Tontsis, 24.4.2006 14:36:
Sori jos tulee toistoa topikiin tai mun replyt jatkossakin kestää. Tää etenee niin kovalla vauhdilla ja mielelläni vastailen rauhassa viesteihin. Muutenkin kuulun siihen porukkaan, joka luki koealueen läpi yhdellä kerralla, jos edes kerkesin kokonaan, kun toiset kehuskeli lukeneensa 5 kertaa viimeisenä iltana. Olen hidas (tai huolellinen?) lukemaan :)
Samassa veneessä ollaan eli ei ainakaan minua haittaa. =)
---
Epailija, 24.4.2006 13:12:
Niin karulta kuin se kuulostaakin, niin lapsuus on sitä aikaa, jolloin lapsi aivopestään noudattamaan yhteiskunnan sääntöjä.
---
Tää todella kuulostaa karulta. Onneks pehmensit myöhemmin, koska mä jo aattelin, että noilla lähtökohdilla onneks en oo sun kasvattama ;D En menis ihan helpolla käyttämään tota aivopesua sanana kuvaamaan lasten kasvatusta.
No ei se ole varmaan samanlaista aivopesua minä useimmat aivopesua ajattelee. Valitettava tosiasia vain on se, että moraalisäännöt eivät ole mitään absoluuttisia totuuksia, joten lapsi voi loputtomiin udella isiltään ja äidiltään, että miksi jokin asia on väärin ja ainoaksi rehelliseksi vastaukseksi jää: koska me sanomme niin. Lapset pitää siis tavalla tai toisella saada uskomaan, että se riittää - tai paremminkin unohtamaan se, että syy on noinkin heppoinen, ja saada pelkkä sääntö jäämään mieleen. Kun lapselle tarpeeksi monta kertaa sanoo, että pikkuveljen lyöminen on
väärin, saattaa tämä jossain vaiheessa uskoakin sen - vaikka se siis ei itse asiassa ole Totta(tm). Jos lapsi ei usko puhetta, niin rangaistuksen pelon istuttaminen lapseen on seuraava keino viedä oppi perille. Ajan kanssa lapsi saattaa senkin jälkeen oppia tuntemaan teon vääräksi, jolloin rangaistusta ei tarvitse enää käyttää pelotteena. Tällainen tietyn totuuden toistaminen ja tarvittaessa rangaistuksin vahvistaminen on nimenomaan aivopesua, vaikka sitten varsin helläotteista sellaista.
Mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta lapsen kasvatuksesta tai edes lapsen läsnäolosta, mutta mulla on mielipiteitä ja käsityksiä :) Musta toi on oikea tapa opettaa oikea ja väärä. Ainakin se kuulostaa hyvälle tavalle. "Ei saa vetää kissaa hännästä, ettei kissalle tule paha mieli" ja lisäksi venäyttää vähän omaa naamaansa surulliseksi. Jokainen kakarakin tietää, että paha mieli ei ole kiva juttu. Ja hei, tosi monet sadut, animaatiot ja kuvakirjatkin kertoo tästä tunteesta. Huono omatunto "rangaistuksena" toimi minulle.
Toimi se monesti minullekin, mutta välillä se ei ole riittävän tehokas tai nopea keino saada lasta kuriin. Esimerkiksi risteyksessä nujakoivia lapsia on mielestäni ihan turha mennä kurittamaan sanomalla "isille tulee nyt paha mieli, jos te ette lopeta tappelua ja tule pois autojen tieltä". Jos lapset ovat tarpeeksi kiukkuisia, ei puhe kerta kaikkiaan tehoa. Pahimman maailman napa-vaiheen (ei ammattijargonia, kirj. huom.) aikana en myöskään lähtisi pelkkään lapsen empatiakykyyn aina luottamaan. Muuten olen kyllä samaa mieltä ja tarkoituksena olisikin opettaa oma(t) kersa(t) mahdollisimman aikaisin ottamaan myös toisten tunteet huomioon. Niin ja hyvä että otit sadut puheeksi. Siinä on hyvä tapa kasvattaa lasta ilman että lapsi tätä itsekään välttämättä tajuaa. =)
No mutta. Aiemminhan joku totesikin tai ainakin arvuutteli, että jostainhan se haistattelukin on opittu. Siis kuten itsekin tuossa sanot, että "jos kotikasvatus on epäonnistunut".
Ei sitä haistattelua välttämättä kotona opita. Kouluikäisillä lapsilla on jo ihan omat perheen ulkopuoliset kuvionsa, roolimallinsa ja sosiaaliset hierarkiansa. Haistattelu opitaan jo leikkipuistossa kun vanhemmat lapset haistattelevat toisilleen, eikä vanhemman tuomitseva asenne poista oppia.
