sapeli

Tajusin tuossa junamatkalla että tulen aina olemaan keskeneräinen, työn alla. Luulinko koskaan mitään muutakaan; kuvittelinko että jonain kauniina päivänä olisin kokonainen, valmis, täydellinen? En usko - mutta jos näin niin miksi tuo ajatus tuntui uudelta?

Ensimmäinen reaktioni: kuka haluaa keskeneräistä ihmistä elämäänsä? Ilmiselvä vastaus: kaikkihan me ollaan keskeneräisiä, kaikki ei vain sitä tiedä. Mutta kun syvempää tuota sisäistä dialogia tarkastelee niin huomaa että oikea kysymys onkin: miksi haluan jonkun haluavan minun elämäänsä?

Enkö ole täydellinen ilman sitä?

Tiedostin tänään myös jotain muutakin. Olen pitkään uskonut välittömään karmaan - jos teet hyvää, sinulle tapahtuu hyvää; se minkä annat, saat moninkertaisena takaisin. Tuohan sinänsä toimii jo pelkästään sen takia että ihminen voi saada hyvän mielen auttaessaan muita - itsekkäistä syistä siis kuitenkin - mutta olen uskonut siihen että pitkällä tähtäimellä tuo hyvä mieli mitä maailmaan jakaa tulee takaisinkin, ehkä jotain toista kautta.

Huono syy tehdä asioita.

Ihmisen - tai ainakin minun, ainakin tällä hetkellä, ainakin omasta mielestäni - pitäisi pystyä elämään ilman odotuksia (negatiivisia TAI positiivisia), koska ne kiinnittävät vain huomion pois nykyhetkestä, mikä ainoastaan on todellista. Jos teen nyt jotakin ajatellen että karma palkitsee minut myöhemmin, käytän käytännössä vain energiaani nykyhetkessä saadakseni sitä tulevaisuudessa takaisin suuremman määrän, kuin pankkiin tallettaisi rahaa. Sinänsä hyvältä kuulostava idea, mutta ei palvele nykyhetkeä - odotukset sitoutuvat aina egoon, ja ego kokee helposti pettymyksen jos ei saakaan sitä mitä haluaa.

Minun on siis löydettävä uusi syy tehdä asioita. Moni viisas ihminen on viime päivinä minulle kertonut omalla tavallaan että se tapa millä minun olisi tällä hetkellä elettävä elämääni on antamalla niille joille haluan jotain antaa, odottamatta mitään takaisin - luulin tehneeni näin mutta huomasin valehdelleeni itselleni.

Olen siinä aika hyvä.

Kolmas asia minkä tiedostin palatessani töistä on se että käytän muita ihmisiä ikäänkuin itseni ääriviivoina. Olen asettanut muiden auttamisen usein oman etuni edelle koska olen kokenut sen tärkeimmäksi asiaksi mitä tässä maailmassa voi tehdä, mutta tästähän seuraa vain se että määrittelen oman arvoni muiden ihmisten ehdoilla, muiden ihmisten avulla. En siis ole mitään ilman heitä.

Huono reitti.

Ja liittyy myös tuohon aiempaan. Jollei muuta niin ainakin odotan muiden auttamisen määrittelevän minua itseäni, eli vaikkei kenenkään tarvisi edes tehdä mitään, odotukset ovat silti olemassa kaikessa mitä olen tehnyt. Ei näin sapsu, ei näin.

Tämä olkoon nyt projektina - matka jatkuu. Eräs viisas ihminen kerran sanoi että sillä ei ole väliä mihin suuntaamme, koska koskaan emme voi olla perillä. Jos maailmankaikkeus on rajaton, olemme yhtä kaukana sen rajoista olimmepa missä tahansa - mutta tärkeää on pysyä liikkeessä, nähdä ja kokea uutta. Kasvaa.

Olen keskeneräinen, mutta niin minun pitääkin olla.

Onpas taas ollu vaan ylipäänsä kiva päivä

Heräsin yhden tuoksun muistoon En kyllä koskaan oo mitään tuoksua muistanu niin vahvasti että siihen herää - ja onneks oli vielä hyvä tuoksu kyseessä

Päivä kyl alko sillä että sain tarkastusmaksun, mut oikeastaan juoksin veljen asioita sillä hetkellä ni enköhän mä saa sen syyllistettyä maksamaan senkin

Töissä heti ekalla soitolla tuli haastattelu vaik tänään oli vaikea melkei 20-minuuttinen haastattelu mihin on yleensä ollu tosi vaikea saada ihmisiä suostumaan Ja sit koko päivänä sain niitä 12 kasaan Ja sit ku laskee et tänään oli about 4 tuntia töitä ni huomaa et ei joutunu kovin montaa "ei"-vastausta kuulemaan

