Lasken pään tyynyyn. Vedän peiton nenään asti. Se tuoksuu minulta, meiltä. Ihmisen ominaistuoksu. Lämpö alkaa levitä jalkoja pitkin kohti poskia. Tuntuu turvalliselta. Kodissa pitääkin. Nukahdan pian.. Mutta heräänkö aamulla? Entä jos tämä olikin viimeinen kerta kun lasken pään tyynyyn, kun vedän peiton kasvoille, kun haistan itseni. Se ei ole itsestäänselvyys.
*
Ulkona. Syksyn kirpakka, ihanan raitis ilma. Sitä keuhkot täyteen. Aurinko lämmittää selkää. Koira touhuaa omiaan narun päässä, jaloissani. Minun pentu. Katson sitä. Rakastan. Katson myös ruohoa. Vielä vihreää. Vihreys porautuu verkkokalvoille. Katsonko sitä viimeisen kerran? Viimeisen kesän viimeiset hetket huomata ruohon vihreys. Imen sitä itseeni. Vihreyttä.
*
Pieniä asioita, joita ei huomaa. Huomaa, mutta pitää itsestäänselvyyksinä. Niitä, joihin ei kiinnitä huomiota. Alkaako ihminen huomata pieniä suuria asioita eritavalla kun sairastuu, kun tietää aikansa koittaneen? Valpastuuko aistit? Tuoksuuko kahvi paremmalle kuin koskaan, onko ruoho vihreämpää muuallakin kuin aidan toisella puolen, onko taivas sinisempi, kuu isompi ja aurinko lämpimämpi, ajatteleeko ystäviä enemmän, näkeekö jokapaikassa kauniita asioita, rumia asioista, totuuden?
Tajuaako ettei mikään ole itsestäänselvyys?
Loppu voi tulla milloin vain.
Kukaan ei tiedä.
Minäkään en.
Vai tiedänkö sittenkin..?