Miksköhän tää keskustelu ei oo aikasemmin tullut vastaan...
alusta asti niin mielenkiintoista keskusta kurittamisesta puolesta ja vastaan ja kaikenmaailman vänkäämistä ja tahalleen väärinymmärtämistä...
hmm, mistähän aloittais...
mä oon ollut aina kotona asuessani, lähinnä murrosiässä, aikas kamala kakara
jo pienenä mul oli vahvat omat mielipiteet miten mun mielestä tulis toimia, ja koskaan mun mielipide ei ollut sama ku vanhempien... mä oon käytännössä kattoen taistellut niien kanssa niin kauan ku muistan (en tietenkään enää).
yläasteelle mentäessä olin kuitenkin viel sellai "kiltti tyttö", keskiarvo melkein ysi, ja muutoinkin noudatin kotiintuloaikoja, vaikka tietty niistä mussuttaen
mut sit kaikki muuttu... kaikki muut sai olla pidempään ulkona ja kaikki muut sai mennä kaupungille ja ne "kaikki muut" sai tehä kaikkee mitä mä en saanut. no pistihän se vituttamaan, ja sit piti alkaa ihan tosiaan pistää porukoille vastaan. kaikenlaista siinä sit oli, sosiaalityöntekijää ja muuta, ja loppujen lopuks huomasin olevani huostaanotettuna ja asuinpaikkana lastenkoti. silloin tietty olin äärettömän vihanen, et niin kävi, mutta kun sopeutuvainen oon, ni ei se paikka sit enää niin pahalta tuntunut. vuoden siel olin (kasi luokan) ja sit kesän alussa "pääsin" pois, tapasin kivan pojan, ruvettiin seukkaa ja muutin sen ja sen vanhempien luokse (olin 15-vee). no kaks vuotta oltiin yhessä ja sit ku erottiin ni muutin takas kotiin, mut ei se eläminen siel sujunut, ku oltiin aina tappelemassa, ja ihan vain ja ainoastaan sen takia, et mun oli pakko uhmaa mun vanhempia ja niiden asettamia sääntöjä.
oon saanut luunappeja ja on tukistettu, ja muitakin ysärikuritusjuttuja :D
ja oon ihan sitä mieltä, et ihan oikein on mun vanhemmat toiminut koska oon ollut ihan mahoton.
tälleen vanhempana (siis iältä) ku aattelee, ni ne on joutunut kyl mun takia aika paljon kärsimään. ja tälleen vanhempana (siis äitinä) ku ajattelen, ni jos toinen noista ikinä käyttäytyis mua kohtaa niin huonosti miten mä oon käyttäytynyt ni en todellakaan varmaan tietäis mitä tekis...
mut tohon kuritusasiaan, ni luunappi ei kyl oo mitään lapsen pahoinpitelyä. siinä vaiheessa ku lapsi ei tajua selityksiä, miks jotain asiaa ei saa niin tehä, ni luunappi sormille on tehoste, et se menis perille se Ei.
ja ne lapset todellakin kerkee joka paikkaan, ei voi olla koko aikaa vahtaamassa... ja kyl niille pitää opettaa mitä on oikein ja väärin ja mitä saa tehdä ja mitä ei, koska ei siin oo mitään järkee et niien perässä pitää koko ajan olla juoksemassa ja kantamassa pois "jostain"... siis esim jos miina kiipee pöydälle, ni ennemmin mä koitan mahdollisimman hyvin sen päähän sen iskostaa et sinne ei saa kiivetä, ku haen vaan sen koko ajan sieltä pöydältä pois... (tätä tapahtuu aika paljon yhessä tuttava perheessä, siel muksut kiipeilee joka paikkaan ja koko ajan ja ainut mitä niille sanotaan on se, et "hei, eihän sinne nyt tartte kiipeillä" sellasella lässyttävällä äänensävyllä, jollon lapsi vaan naureskelee, ja on siellä (esim) pöydällä parin minuutin päästä uudestaan)
ja tähän väliin nyt sit esimerkki siitä, kun lasta ei koskaan kuriteta fyysisesti (ja tällä tarkotan nyt esim sitä luunappia/tukistusta) eikä laiteta esim ulkona jäähypenkille tms...