Sit soitin äipälle ja se lupas autella ku on vähän rahasta tiukkaa, ja muutenki innostu ku kerroin että uus kämppä löyty, ja sit sovittiin et nähdään perjantaina töiden jälkeen Oottelen sitä ihan mielelläni

Sit kävin kaupassa ja tein mielestäni tosi järkeviä ostoksia ja siitä tuli hyvä mieli; kävellessä kotiin kuuntelin Tori Amoksen konserttitaltiointia ja tulin siitä yllättävän hyvälle mielelle; sit istahdin tähän koneelle ja näin ton hienon taulun tossa vieressä ja siitä tuli hyvä mieli; olin saanu pari kivaa kommenttia mistä tuli hyvä mieli; ja kohta meen tekemään tosi hyvää safkaa (varsinkin kun on ihan älytön nälkä) ja siitä on jo nyt hyvä mieli, ja tiedän et kohta on vielä parempi mieli!

Nii ja sit luen vielä yhtä hyvää kirjaa ("Läsnäolon Voima", Eckhart Toller) jonka ajatuksista tulee hyvälle mielelle - siitä taas huomaa kuinka on tullut oikea kirja just oikealla hetkellä eteen kun siinä puhutaan just niistä asioista mitä oon viime aikoina funtsinut, ja se oikeastaan pukee mun aiemmat ajatukset sanoiks ja näyttää vielä niistä uusia puolia.

Tää on niitä päiviä mitkä vois pullottaa huonojen päivien varalle - tänään mä oon sellasessa yhteydessä kaikkeen maailman hyvään oloon että mikään ei tätä pysty järkyttämään

Jatkoa sinkkuluukusta... http://klubitus.org/forum_aihe.php?id=152;pid=706278#706278

Tietenkin tuo sama periaate pätee mihin tahansa asiaan mihin keskittyy kovasti - jos murehdit työasioita, saatat kävellä kotiin huomaamatta lainkaan upeata auringonlaskua... Tai jos raha-asiat painavat, voi lempibiisisi kuulostaa aivan tylsältä, kun taas hyvänä päivänä mikään ei ole upeampaa...

Se on ihmisen luonto, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja jättää huomiotta kaikki muu - tai ainakin vähemmälle huomiolle. Niinkuin Tonin kanssa juttelinkin perjantai aamuyönä niin ihminenhän menisi hulluksi jos koko ajan käsittelisimme kaiken tiedon mitä silmien ja korvien ja ajatusten kautta päähämme kulkee... Niinpä pitää valita, ja se "tärkein" asia on tietenkin siinä päällimmäisenä.

Sitä voikin sitten miettiä onko arvojärjestys kohdallaan jos elämän tärkein asia saa ihmisen masentuneeksi ja karsii elämästä pois monta kaunista ja hienoa asiaa... Eikä niiden asioiden olemassaoloa ehkä tajuakaan - eikä siis myöskään niiden puutetta omasta elämästä - kunnes nostaa päänsä ja katselee ympärilleen; niin sanotusti pysähtyy ja haistelee ruusuja.

Olen vähän kahta mieltä vielä ylipäänsä suhteiden suhteen... Toisaalta se on syvin ja kaunein rakkauden ja välittämisen osoitus, ja niitä kahta asiaa ei maailmassa koskaan ole liikaa. Toisaalta taas huomaan enemmän ja enemmän kuinka ihmisillä vilpitön toisen rakastaminen on usein toissijaista omien, useimmiten alitajuisten tekijöiden viedessä paalupaikan.

Esimerkkinä, minä itse: suhteessa oleminen edustaa mulle monella tavalla elämän tärkeimpien asioiden multihuipentumaa - koen että muiden auttaminen ja hyvän mielen levittäminen palvelee kahta periaatetta jotka oikeastaan aika pitkälle sanelee kaiken mitä teen: hedonismia ja utilitarismia. Toisin sanoen, kaikille niin paljon hyvää kuin mahdollista.

Olen yksi niitä ihmisiä jotka (itsekkäästi) saavat itsensä todella hyvälle mielelle kokiessaan aidosti auttavansa muita, ja Rakkaus ihmissuhteessa on sen ääritila - silloin pystyn antamaan sille toiselle ihmiselle kaiken. Suhteet ovat siis sinänsä tärkeitä, se lienee selvää kaikille.

Siitä huolimatta, olen parhaista aikeistani huolimatta havainnut lukittuvani suhteissa ollessani tuohon sinkkuluukun postauksessa mainittuun liekkiin tuijottamiseen - en näe metsää puilta, en ympäröivää kauneutta koska aivan edessäni on niin voimakas kokemus. Jokaisen tärkeän suhteeni jälkeen olen huomannut että kun en enää ajattele sitä toista ihmistä (tai en ainakaan niin jatkuvasti), vapautuu valtava määrä henkisiä resursseja muuhun käyttöön - ja tästä seuraa suuri vapauden tunne, ajatus pääsee taas lentämään omia ratojaan, sen sijaan että se lentäisi ympyrää valokehän laidalla.

