"Petovedon ikkunasta avautui kerrassaan uskomaton näkymä. Sinisenä keinuva ruohokenttä ulottui silmänkantamattomiin, ja ruohikon alimmat lehdet välkehtivät hopealle. Nurmikko keinui tasaisesti ylös ja alas kuin leppeät mainingit. Vähintään viisikymmenpäinen karjalauma käyskeli ympäri tätä liikkuvaa laidunta.
Useimmat eläimistä ahmivat ruohoa, mutta yksi niistä, nuori sonninmullikka, seisoi aivan Petovedon vieressä. Se oli nostanut etujalkansa aluksen lyhyelle, taakse kaartuvalle siivelle. Juuri tämä eläin oli aiheuttanut kumisevan äänen ja nyt se näytti pikemminkin ällistyneeltä kuin vihaiselta.
Kaikki naudat olivat mustan ja valkean kirjavia, pienempiä kuin tavalliset naudat mutta villimmän näköisiä.
-Hoitakaa tuo likainen otus pois puhtaalta siiveltäni! Pomomamma sanoi. Hän oli hyvin tarkka kotinsa siisteydestä ja hän oli juuri ennen lähtöä käyttänyt tuntikausia aluksen teräsvillalla kiillottamiseen.
-Mutta eihän tuolla ole ilmaa, Tim sanoi.
-Miten ne voivat hengittää?
-Mitä toisella puolella on? Sam kysyi.
Kaikki ryntäsivät hytin poikki ja tuijottivat ulos. Tyhjässä avaruudessa ei synkällä taivaalla hehkuvan auringon lisäksi näkynyt mitään. Petoveto kellui aivan ajelehtivan laitumen laidalla.
-Katsoiko kukaan ilmalukemia spektroskoopista kun pysähdyimme? kysyi aina käytännöllinen Tim. Eikä kukaan tietenkään ollut katsonut – kenelle nyt tulisi mieleenkään etsiä ilmaa sieltä missä ei ole edes planeettoja.
Tim astui ohjauspöydän ääreen ja otti spektroskoopin laatikosta. Hän vihelsi.
-Hapen määrä on vähä alhainen, hän sanoi, -mutta muuten ilma on vallan erinomaista! Mistä kummasta se on peräisin?
-Muuuu! kuului taas ulkoa, ja sitten vihlovaa raapimista aivan kuin mullikka olisi hieronut Petovedon kylkeä sarvillaan.
-Kuuletteko te! Pomomamma puuskahti. –Siinä te vain seisotte ettekä tee mitään!
Ja ennen kuin kukaan ehti estää – ei sen puoleen että kukaan olisi koskaan yrittänytkään – hän oli jo painanut kaksoisovien katkaisijaa, siepannut nurkasta harjan käteensä ja rynnännyt ulos estämään kallisarvoisen maalinsa turmelemista.
-Hups! Voi armaat auringonpilkut! kuului ulkoa. Hyttiin tulvahti ohutta, puhdasta ilmaa kuin korkealla vuoristossa.
-Nopeasti! Sam huudahti. –Hänelle on sattunut jotakin!
-Se sonni siellä varmasti pulassa on, pappa Elias murahti. –Ei teidän äitinne!
Ja totta vie: kun he pääsivät hytin ovelle, mullikka pinkoi kauhuissaan tiehensä heiluttaen päätään ja puhisten, mutta pulassa oli mammakin. Hän sätkytteli ylösalaisin ilmassa, harja yhä kädessään.
-Täällä ri olr painovoimaa joka pitäisi hänet alhaalla, Tim sanoi. –Ilmaa kyllä muttei painovoimaa.
-Poika! sanoi Pomomamma ankarasti. –Olisin hyvin kiitollinen jos säästäisit tieteellisen luentosi myöhemmäksi ja tarttuisit tähän harjanvarteen!
He kiskoivat kiireesti hiukan huohottavan äitinsä aluksen laskuportaille ja nostivat hänet pystyyn. hän mulkaisi sonnin perään, asteli vakaasti hyttiin ja vajosi lempituoliinsa. Tim ja Sam iskivät toisilleen silmää.
-Sonni näkyy pääsevän oikein mukavasti eteenpäin, pappa Elias huomautti tuijottaen siniselle niitylle.
-Näettekö millaiset isot, litteät sorkat sillä on?
-Pintajännitettä, Tim sanoi tietävästi.
-Mitä se on? kysyi Sam.
-Kun ei ole painovoimaa, esineiden pinnat tarttuvat helposti toisiinsa, Tim selitti.
