sapeli

sapeli

jokukukamikä?

November 2006

Kultakala on hyvä olla

By sapeli, Thursday 30.11.2006

(Otanpas tän sittenkin täältä pois)

Pienin hurmeli

By sapeli, Thursday 23.11.2006

Hipsu oli pienin hurmeli, tai ainakin oman kotiluolansa pienin. Oli tietenkin vaikea sanoa oliko Hipsu kaikkein pienin hurmeli, koska hän oli halannut vain muutamaa kymmentä lähintä hurmelia - ja luolassahan oli tietenkin aina ollut säkkipimeää, joten halaaminen oli ainoa tapa tietää kuka oli ketäkin pienempi.

Jo pienestä pitäen (siis kun Hipsu oli ollut vielä pienempi), hän oli pitänyt kovasti tarinoista Valosta. Valo oli upea asia: se kuulemma teki kaikesta kauniimpaa, muutti kaiken ikävän mukavaksi, opetti itsestä ja muista paljon, ja oli ylipäänsä hienoin asia mitä vaan olemassa oli.

Sääli että Valo oli vain lasten satuilua, tai niin Hipsun isä, Hapsu, ainakin sanoi. Hipsun isä oli löytänyt Hipsun äidin ilman Valoakin - "ei siinä mitään Valoa tarvittu kun tiesi mitä halusi", oli Hapsu aina sanonut. "Et sinäkään Valoa tule koskaan löytämään Hipsu, yhtä höpsöä olisi kuvitella että tuolla jossain luolan ulkopuolella on niin suuria lammikoita että reunoja ei näy, tai että jossain kohtaa luolaa ei olisi kattoa. Höpöpuheita tuollaiset."

Isänsä puheista huolimatta Hipsu tiesi että hänen isänsäkin haaveili välillä Valosta, vaikka hänelle se merkitsikin eri asioita. Hipsu välillä ajatteli että ehkä hänen isänsä oli niin jääräpäinen koska hän ei ollut koskaan itse nähnyt Valoa, ja Hipsun äiti olikin kertonut kuinka Hipsun isä oli nuorempana vaellellut kauas kotiluolasta Valoa etsien, ja palannut yhtä synkkänä kuin kotiluolan kaikkein pimein kolkka.

Hipsun äiti oli kuitenkin hiljaa Hipsulle kuiskannut että tämän ei pitäisi kuunnella isänsä puheita liian vakavasti, ja että hänen mielestään Valo on jokaisen hurmelin sydämessä aina, niin kauan kuin siihen vain jaksaa uskoa.

Tästä rohkaistuneena Hipsu jatkoi elämäänsä, unelmoiden Valosta silloin tällöin, ja yhä kuunnellen jokaista tarinaa ja laulua ja lorua Valosta korvat höröllä. Kerran herättyään nokosiltaan, Hipsu lähti kävelylle kotiluolan lähellä olevaan sienimetsään. Siellä hän tassutteli, hyräillen hiljaa yhtä lempilauluistaan, kun hän huomasi jotain varsin kummallista. Yhden sienen takana, kivenheiton päässä, oli jotain. Hipsu hiljeni heti, ja saman tien kaikki oli kuin ennenkin.

Kummastuneena, Hipsu jatkoi matkaansa, hyräillen jälleen. Taas, sienen takana tuntui olevan jotain, mutta Hipsu ei oikein ymmärtänyt mistä hän sen tiesi - hän ei kuullut mitään muuta kuin oman hyräilynsä; sienimetsässä oli muuten aivan hiljaista. Hän hiljeni jälleen ja keskittyi kuuntelemaan sienen suuntaan, mutta jälleen sieni vaikutti aivan tavalliselta.

Vielä kerran Hipsu aloitti hyräilynsä, ja jotenkin hän vain tiesi että sieni siirtyi hiukan - aivan hiiskumatta - hänen hyräilynsä ansiosta, ja sen takana oli jotain. Hipsu oli aivan ymmällään. Mistä hän pystyi tuon tietämään, kun sieni ja sen takana oleva asia olivat molemmat aivan hiljaa eivätkä tuoksuneet edes mitenkään erityiseltä?

Hipsu hipsutteli lähemmäs sientä ja kiersi sen ympäri. Sienen takana oli kuin olikin pieni rako luolan seinämässä, jonka ulkopuolella oli jotain outoa - jotain sadunomaista. Korvat höröllä Hipsu asteli hitaasti raosta läpi sen toiselle puolen, ja ensimmäistä kertaa elämässään räpytteli silmiään.