Ja nyt, kun olen jälleen vapaa, koen taas olevani onnellinen. En enempää tai vähempää välttämättä kuin suhteessa ollessani, mutta eri lailla vapaa - ja mikä tärkeintä, se onnellisuus tulee sisältä, ei ulkoa. Tämä onnellisuus ei ole muista kiinni, tätä kukaan ei voi minulta pimittää paitsi minä itse. Ja jotenkin nyt ymmärrän että se onnellisuus jota suhteessa koen joko tulee siitä toisesta ihmisestä tai on sisälläni, mutta lukon takana johon ainoastaan sillä tietyllä ihmisellä on avain. Jos en koe sitä suuremmaksi onneksi niin miksi antaa oman onneni avaimet toiselle?

Jos onneni riippuu toisesta ihmisestä - enkä siis koe olevani onnellinen ilman häntä - mitä annettavaa minulla hänellekään on? Onneton ihminen ei voi antaa toiselle mitään arvokasta menettämättä siinä itse enemmän, joten jos oma onnesi on lukkojen takana, on toiselle sinänsä taakka huolehtia sen avaimesta. Kukapa haluaisi olla vastuussa vaikkapa jonkun toisen ainoasta automaattikortista jos tilin sisältöä ei itse voisi edes käyttää? Ei, jos itse olet tyhjä ilman toista niin ainoa onnellisuus jota toiselle voit tarjota heijastuu hänestä itsestään - hänellä on sen avaimet, hän voi päättää milloin tililtä nostetaan lisää.

Mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen. Kuten sanoin, suhteessa olemisessa on monia usein alitajuisia tekijöitä. Jatkaakseni omaa esimerkkiäni, on melko helppoa päätellä että jos muiden auttaminen on minulle elämän tärkeimpiä asioita, on myös muiden hyväksyntä minulle tärkeää. Ja onko suurempaa hyväksynnän merkkiä kuin hyväksyä minut kumppanikseen? Se jos mikä on täydellisen luottamuksen merkki, niin älyllisesti, tunteellisesti kuin fyysisestikin. Joten kumpi minulle on oikeasti tärkeämpää - antaa sille tietylle ihmiselle suurin lahja mitä toiselle voi antaa, vai kokea itse se täydellinen hyväksyntä, saada lupa nostaa itseni sille korkeimmalle itseni rakentamalle jalustalle? Kukapa ei voisi myöntää että suhteessa oleminen pönkittää itsetuntoa ehkä enemmän kuin mikään muu...

On tietenkin monia muitakin syitä olla suhteessa. Luulen että ainakin itselläni kumppani on samalla paras ystäväni - koska jostain paranoidista syystä en kerro oikeastaan kellekään muulle kaikkea itsestäni (itsesuojelua) - sekä joku josta pitää huolta, lemmikkejä kun en voi omistaa ja lapsen hankkimiseen ei ole resursseja. Toisin sanoen, jos minulla olisi hyvä ystävä jonka kautta heijastaa kaikkia puoliani, kissa ja oma lapsi, en osaa sanoa mitä kumppani siihen enää pystyisi tarjoamaan mitä oikeasti tarvin. Kuten jo totesinkin, ehkä ainoan tasapainoisen, suuren onnellisuuden voi ehkä vain löytää sisältään - kaikki muu johtaa riippuvuuteen ja sitä kautta epävarmuuteen, ja sitten sitä taas tuijotellaankin sitä värisevää liekkiä.

Mutta, tilanne ei ole minunkaan silmissäni ihan niin synkkä ja kyyninen kuin miltä se ehkä vaikuttaa

Suhteille on sijansa maailmassa, koska uskon että meistä jokaisen on tärkeä oppia monesta erilaisesta rakkauden ilmentymismuodosta. Luulen vain että moni ei oikeastaan huomaa kuinka monta asiaa omasta tajunnasta kätkeytyy suhteen pinnan alle, ja jos niitä ei tiedosta niin suhteesta lähtee hakemaan vääriä asioita... Eikä tälle oikein muuta voi kuin kuunnella itseään, erityisesti suhteen loputtua, ja koittaa löytää ne asiat mitä oikeasti elämästä ja rakkaudesta tarvitsee, vaikkeivät ne olisikaan kovin kauniita tai korrekteja.

Meistä jokainen on kuitenkin onnellisimpana suurimmaksi hyödyksi lopullekin maailmalle.