Kaikki tutut tästä jossain vaiheessa kuitenkin kuulee joten säästänpä kaikilta aikaa ja vaivaa ja kirjoittelen tänne tämän hetken tunnelmia...

On aika päämäärätön olo. Mulla on koko elämän ajan olleet ns. reaalimaailman päämäärät ihan yksi hailea - on ihan sama saanko omakotitalon tai hienon auton tai maineikkaan uran, kunhan elämä on merkityksekästä ja onnellista. Silloin tällöin on ollut henkisen kasvun kausia kun olen imenyt uusia ideoita ja vaikutteita kuin pesusieni, välillä on taas hiljaisempaa ja elelen vaan ja tunnustelen kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.

Olen nyt kaksi kertaa ollut vakavemmassa ihmissuhteessa, ja olen nyt huomannut että molemmilla kerroilla jostain syystä kadotan elämän punaisen langan - jotenkaan en enää osaa kulkea omaa tietäni kun otan toisen huomioon kaikissa päätöksissäni. Sama ilmiö esiintyy myös siinä kun autan muita ihmisiä, mutta usein nämä avuntarpeet ovat kertaluontoisia eivätkä paljoa vaikuta elämän suuntaan ylipäänsä.

Vastaus vaikuttanee monen mielestä itsestäänselvältä - pidä parempi huoli itsestäsi, koska et voi auttaa muita jos et ensin auta itseäsi. Ja tätä on moni jo sanonutkin viime kuukausina. Mutta se ei ole minulle niin helppoa ja syy on monimutkainen. Aluksikaan, uskon että hyvyys ja pahuus ovat perin subjektiivisia asioita, ja että lähimmät kunnolliset vastineet ovat epäitsekkyys ja itsekkyys (eli toisin sanoen se kuinka paljon omaa mielihyvää saa muiden mielihyvästä). Siispä olen elänyt melkeinpä koko elämäni epäitsekkyys korkeimpana hyveenä, koska en itse paljoa muuta ole kokenut tarvivani kuin muiden olevan tyytyväisiä.

Se ei näköjään enää riitä. On aika kiduttavaa kun tietää olevansa tyytymätön tilanteeseen, mutta ei tiedä mitä haluaa. On varsinkin kiduttavaa kun tiedostaa että se mitä on aina luullut kaikkein korkeimmaksi hyveeksi ja parhaaksi asiaksi minkä muille voi tehdä onkin hitaasti tappavaa myrkkyä.

Koitapa tästä nyt sitten tehdä muutos "parempaan".