Se oli niin kaunista, paljon kauniimpaa kuin mitä mikään satu tai laulu olisi pystynyt kertomaan. Pienen Hipsun sanat loppuivat kokonaan kesken kun hän yritti miettiä miten kokemaansa kuvailisi: ylhäällä luolan katto oli niin kovin kaukana ja Hipsu jotenkin vain tiesi että se oli rauhoittava ja kaunis ja sai Hipsun tuntemaan olonsa kevyeksi. Hänen tassujensa ympärillä kasvoi jotain erikoista, jotain joka toi mieleen Hipsulle elinvoiman ja terveyden ja kasvun ja ilon. Hän ei pystynyt kuvailemaan kokemaansa, mutta ikäänkuin Hapsu olisi kuullut tunteita, vaikka hän ei kuullutkaan mitään.

Ja hän huomasi että nämä kaikki tuntemukset katosivat kun hän sulki silmänsä.

Sitten hän vasta sen lopulta tajusi - hän oli löytänyt Valon! Hieraisten silmiään ihmetyksestä, Hipsu vihdoin ymmärsi mitä 'näkeminen' tarkoittaa, tai mitä 'värit' ovat. Ainahan hän oli tiennyt että hänellä oli tassut, ja tiesihän hän totta kai minkä muotoiset ja tuntuiset ne ovat, mutta koskaan aikaisemmin ei ollut Hipsu tiennyt miltä ne näyttävät, tai että minkä väriset ne ovat. Hipsu kikatti ajatellessaan että hänen tassujensa väristä hänellä tuli mieleen äidin syli ja marjapuuro, se hetki juuri ennen nukahtamista ja se miltä villasukat tuntuivat kun oli oikein kylmää.

Hipsu käveli varovasti eteenpäin uudessa, hienossa maailmassa, ja ensimmäistä kertaa näki kuinka kauempana olevat, hiljaisetkin asiat olivat koko ajan siellä, ja liikkuivat hitaammin kuin lähempänä olevat asiat. Hänen tarkat korvansa kuulivat veden solinaa läheltä, ja Hipsu suuntasi sinne. Muutaman ihmeellisen kauniin kukkia täynnä olevan puun takana oli pieni lampi ja puro, ja Hipsu kävi istumaan lammen vieressä olevalle kivelle. Hetken Hipsu ihmetteli kuinka oudolta vesi näytti - se oli kuin hiukan vääristynyt kuva vastarannasta - kunnes hän säikähtäen huomasi jonkin pörröisen liikkuvan veden pinnan alla, aivan hänen lähellään!

Hipsu hyppäsi kauemmas ja piti korvat höröllään lammen suuntaan, mutta lammen pinta oli tyyni eikä sieltä tullut mitään esille. Keräten kaiken rohkeutensa, Hipsu hiipi takaisin lammen viereen ja kurkisti josko se otus olisi yhä siellä. Ja olihan se, kurkistaen lammen reunan takaa juuri samalla hetkellä kuin Hipsukin. Nyt Hipsu vain säpsähti hiukan, koska otus näytti varsin hauskalta, eikä ollenkaan pelottavalta. Se oli saman värinen kuin Hipsun tassut, ja silläkin oli isot korvat ja pörröinen pää, aivan kuin Hipsulla.

"Hei siellä," Hipsu huikkasi hiljaa, ja huomasi kuinka otus matki häntä, mutta hiljaa. "Ei saa matkia, se on rumaa!" torui Hipsu, ja jälleen otus matki häntä ääneti - jopa aivan samaan aikaan kuin Hipsu. Kurottaen tassuaan lammen pintaa kohti, Hipsu huomasi että otus teki samoin. "No, kätellään sitten," ajatteli Hipsu, ja otti kiinni otuksen tassusta, huomatakseen vain kuinka lammen pintaan koskettaessaan otus hävisi veden pinnan väreilyyn.

"Hetkonen," mietti Hipsu, "eikös 'Valon leikki'-laulussa kerrottu jostain tälläisestä?" Hipsu muisteli kovasti äitinsä laulamaan satulaulua, ja muisti kertosäkeenkin: "Kun Valon kerran löydät, vierellä veden kirkkaan, sitten myös ymmärrät, kuinka kaunis oletkaan."

