeänä yönä, täydellisen hiljaisuuden ja käsittämättömän avaruuden mykistämänä? Oletko kuunnellut, todella kuunnellut vuoripuron solinaa metsässä? Tai mustarastaan laulua hiljaisen kesäillan hämärässä? Mielen on oltava hiljaa, jotta voit huomata sellaisia asioita. Sinun täytyy hetkeksi luopua ongelmataakastasi, menneisyydestä ja tulevaisuudesta kuten myös kaikesta tiedostasi. Muuten näet mutta et näe, kuulet mutta et kuule. Täydellinen läsnäolo on välttämätön.

Kauneuden ulkoinaisten muotojen tuolla puolen on kuitenkin jotain enemmän. On jotakin, jolle ei voi antaa nimeä, jotakin sanoin kuvaamatonta. On jokin syvä, pyhä sisin ydin. Missä ja milloin tahansa näemme kauneutta, siellä tämä sisin ydin säteilee jollain tavoin aineen läpi. Se paljastaa itsensä sinulle vain silloin, kun olet läsnä. Voisivatko tämä nimetön ydin ja sinun läsnä oleva henkesi olla yksi ja sama? Olisiko se olemassa ilman sinun läsnäoloasi? Paneudu siihen perusteellisesti. Ota siitä itse selvää."

Kyllä siitä telkkankin kattomisesta on joskus jotain iloa

- - - - - - -

Suhde on kuin laastari. Sen voi poistaa joko repäisemällä jolloin se sattuu enemmän (mutta onpahan nopeammin myös hoidettu pois päiväjärjestyksestä), tai sen voi poistaa hitaasti, ihokarva kerrallaan. Se tuo mukavasti lohtua ja suojaa kun elämä on jättänyt naarmuja tai haavoja ja auttaa paranemaan niistä...

Mutta jos tuo vertauskuva osuu kohdalleen niin silloinhan ihmisen ei pitäisi tarvita suhteita, tai ainakaan ajatella niitä pysyviksi asioiksi kun oikeastaan niillä useimmiten vain paikataan jotain vikaa tai puutetta joka itsessään pitää korjata.

- - - - - - -

Christian: (about Sean) "He was my mirror, you know? I'd look at him and see who I was."
Kimber: "Baby, you can't depend on mirrors. They can make you look fat or old or too thin. And Sean's made you look small. Way smaller than you are."

(Yksi ratkaisu - yksi tievaihtoehto - on käyttää useampaa peiliä, koska niiden kuvia vertailemalla saa aika hyvän kuvan itsestään. Toinen ratkaisu, ja tievaihtoehto, on opetella elämään ilman peiliä; näkeekö peili kaiken, sen kuka todella olemme? Onko niin että peilit näkevät vain sen minkä muutkin ihmiset näkevät, ja olisiko niin että juuri sillä ei ole lopulta mitään merkitystä?)

- - - - - - -

Christian: "I feel like a part of me has gone."
Kimber: "Maybe it's a part you don't need any more. Like an appendix. You only know it's there when it hurts and once it's gone, you realise you never really needed it to begin with. You just got used to the pain. I'm glad Sean's gone. If you need a mirror to tell you who you are, you look at me. I know who you are. How big and strong and good you are. (kisses him) Let him go, baby. Just let him go."

Tuo sama vertaus pätee egoon: siihen kuinka takerrumme menneeseen ja tulevaan ja toiveisiin ja pelkoihin... Ego (niinkuin Eckhart Tolle sen määrittelee) on juuri tuollainen - sitä ei huomaa paitsi silloin kun sattuu tai ahdistaa, mutta kun siitä pääsee eroon, tajuaa ettei sitä koskaan tarvinnutkaan.

- - - - - - -

Tajusin tänään myös yhden jutun töissäollessani. Niinkuin olen aiemminkin varmaan maininnut näissä blogeissa, oman tieni käveleminen yksin ja elämäni jakaminen muiden kanssa on ollut sellainen kahtiajakava tekijä jo pitkän aikaa, enkä oikein tiedä kumpi olisi parempi - ja kun olen yrittänyt tehdä molempia vuorotellen, en tee kumpaakaan täysillä.

