koo, 24.4.2006 14:11:
Haluan olla turvallinen ja rakastava vanhempi, jota ei tarvitse pelätä.
Tämä taitaa onnistua tällaisenaan ainoastaan perheessä jossa on "kiltti äiti" ja "ilkeä isä" - tai samat roolit toisin päin.
Lapset - ja ihmiset - iästä riippumatta ei aina usko puhetta; ei joko halua uskoa, päättävät olla uskomatta, käyvät sitä vastaan tarkoituksella, tai ovat kuulleet muualta jotain muuta eivätkä tiedä mitä uskoa. Lapsen looginen ajattelukyky ja maailman hahmottaminen eivät ole vielä sitä luokkaa (ehkä jopa lukioikään saakka) että voisi kuvitella sen ymmärtävän kaikki tarpeelliset asiat keskustelemalla, ja vetävän niistä tulevissa tilanteissa oikeat johtopäätökset. Vaikka näin pystyisikin tekemään, asiat pitäisi yksinkertaistaa tasolle jossa ne eivät kuitenkaan pitäisi paikkaansa tilanteessa kuin tilanteessa.
Tulee tulemaan tilanteita kun lapsi tekee asioita mitä et haluaisi, tai ei tee asioita mitä haluaisit tämän tekevän. Tällöin tulee tietenkin kuvaan auktoriteetti. (On toiveajattelua kuvitella että lapsi tekisi aina asiat niinkuin haluat, esim. "omatunto-kasvatuksen" ansiosta - jonka mm. itse sain - koska tulee uhmaikää ja itsenäistymistä ja kavereilta opittua jne.) Kun auktoriteettia vähän analysoi niin siinä on imo aika selkeästi kaksi osa-aluetta: passiivinen ja aktiivinen. Passiivinen auktoriteetti on sitä kun lapsi käyttäytyy halutulla tavalla vaikkei aikuinen asialle mitään erityistä tekisikään, mutta tätä on vaikea ansaita ja vielä vaikeampi pitää hallussaan - ja yhä vaikeampi jos yrittää olla myös lapsen "ystävä". Passiivinen auktoriteetti perustuu aina johonkin aikuisen määrittelemättömään seuraamukseen jos lapsi tekee väärin, esim. tietoon että joku rangaistus todennäköisesti seuraa, tai ihannetilanteessa pelkästään aikuisen kunnioituksen menettämiseen - mm. ns. kiltit oppilaat haluavat olla opettajan suosikkeja eivätkä halua tehdä mitään mistä seuraisi mitään muuta. Passiivista auktoriteettia on vaikea saavuttaa automaattisesti ilman aktiivista auktoriteettia muutoin kuin vaikuttamalta sellaiselta ihmiseltä joka ei kaihtaisi aktiivisen auktoriteetin käyttämistä - eli toisin sanoen, aktiivinen auktoriteetti on aina se jota lapsi kunnioittaa (silloin kun siis auktoriteettia tarvitaan), passiivinen sen sivuvaikutus.
Aktiivinen auktoriteetti on tietenkin sitä että aikuinen osoittaa olevansa valmis myös jotain tekemään asialle silloin kun lapsi tekee jotain väärin. Se mitä tämä tekee lieneekin suurempi ongelma tässä topikissa, ja on tietenkin erittäin subjektiivinen tilanteen, tehdyn asian, lapsen iän ja kypsyyden ja muiden seikkojen mukaan. Mitä nuorempi lapsi, sitä vähemmän järkiselittelyllä selvitetään - ainakaan sellaisenaan (toki pitää selittää muun rangaistuksen lisäksi miksi joku asia oli väärin jollei lapsi sitä jo muutenkin tiedä - ja yleensä he tietävät kyllä). Mitä vanhempi lapsi, sitä vähemmän he saattavat välittää järkisyistä koska tiesivät jo etukäteen tekevänsä väärin.