naapurissa on sellai miroa vuotta nuorempi tyttö, joka on ihan mahoton...se heittää hiekkaa, tönii, ottaa tavaroita muiden kädestä, puree (pari kertaa) naapurin poikaa pippelistä ja muutenkin sen poitsun kanssa ottaa jatkuvasti yhteen. tälle lapselle vaan lässytetään et "ei saa heittää hiekkaa" "me lähetään sisälle jos et osaa olla kunnolla" tms tms ja ikinä noita lähdetään sisälle uhkauksia ei toteuteta... se lapsi saa käytännös tehä mitä vaan, koska koskaan ei kunnolla kielletä, ei käsketä pyytää anteeks, annetaan tehä jotain juttua monta kertaa ja sit sanotaan et jos et oo kunnolla ni lähetään sisälle, mut eipä koskaan lähetä... siitä muksusta huomaa jo nyt, miten se ei yhtään kunnioita vanhempiaan, ei usko niitä, ja jos ollaan vaikka ulkona ja sen äiti huutaa sitä lasta nimeltä, ni se ei ees pysähdy kuuntelemaan, tai käännä päätään äitiään kohti.
ja sit vaan selitellään et ku meidän se ja se on niin vilkas ja kaikkeni oon yrittänyt mut mikään ei auta. paska puhetta, todellakin.
ja sit jos se kahvipöydässä ruikuttaa keksiä, vaiks on jo monta syönyt, ni sille sanotaan et ei enää yhtään, oot syönyt niin monta, ja ku tää vaan ruikuttaa ni sit annetaan periks, ja sanotaan et tää oli sit viimenen et enää ei tuu... ja sama alkaa taas "anna keksiä "en anna" "anna keksiä" "okei mut tää on sit viimenen"
uh, ei mitään järkee
jos me ollaan ulkona ja miro tekee jotain kiellettyä, ni se on sit jäähypenkille istumaan. se tykkää niin leikkiä kamujensa kanssa ja jos sinne jäähypenkille joutuu ni se on sit saletti, et loppuaika leikitään kiltisti... ja jos miro tekee jollekin jotain, jos riitelee jonku muksun kanssa ja tulee tönimistä, tai vaikka lapion ottamista kädestä, ni miro pyytää sillon anteeks. (mut ei se naapurin pentu, kun sen ei ees tarvi ARGH)
onhan noi vilkkaita, itsepäisiä, pahanteossa vähän väliä (miina lähinnä) ja riiviöitä, ni oon mä mielestäni osannut ne kasvattaa ainakin tähän mennessä ihan kiitettävästi.
miro on tosi kohtelias, on osannut pyytää jo pitkään jos jotain haluaa (saisinko mehua tms), osaa kiittää ja osaa kyl käyttäytyäkin kun tarve vaatii... esim kaupassa ei oo koskaan tarvinnut mistään tapella, jos en vaikka jotain lelua / namia oo ostanut (mun kanssa pienenä tartti, olin nii mahoton et vedin kauheen shown jos jotain en saanut)
mut silti pitää muistaa et mirokin on vasta neljä vee, ja siltäkään ei voi olettaa täydellistä keskittymistä joka tilanteessa, esim ei se jaksa kauheen pitkiä aikoja paikallaan istua, jos ei oo mitään mielenkiintoista
ja sit tää toinen, pikku rinsessa, kamala uhmaikä päällä, ja oikeen koitellaan rajoja ja äipän hermoja. ei tästä tulis mitään, jos koittaisin joka kerta vaan selittää huutavalle ja raivoovalle kaks vuotiaalle et miks jotain asiaa ei saa tehä ku ei se kuuntele kuitenkaan, luunappi on se tehoste..
(kauheeta, pahoinpitelenkö ny lapsiani?????)
suurin osa tarha-aamuista sujuu tosi hyvin, mut on niit poikkeuksia, et joka ikinen vaate, minkä saan miinalle päälle, lentää miinan toimesta lattialle ja ku niitä koittaa laittaa takasin, huuto on valtaisa. silloin laitan miinan omaan huoneeseen huutamaan, ja haen pois ku huuto loppuu. ja sen tietää miinakin, ja sen sanon joka kerta, et sit pääsee pois ku huuto loppuu. ja se ei kauaa kestä, ja sit halitaan ja pusitaa ja ollaan taas kamui
ja tuol aikasemmin joku kirjotti siitä et jos lapsi lyö lapiolla päähän ni äiti menee ja antaa luunapin, et väkivaltaan vastataan väkivallalla... aika voimakas sana tossa tapauksessa toi väkivalta...