Ja puhekaan ei tepsi, jos "Ei" ei riitä kotonakaan vaan siellä on todettu fyysisen kurituksen olevan se lopullinen ei.
Ei on vain sana. Jos ei muuten, niin toisten lasten kanssa leikkimällä oppii, ettei "ei" aina tarkoita sitä, että jokin toiminta loppuisi. Tuttavaperheen kersa saattaa vedellä sinua ymmärtämättömyyttään ympäri korvia muovilapiolla, vaikka kuinka yrittäisit kieltää, koska sinä et ole hänelle mikään auktoriteetti.
Tämäkin on todettu tai ainakin tätäkin arvuuteltu jo topikissa. Itse kun haluaisin kasvattaa lapseni ilman fyysistä kuritusta ja opettaa heille, että kaikki väkivalta on väärin, en todellakaan haluaisi lähettää lastani kouluun, jossa opettajat tekevät toisin. Oma kakaranihan ei tietystikään kuritettavaksi edes joutuisi, koska uskoo siihen "Eihin", heh ;)
Hehe, mutta kun kaikki väkivalta
ei ole väärin - ainakaan kaikkien mielestä. Jossain vaiheessa se lapsi tajuaa tämän ja silloin muodostuu ristiriita vanhemman opetusten ja tosimaailman ilmiöiden välillä. Tämä on tietenkin ihan oma ongelmansa. Sapeli kertoi opettajuudesta mielestäni varsin hyvin ja kun liittää sen jo sanomaani, niin en tiedä mitä tähän lisäisi.
Jälleen kavahdan tota sanavalintaa "pitää saada" :O Tiedän, että et tarkoita sitä kirjaimellisesti, mutta se antaa helpommin käsityksen siitä, että nauttisit asiasta :)
Pahoittelen. Tarkoitus ei ole ilmaista, että sen tulisi tai että se saisisi tuoda jonkinlaista nautintoa rankaisijalle. Tarkoitin, että minusta opettajalla kuuluu olla valtuudet fyysisen koskemattomuuden rikkomiseen. En välttämättä edes sallisi kunnon tukkapöllyn antamista, mutta niskavilloista tai korvasta tarttuminen ja puhutteluun (jonka voi itsekin pitää esim. luokan ulkopuolella) taluttaminen olisi mielestäni sallittavaa. Koululaitos on nimittäin sekin vastuussa lasten kasvattamisesta. Etenkin nykyaikana on turha odottaa, että kaikkien oppien tulisi tulla vain vanhemmilta ja vain vanhempien valitsemassa muodossa.
---
Ihminen on kaiken kulttuurievoluutionkin jälkeen eläin ja lapset saattavat ajoittain tarvita osoituksen aikuisen fyysisestä ylivertaisuudesta ymmärtääkseen asemansa.
---
Uhmm.. Mitä ajat takaa tällä eläinvertauksella? Varmaankin ymmärsin väärin, mutta mä en nyt osaa näin pikaisesti kelailtuna sanoa yhtään eläintä, joka kurittaisi satuttamalla jälkeläisiään :O
Embie antoikin jo esimerkin. Itselleni on muodostunut sellainen mielikuva, ettei se olisi mitenkään harvinaista eläinkunnassa. Se, mitä ajoin takaa, oli että lapsena ihminen elää kaikista eniten vaistojen ja viettiensä varassa. Juuri puhumaan oppinut lapsi ei ole kykeneväinen ajattelemaan kuten sinä ja minä ja tiedolliset kyvyt kehittyvät vielä yläasteellakin. Nuori lapsi ei osaa arvostaa aikuista koska tämä on vanha ja aikuinen tai edes sen takia, että tämä on hänen vanhempansa - nuorimmat eivät edes näe itseään äidistä (olettaen, että sellainen on) erillisenä olentona. Fyysisen ylivertaisuuden osoittaminen taas on varsin tehokas keino osoittaa lapselle kuka ne rajat asettaa ja kenelle. Tämän ei tietenkään tarvitse tapahtua vetelemällä lasta ympäri korvia, mutta joskus se tukkapölly on tarpeen asioiden asettamiseksi perspektiiviin. Tilanteen rauhoituttua voi (ja itse asiassa pitäisikin) käydä lapsen kanssa tilanne läpi, jotta lapsi ymmärtäisi kokonaisuudesta muutakin kuin rikkeen ja kivun yhteyden.
Itse turvautuisin mielelläni mahdollisiman paljon puheeseen ja keskusteluun kasvatuksessa, mutta jos tulee sellaisia tilanteita, missä pelkkä puhe ei tunnu riittävän ja lapsi vaikkapa asettaa itsensä vaaraan, niin - erästä fraasia lainatakseni - "a little pain never hurt anyone".