-Huopatohvelit jalassa mekin voisimme varmaan kulkea tuolla. Niin kuin näette, tuo mullikka ei liiku kovin nopeasti.
-Entäs nuo pylväät? Sam huomautti. –Niitä on joka puolella pitkin niittyä. Veikkaampa, että niistä otetaan vauhtia tai pidetään kiinni. Tuolla kaukana näkyy jonkinlainen rakennuskin, näettekö, tuolla mättäiden takana.
Hän oli oikeassa ja niin oli Timkin pintajännityksen suhteen. Laskeuduttuaan hermostuneina portaita alas pojat huomasivat, että ruohikko oli aika kiinteää ja tiivistä, ja kun tasapainotteli varovasti pinnan keveiden aaltoilujen mukaan, pystyi kävelemään hitaasti eteenpäin.
Kerran Sam ponnisti jalallaan liian voimakkaasti ja kohosi ilmaan, mutta Tim sieppasi kiinni hänen vyöstään ja veti hänet takaisin alas. Kun oli kaksi viikkoa joutunut pysyttelemään Petovedossa, navakka tuuli, aaltoileva ruoho, aurinko ja ynisevä karja tuntuivat oikein mukavilta. Järkkykin nautti olostaan, mutta muutamankerran se oli pelastettava ilmasta liian raisujen hyppyjen jälkeen.
-Saamme upean rusketuksen tässä paahteessa, Sam sanoi kiskoen paidan päältäänja ripustaen sen hartioilleen.
-Minua nämä sonnit vähän hermostuttavat, Tim sanoi. –Niitä on ainakin kymmenen, ja vaikka ne Pomomammaa pakenevatkin, kuka takaa että ne pakenevat myös meitä?
-Minäkin pakenisin Pomomammaa, jos näkisin hänen leijailevan ilmassa pää alaspäin , Sam hihitti. –Mutta taidat olla oikeassa, eikä Järkystä ole hyötyä jos ne hyökkäävät.
Varovasti he suuntasivat kulkunsa Samin näkemää rakennusta kohti. Se oli pitkä ja matala ja aika ränsistynyt, kuitulevystä tehty vaja. Avoimen päädyn yläpuolelle luki haalistunein kirjaimin: KARJASUOJA KUUSI.
Sam astui sisään. Oljet ja lanta lemusivat voimakkaasti. Kattoparrusta riippui jokunen ketju. Mutta mitä oli tuo kopse?
-Varo Sam, se hyökkää! Tim kiljaisi.
Liian myöhään ehtiäkseen tehdä mitään Tim oli äkännyt yhden sonneista ravaavan ruohikon poikki merkillisen laahustavasti astuen, jolloin sen jalat eivät nousseet kovinkaan korkealle. Niin taitava kuin olikin, eläin ei näyttänyt enää itsekään tietävän minne oli menossa. Tim pujahti helposti sivuun sen sarvien tieltä, ja sonni hiippiali pärskien suoraan karjasuojan varjoihin.
-Sam-parka, Tim henkäisi. Järkky seisoi hänen takanaan häntä koipien välissä. Rakennuksen sisältä kuului mahtava rysäys ja kiljahdus, Samin "Hei!" ja sonnin "Muuuu!". Tim kurkkasi huolestuneena nurkan takaa.
Sam roikkui kattopalkista ja näytti yhä säikähtäneeltä. Vajan kaukainen päätyseinä - kaksi seinää itse asiassa - oli puskettu puhki ja auringonvalo pilkisti sisään. Sonni seisoi ällikällä lyötynä mutta ehjin nahoin parinkymmenen metrin päässä.
-Se paineli suoraan läpi! Sam kertoi. -Kiskotko minut nyt alas. Tässä painovoimassa pääsee helpommin ylös kuin alas.
Tim auttoi hänet alas kantapäästä tällä kertaa - ja he menivät tarkastamaan sonnin hyökkäyksen aiheuttamia tuhoja.
Se oli rynnännyt päätäpahkaa vajan päädyssä sijaitsevan pienen huoneen läpi. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tyhjää karjanlääkepulloa ja seinälevyn kappaleiden keskellä lojuvaa kiiltelevää pitkulaista äänityssylinteriä, jonka toisesssa päässä oli käynnistysnappi. Sam noukki laitteen ylös.
-Aika merkillinen löytö, hän tuumi. -Mitähän se sisältää?
-Se selviiä helposti, Tim sanoi heti. Hän tarttui sylinteriin ja painoi nappia. Hetken sylinteri pyöri ääneti. Sitten selvä, ilkkuva ääni alkoi puhua." ...

..jatkuu huomenna..