Vampyrella, 14.4.2009 00:23:
Itse koen, että jos ihminen on tarpeeksi sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse takertua kumppaniinsa. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi ns. hylätä ystävänsä siksi, että on alkanut seurustella. Kuulostaa todella kypsymättömältä, teinivuosien toiminnalta, jos edes siltäkään - teininähän kaverit ovat useimmille todella tärkeitä. Tiedän tosin, että jotkut ovat mustasukkaisia kumppanistaan, kun tällä on mies-/naispuoleisia ystäviä, mutta itselleni ei tulisi mieleenkään kääntää selkää miespuoleisille ystävilleni kumppanin mustasukkaisuuden vuoksi. Mulla on oikeastaan ollut aina sellanen periaate, että jos mun kumppani ei pysty hyväksymään kaikenkarvaisia ystäviäni, heivaan tyypin mäkeen.
Vaikka tuenkin tätä sentimenttiä periaatteellisella tasolla, olen oppinut hyväksymään myös sen, että joskus se suhde ja sen eteen tehtävät kompromissit ovat tärkeämpiä kuin yksittäiset kaverit ja jopa ystävät. Veikkaisin, että reaalimaailmassa tämä suojelevaisuus kohdistuu juuri eniten tuttaviin ja kavereihin. Näin on myös helpompi ymmärtää tuota toimintaa. Asiaa voisi rinnastaa esim. siihen, että muutat uuden rakkaasi kanssa jonnekin Etelä-Amerikan kärkeen, etkä olosuhteiden takia näe vanhaa lähipiiriäsi ainakaan IRL vuosiin tai suurinta osaa ehkä koskaan. Nykyajan teknologia hieman vääristää tätä, ainakin jos netti on saatavilla kohtuu usein. Pääpointtina tässäkin on kuitenkin kompromissi ja priorisointi.
Mä käyn hyvin harvoin mieheni kanssa yhdessä bileissä tai ulkona, koska mä tykkään käydä ja hän hyvin harvoin on innokas moiseen. Mulla on omat harrastukseni ja muutenkin hyvin pitkälti omat kuvioni. Jos haluan lähteä jonkun ystäväni kanssa vaikka ulkomaanreissulle, niin teen sen kummempia kyselemättä. Mä käyn tapahtumissa ja festareilla kavereiden kanssa aivan samalla tavalla kuin ennenkin, mä harrastelen omia juttuja aivan kuin ennenkin. Mun ei tarvitse sovitella omia menojani kumppanini mukaan, en koe eläväni jotenkin kahlittuna. Mä en oikeastaan näe enkä koe omalla kohdallani sinkkuudessa tai seukkailussa mitään muuta eroa kuin sen, että tällä hetkellä kotona usein on joku toinen tyyppi, jonka kanssa tulee jaettua ilot ja surut. Tunnen olevani aivan yhtä ''vapaa'' kuin sinkkunakin. Teen juuri niitä asioita, joita haluan tehdä. Tämän vuoksi en oikein ymmärrä esim. Takyonin kirjoitusta siitä, kuinka omat menot pitäisi sumplia toisen mukaan jne. En ymmärrä, ei meilläpäin vaan sellaista.
Yhdessä tekeminen ja sumpliminen ei tarvitse olla luonteeltaan mitenkään kahlitsevaa. Se kuitenkin vaatii toisen huomioimista ja aika varmasti joskus myös luopumista joistain asioista (ainakin tapauskohtaisesti). Veikkaisin kuitenkin, että maalaamasi kuva suhteesi realiteeteista vaikuttaa suurimmalle osalle seukkaus- ja sinkkuluukkulaisista aika erikoiselta, väljältä ja ehkä jopa etäiseltä. Uskoisin myös, että monet haluavat juuri sitä yhteistä ja "kahlitsevaa" meininkiä, se kun on omiaan sitouttamaan ja lujittamaan suhdetta, luomaan me-henkeä. Eittämättä tämä menee varmasti joillain liian pitkälle ja vähintään toinen osapuolista kokee suhteen liian rajoittavana, mutta kuitenkin pysyy siinä (tai sit ei :). Osalle lienee myös tärkeätä löytää sellainen partneri, jonka kanssa voi myös tekemisen osalta jakaa monet isommat tapahtumat (festarit, matkat jne), tosin ei toivottavasti kaikkea - pitäähän sitä omaa tilaa olla kullakin.
Tosta naimisiinmenosta, imho homma on hyvin pitkälti kiinni kulttuurista ja ihmisen uskonnollisista vakaumuksista.
Jos on lapsia hankkimassa, niin toivoisi tässä myös ihmisten ajattelevan lastensa turvaa. Vaikka en muuten niin korkealle arvota avioliittoa instituutiona, on se ainakin Suomessa vielä aika hyvin toimiva liitto oikeuksien ja rahallisen turvan suhteen lapsia ajatellessa. Jos ei avioliitto tosiaankaan nappaa, niin eihän sen tarvitse olla kuin yksi paperityö muiden ohessa. Eri asia toki sitten jos on niin vaikeata, ettei voi periaatteellisista syistä mitenkään avioitua edes paperilla.
Niin, ja lisättäköön vielä, että itse ymmärrän täysin Frejan pointin siitä, kuinka ihminen voi hyvinkin pärjäillä ja iloita elämässään ilman seurustelukumppania, mutta silti samalla tiedostaa toivovansa elämäänsä kumppania, koska omaa halun asioiden ja rakkauden jakamiselle. Tällä ei ole mielestäni mitään tekemistä sen kanssa, että juoksisi ympäriinsä etsimässä ''vain jotakuta'' täyttämään hatarasti rakennetun minänsä aukkoja.
Ymmärrän myös, mutta en ole vieläkään oikein päässyt selville siitä onko kyseessä ennemminkin biologinen temppu, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen paine vai tiettyjen tarpeiden mielikuvallisen tyydyttäjän etsintää yksityishenkilönä ilmentyvänä. Todellisuudessa varmaan keskiarvollisesti nuo kaikki ovat mukana tässä. Hieroja, kokki, terapeutti, pyykinpesukone, tiskaaja, fuckbuddy, leffaseura, taloudellinen vakauttaja ja jakaja, äiti, herätyskello, silmänilo, unikaveri, kainalo, pusukala, priorisoija, tuputtaja, jöön ylläpitäjä jne. Käytännön ohella kun saa vielä henkistä ja fyysistä nannaa, ni onhan siinä aikamoinen paketti.