No, tein tällaisen pienen kaavion:

minä...........................muut
yliminä........................ego
henkinen kasvu..........muiden ymmärtäminen

Havaitsin että jokaisessa kohdassa, oikean laidan asian edistäminen edellyttää (ainakin omalla kohdallani) vasemman laidan asian saattamista ensin hyvälle tolalle. Kuinka voin auttaa muita löytämään tiensä jos itse olen eksyksissä? Kuinka voin hallita egoani jos keskityn vain ja ainoastaan siihen? Kuinka voin ymmärtää muita jos en ymmärrä itseäni ja elämää?

Vastaus on siis helppo, mutta minun piti taas kerran kävellä pitkä kiertolenkki että näkisin sen oikeaksi - on taas aika antaa kaikkien elää omia elämiään ja opetella elämään ilman keinotekoisia rajoja.

Olin tuossa männäpäivänä yksillä jatkoilla ja satunnaisen päihtymättömyyden seurauksena kelailin tilannetta. Huomasin että nautin jollain tavalla enemmän tilanteesta - koin oloni kevyemmäksi ja vähemmän estyneeksi - kuin normijatkoilla tuttujen seurassa (näillä jatkoilla ei siis ollut kovin tuttuja ihmisiä). Tajusin että en voinut luottaa juuri kehenkään siellä, mutta että kukaan siellä ei myöskään odottavanut pystyvänsä luottamaan minuun. Yllättävän vapauttavaa. Silti siellä sai pidettyä hauskaa, ja jollain tavalla se hauskuus oli "puhtaampaa" kun ei sinänsä huolettanut se milloin bileet loppuu tai että näkeekö niitä ihmisiä pian uudelleen...

Mutta onhan siinä väistämättä oma viehätyksensä kun on ihmisten ympäröimänä jotka aidosti välittävät toisistaan ja kertovat tärkeistäkin asioista, koska se luottamus on siinä. Silti huomaan että aina kun päästän muut lähelleni, elämäni sisäpiiriin, alan erittäin herkästi pelkäämään etteivät he haluakaan kuulua siihen - ja defenssimekanismina pidän heidät siis etäällä; tai pikemminkin pidän itseni etäällä. Olen kuin naapuritalon kiero setä joka näkee kaiken kiikareidensa avulla mutta harva tietää edes kuka olen.

Kuuntelin tänään junaa odotellessa Jose Padillan Adiós Ayer -biisiä ja eräs kielikuva kosketti erityisen tehokkaasti:

If there are
New loves
New ways
New faces in our lives
Those times will last forever

... "uusia kasvoja elämissämme"... eli jonkinlaisia muiden ihmisten jättämiä jalanjälkiä elämissämme - tai ei oikeastaan edes jälkiä, vaan toisten ihmisten jatkuvaa merkitystä ja painoarvoa elämissämme. Edellisessä blogissani mainitsinkin siitä kuinka huomasin ikäänkuin piirtäväni itseni ääriviivat muilla ihmisillä, mutta ei se lopulta paljoa eroa siitä kuinka tuon kielikuvan kuullessani tajusin elämäni muovautuvan pitkälti sen mukaan ketä siihen kuuluu; ketkä ovat minulle tärkeitä - ihmisiä joiden puute jättäisi huomattavan aukon elämääni.

Ja heitä on paljon.

Sitten ajattelin kuinka hyvältä minusta tuntuisi kuulla että olen jollekin toiselle tämänlainen ihminen, ja tajusin että jos se tuntuisi minusta hyvältä niin eiköhän se tuntuisi myös hyvältä kaikkien minulle rakkaiden kuulla tämä... Toivottavasti löydän tämän tekemiseen rohkeutta ennen kuin on liian myöhäistä, sellaisella hetkellä että se ei vaikuta vain esim. kännisen löpinöiltä tai että sen sanomisessa on jotain taka-ajatuksia...

Sitä vaan mietin että jos elämäni ihmiset vaihtuvat, muutunko minä? Olenko elämäni?