mut meillä esim ei noin toimita... jos miro / miina huitasee lapiolla päähän toista lasta, ni sillon mä selitän et toista sattuu jos noin tekee, sit pyydetään anteeks, ja jos sama toistuu ni jäähypenkille istumaan.
mut pitää muistaa ku verrataan lapsia ja aikuisia, et lapsilla noi jutut ei nii kauaa pysy päässä, ja esim se lapiolla huitasu on useimmiten spontaani teko ku suututaan toiselle lapselle, eikä satuttamistarkotuksessa tehty teko.
ja kyllä jo kaks vee tietää tekevänsä pahojaan... meillä ainakin kumpikin tiennyt ihan tasan tarkkaan tossa iässä mihin tääl kotona saa koskee ja mihin ei, ja mitä saa tehä ja mitä ei...
ja sen huomaa siitäkin, et jos miina vaiks sinne pöydälle kiipee multa salaa, ja sit ku meen sinne hakemaan sitä pois (ja kertoo et sinne ei saa kiivetä) ni se heti ku se huomaa mut ni se koittaa ite tulla vauhdilla alas sieltä
ja ei täällä meillä lapsia kuriteta fyysisesti päivittäin, vaan silloin ku "se on tarpeellista" (kukakohan tohonki puuttuu
)
esim jos tääl on kauhiasti lapsia kylässä ja joukossa tyhmyys tiivistyy ja lapsiporukassa varsinkin, ku yks tekee ni muutkin, vaikka on kielletty, ni sillon jos oon jatkuvasti kieltänyt ja kieltänyt eikä puhe mee perille (vaikka miron ikäsen pitää jo tietää et esim sisällä ei juosta) ni annan kyllä luunapin tehostaakseni sitä kieltoa. ja kyllä se usein sit vaikuttaa
ja tää juttu ei nyt liity kurittamiseen ja mitenköhän sen nyt selittäisin niin ettei sitä käsitetä väärin... no mut...
mul siis on täs olkkarissa kuntopyörä, miro siinä kauheesti tykkäs kiipeillä, vaikka aina kielsin, ettei saa... ja selitin et sattuu jos sieltä tiput, mut aina se sinne kiipes, kielloista huolimatta. sit yks päivä se tuli sieltä alas naama eellä, nenä halkes ja se muutenkin näytti siltä, et ois jäänyt junan alle... mut ei oo sen jälkeen mennyt kiipeilee siihen pyörään
ja tällä en todellakaan tarkota et lapsesta pitäis hakata ilmat pihalle et jotain tajuaa, mut tossa tapauksessa piti sattua, ennen ku usko
ja joku tietty sit aattelee et miks ihmees en kärrännyt sitä kuntopyörää siit muualle, mut mä en haluu nostella tavaroita korkeelle et lapset ei yletä niihin, meil ei oo pistorasioissa suojia ja se kuntopyörä on ja pysyy tossa, koska mä haluun opettaa ne lapset siihen mitä saa ja mitä ei saa tehä... koska jos tääl ei ois mitään "houkutuksia" ni eihän ne oppis sit mitään, ku ei tarttis kieltää tms tms tsm
ja en koe olevani mestarikasvattaja vaan sen takia et kaks lasta on tullut mun "sieltä" ulos, mut sen verran viel sanon et kyllä mun omat käsitykset ja periaatteet on muuttunut aika lailla tän vanhemmuuden myötä. aikasemmin aattelin monesta jutusta eri lailla, mut sit ku täs on ja elää näiden kanssa ni kyl ne ajatukset muuttuu.
uskon olevani hyvä äiti ja tietty paras äiti omille lapsilleni. mut mä elän myös itteeni varten, ja mun oma elämä ei oo loppunut sen vuoksi et mulla on lapsia, joten joku himoperhekeskeinenantisosiaalinenpirttihirmuperheenäitihän pitäis mua niiiiin epäsopivana äidiks
ja se et oon yksinhuoltaja, tekee tästä urakasta semisti rankempaa, koska meitä on täällä kuitenkin kolme ja mä hoidan itse kaiken, kodin ja lapset (en tiettykään valita, hoidan asiat omalla passelilla tyylilläni) ja sit viel mulle pitäis jäädä sitä ns. omaa aikaa, mut tukiverkko mul on niiiii hyvä ja ihana ja paras
ja ihanat ystävät ja kaverit
tulihan taas avauduttua