Lammen pinta laantui hiljalleen ja Hipsu alkoi hyräilemään Valon Leikkiä, odottaen että otus palaisi lammen pinnalle. Hänellä oli veikeä olo että otus lammen pinnassa oli Hipsu itse, että lampi ja Valo jotenkin yhdessä näyttivät hänelle millainen Hipsu oikeastaan olikaan. Tuijottaen lammen pinnassa häilyvää otusta, Hipsu huomasi että se räpytteli silmiään ja höristeli korviaan ja heilutteli tassujaan aivan samaan aikaan kuin Hipsukin, ja päätyi siihen että sehän oli hän itse.

Hipsu oli kyllä kovin hämmentynyt. Ei missään sadussa tai lorussa oltu kerrottu tästä aivan tällä tavalla. Oikeastaan Hipsu oli tyytyväinen, koska lammen pinnassa oleva olento oli monella tavalla niin kiehtova ja hauskannäköinen, mutta hän oli myös surullinen koska hän tiesi että hän ei varmasti koskaan löytäisi sanoja millä kertoa tästä muille hurmeleille.

Niin kaunista kuin luolan ulkopuolella olikin, Hipsulla alkoi olemaan ikävä kotiin. Vielä kerran hän katsoi ympärilleen ja koitti painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan niin tarkkaan kuin hän vain suinkin pystyi, ja sitten suuntasi takaisin luolan turvalliseen, joskin tylsään, pimeyteen.

Hipsu malttoi tuskin odottaa että hän pääsisi kertomaan Valosta isälleen ja äidilleen ja muille hurmeleille, hän juoksi kotiluolaan niin nopeasti että tassut oikein vinkuivat. "Isä! Äiti! Löysin Valon!" Hipsu huuti jo kaukaa, hengästyneenä. Hipsun isä tuli ensimmäisenä vastaan ja halasi Hipsua, niinkuin hurmeleilla oli aina tavatessaan tai erotessaan tapana. "Mitä se Hipsu höpisee?"

"Kyllä minä näin sen! Näin Valon! Se oli sienen takana piilossa, ja se tuli esiin kun lauloin sille!" Hipsu hihkui innoissaan.

"Jaahas. No kerropas millainen se Valo oikein oli," kysyi Hapsu, selkeästi epäileväisenä.

"Oi, se oli niin kaunista! Kaikkialla oli ikäänkuin kauniita ääniä ja muistoja ja tunteita, paitsi että ne eivät olleet ääniä eikä muistoja eikä tunteitakaan - ja siellä oli toinen minä veden pinnan alla ja se näytti minulle millainen minä olen!"

"Eihän tuossa ole mitään järkeä Hipsu, ja tuon lopun minäkin olisin voinut sinulle kertoa - jokaisessa sadussa ja lorussahan se kerrotaan että Valo opettaa meille tuollaiset asiat. Taisit vain kuule nukahtaa sienimetsässä ja kuvitella koko jutun."

Hipsu melkein jo masentui, mutta lähti kertomaan Valosta äidilleen. Hipsun äiti kuunteli kohteliaasti, mutta sanoi vain lopuksi: "Voi Hipsu, kyllä sinusta tulee vielä oikein hyvä sadunkertoja, keksit tuohon vain vähän lisää jotain omaa. Tuo on kaikki kerrottu jo vanhemmissa saduissa."

Hipsu yritti kertoa Valosta vielä muillekin hurmeleille, mutta joka suunnasta hän kuuli samanlaisia kommentteja. "Kyllä minä tiesin että Valo on tuollainen." "Olen kuullut jo tuon sadun." "Ei, eihän Valo ole ollenkaan tuollainen - siinä yhdessäkin tarinassa sanotaan että..."

Hipsu vei isänsä ja äitinsä sienimetsäänkin, samaan paikkaan josta hän oli Valon löytänyt, mutta mikään laulu ei sitä tuonut enää esiin. Lopulta Hipsu luovutti. Hän tiesi, tiesi aivan varmana, millainen Valo oli, ja miltä se tuntui, miten se muutti oikeasti kaiken kauniimmaksi. Sinä yönä kun hän nukkui, hän näki unia - sen hienon korkean katon, ne heiluvat kauniit puut, sen hassun ruohomaton siellä lattialla... Ja herätessään Hipsu tiesi että Valo tulisi olemaan hänen ikioma aarteensa jota kukaan ei voisi häneltä viedä - mutta jota kukaan muu ei myöskään voisi ymmärtää.

Ja juuri se Valosta tekikin Hipsulle maailman arvokkaimman aarteen.

Pisara

By sapeli, Thursday 2.11.2006

Sydämenmuotoiseen rasiaan lukitsen
pienen pisaran punaisen
olkoon se muistona
en ole särkymätön.