ninnipinni

Tänään näyttää jännän valoisalta..
Se tarkoittanee sitä, että päivä on hieman pidentynyt ja.. KESÄ TULEE!!!
Vielä viimeinen ponnistus ylämäkeen ja sitten alkaa alamäki kesää kohti.. huomenna jo :) jipjip!
Tänään porkataan vielä kieli vyön alla hangessa, lunta polviin saakka, mutta odottakaapas vaan miten elo helpottuu päivä päivältä kun alkaa alamäki ja hommat luistaa ja mäkeä laskiessa farkkujen takamus alkaa vihertää.
Se on kesän merkki se vihreä takamus.. ja valo on toinen.
Suunnistus lienee siis onnistunut tänäkin vuonna nappiin, ala-ja ylä-asteen suunnistustunnit eivät ole menneet hukkaan. Välillä on vähän hipsitty mäntyjä ja katajia ja nypitty neulasia hiuksista, mutta luita ei ole kuitenkaan katkottu eikä olla aivan hukassa, vaikka mielestäni en kompanssia osaakaan lukea - saati kirjoittaa ;) Tässä ollaan oikeilla poluilla ja tiedetään suurin piirtein minne ollaan menossa, ja mitä minkäkin kivenjärkäleen takana on, ollaan sinut mörköjen ja maahisten kanssa ja tonttujakin ollaan juuri treffattu..Tonnikeijuja vilisee vielä katukuvassa ja täällä betonikolossakin, mutta niiden ulkonaliikkumista aletaan säädöstellä heti tammikuussa.. joten luulen, että tonnikeijuille on heitettävä hyvästit mitä pikimmin, sillä kesään mennessä ne tulevat pääosin häviämään katukuvasta.
Kiitos tämänkin vuoden onnistuneesta johdatuksesta kuuluu liikunnan opettajallemme, himohiihtäjälle Arja Vesalalle! *taptap*
Ninni kiittää ja kuittaa.

Heräsin tänä aamuna omasta pedistäni.. "Home sweet home" -ajatukset valtasivat sekavan mieleni jo eilen illalla kun palasin maalta kaupunkiin.. Olin maalla viikon päivät ja nyt kaupunki tuntuu kovin ankealta paikalta olla ja asustaa.. Ainoa ihana asia täällä betonikolossa, ainaisessa valo- ja äänimeressä on oma peti, ystävälliset ja lempeät tyyny ja peitto, jotka eivät koskaan pahastu jos niitä rutistaa tai niiden päälle heittäytyy rättiväsyneenä.. Tai jos niihin niistää nenänsä vollottamisen jälkeen.

Illalla onnettomuus ja suru valtasivat mielen. Uutiset ovat paukuttaneet tsunamista jo monta päivää, ja mitä enemmän sitä kauheutta ja surkeutta nään, sitä onnettomammaksi oloni käy. Haluaisin mennä auttamaan! Surkeus tuli jo uniinikin..Yöllä heräsin siihen, että itkin. Joulun materiahössötys on saanut minusta vallan! Itkin, kun jouduin "kissatappeluun" kirpputorilla jonkun höpsön kellon ja korujen takia xD Samaisella kirpputorilla toimi myös päiväkoti, jossa oli hassu vanerista ja puusta kyhätty vuoristorata, jolla lapset ajelivat. Ja nyt jokainen C.S.I:tä eilen illalla katsonut tietää, mistä tuo rata uneeni pomppasi ;) Heräsin, koska hengitin varmaan erittäin katkonaisesti..melkein kuin olisin ollut hukkumassa tai ainakin vetäissyt vettä väärään henkeen..

Kun saavuin tänne eilen, kohtasin eräänlaisen tsu-namin.. Se äänien ja tuhansien valojen "koura" vetäisi minut mukaansa. Maalla vallitsi päivän ja yön välinen rytmi, täällä kaupungissa se rytmi on sotkettu.. Täällä on aina valoisaa ja täällä on aina ääniä.. Onhan täällä tietysti myös aina elämää, mutta kaipaan silti sitä puhdasta ilmaa ja sitä rytmiä.

Kolossani vallitsee myös tsu-namin jälkeinen sekasorto.. Tämä ei tunnu niiin omalta kuin lähtiessä.. Joku on asunut täällä itsekseen ja jättänyt tavaroita vääriin paikkoihin.. Täytyisi alkaa siivota ja järjästellä, tehdä tästä kolosta taas oman tuntuinen..

Rytmitän päivääni nyt sitten elektronisesti ja nautin siitä, että voin napsia skoolista suklaisia (tsu-)nameja, vetää verhot ikkunoiden edestä ja katsella kun tsunamin jälkituulet pyörittävät lunta katoilta..