Itse olen ollut vuoden opettajan apulaisena ja sijaisena ala-asteen koulussa ja senkin jälkeen useampia kertoja opettajan sijaisuuksia hoitamassa ala-asteen kouluissa, ja olen itsestäni huomannut sen että kun lapset huomaavat että en ole niin pelottava kuin miltä ehkä näytän (iso mies, kalju, partaakin, lävistys oli vielä silloin kun viimeksi olin sijaisena) niin he alkavat ottaa helposti enemmän ja enemmän vapauksia vaikka olenkin kyseiset teot kieltänyt aiemmin. Sijaisen vapaudet jakaa minkäänlaisia rangaistuksia ovat hyyyyvin rajoitetut. Mitään fyysistä rangaistustahan ei saa antaa, ja oppilaat tuntuvat tietävän tämän varsin hyvin. Usein ongelmat ovat sellaisia että selittäminen ei mitään auta ("kyllä sun nyt on tehtävä läksyt koska muuten susta kasvaa tyhmä aikuinen") koska tilanne on vain aikuisen selittämä pakko. Jälki-istunnon antaminen meinaa itselle ylimääräistä työtuntia (ilman palkkaa) ja oppilaan laittaminen ulos luokasta on usein oppilaan näkökulmasta pelkkää plussaa - ja siellä ei ole kukaan valvomassa tekeekö tehtäviään vai lähteekö ulos leikkikentälle. Jäljelle jää oikeastaan vain se rehtorin juttusille vieminen, ja sekin toimii vain jos rehtori on itse tiukempi ihminen (eli auktoriteetin ylläpito sysätään toisen aikuisen harteille jolla on aivan yhtä heikot keinot siihen - paitsi se lapsen ennakoima "defaultti-passiivinen-auktoriteetti" joka hyvin nopeasti hälvenee kun lapsi huomaa ettei mitään oikeaa rangaistusta seurannutkaan).
Loppujen lopuksi, ainakin opettajan sijaisen näkökulmasta, suurimman rangaistuksen pitäisi olla se että vastuu siirretään lapsen omille vanhemmille, ja jos he eivät asialle mitään tee, ei asialle mitään voi opettajakaan. Eli tässä palaamme siihen millä tavoin vanhemmat voivat omaa aktiivista auktoreettiaan käyttää omien lastensa suhteen, joka taas palaa siihen tilanteen subjektiivisuuteen.
En usko että lasten kasvattamiseen on vain yhtä oikeaa tapaa, ja itsestäni ainakin tiedän sen että en osaa olla kova tai pelottava, joten jos pelkkä järkiselittely ei auta (ja usein se ei auta) joku rangaistus olisi keksittävä. Ja tämän topikin tuntien, on paras keksiä joitain esimerkkejä...
Lapsille annetaan yleensä aika paljon kaikkea mitä he haluavat ja mistä he pitävät, joten näiden kieltäminen taitaa olla aika hyvä ja helppo rangaistus - erityisesti sellaisten mitä he eivät pysty ilman aikuista saamaan, esimerkiksi karkkia, viikkorahaa tai lupaa katsoa telkkaa (jota siis voi helposti valvoa). Periaatehan on se että lapsi oppii yhdistämään oman pahan mielen siihen mitä teki väärin.
Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä itsenäisemmäksi vanhemmistaan se myöskin muuttuu. Tässä vaiheessa vapauden rajoittaminen lienee tehokkain rangaistus, mutta tätä on myöskin kovin vaikea enforceta - jos lapsi hiipii ulos salaa tai kiipeää ikkunasta ulos, ja tuo on ankarin rangaistus mitä vanhemmalla arsenaalissaan on, mitäpä siinä tekisi? Fyysinen kurinpito voi tällaisissa tilanteissa tulla kuvaan jossain muodossa - viimeisenä keinona - koska jos aikuinen menettää täysin passiivisen auktoriteettinsa lapsen silmissä, menettää hän myös helposti lapsen kunnioituksen, ja sen jälkeen lapsi voikin alkaa tekemään ihan mitä hänen tekee mieli, ja kaikki vanhemman antamat rangaistukset toimivat vain lisäsyinä rikkoa vanhemman tekemiä sääntöjä.
Se täytyy kyllä vielä sanoa että lapsen ja vanhemman välinen rakkaus lienee se voimakkain auktoriteetin muoto. Se on molemmille tärkeä asia ihan luonnostaan, eikä kumpikaan sitä tahdo menettää. Moni voi nähdä fyysisen kurinpidon rakkauden vastakohtana - itse esimerkiksi en pystyisi näitä kahta yhdistämään, mutta uskon myös että joillekin se toimii. Lapsella on kuitenkin vain yhdet vanhemmat (yleensä), ja lapsilla on myös tapana vaistota vanhempiensa tunnetilat. Pelkästään se että isä suuttuu (mutta ei ehkä tee mitään) tai että äiti on surullinen on varsin voimakas syy lapselle miettiä tekojansa - molemmat kun tuntuvat sen rakkauden vähenemiseltä. Mutta kuten sanoin, vanhemmat lapset alkavat kokeilla itsenäisyytensä rajoja eivätkä ehkä niin paljoa enää huomioi vanhempiensa tunteita - oma elämä alkaa olemaan tärkeämpi, ja silloin on syytä harkita muidenkin rangaistusten käyttöä.