Haluan kirjoittaa. Piste. Edellisestä kunnon blogimerkinnästä on jo aikaa. Liikaakin. Olen kaivannut tätä. Ikävöinyt kuin parempaakin ystävää. Mutta kuten, syystä tai toisesta hiukan unholaan jätetyn ystävyyden uudelleen lämmittäminen on kaaaauhean korkean kynnyksen takana, niin on tämäkin.

Sitä on jotenkin vieraantunut, mikä on hassua koska se ystävä on mielessä kuitenkin melkein joka päivä. Välillä yllättää itsensä miettimästä yhteisiä aikoja ja hassuja ja ei niin hassuja sattumuksia vuosien takaa. Sitten niitä huomaa kaipaavansa nykyiseenkin elämän hetkeen. Joku päivä taas katselee hymy huulilla siivousurakan aikana löytyneitä vanhoja valokuvia joissa ollaan teininä paikallisen pallohallin takana juopottelemassa tai vaikka rannalla hevosten kanssa. Joku päivä tylsyyksissäni menen ja luen vanhoja blogejani, nykyajan lukotonta päiväkirjaa, ja palaan nuihin aikoihin. Kaikki nuo ihmiset ja yhteinen aika olisi kuitenkin niin helppo saada takaisin, käynnistää uudelleen - yksi puhelinsoitto, vaikka lyhytkin tapaaminen, hillitön tekstailu tai vaikka näppäimistön ääreen kyykistyminen. Siitä se sitten lähtisi. Hitaasti, mutta varmasti.

Mutta mikä siitä tekee niin pirun vaikeaa? Miksi en vain soita ja kysy kuulumisia kuukausien tai jopa vuodenkaan jälkeen, vaikka puhelin on käytettävissä melkein joka tunti vuorokaudesta. Miksi en naputtaisi kaukaiselle ystävälleni sähköpostia tai samassa ajassa kirjoittaisi blogia sen sijaan, että kulutan saman ajan tai jopa enemmänkin netissä pyöriessä. Miksi en mukamas saa järkättyä aikaa tapaamiseen tai vaikka viikonlopun yli kestävään vierailuun toisella paikkakunnalla, jos kuitenkin olen suurimman osan viikonlopuista kotona vailla mitään ihmeellisempää tekemistä.

Nii-in, miksi? Jossain sisimmässään sitä pelkää, että ystävä ei enää välitä, ja että kaikki on muuttunut. Pelkään, ettei olisi mitään puhuttavaa ja kaikki olisi outoa ja tuntisin oloni vaikeaksi. Totuushan on, että paljon on ehtinyt tapahtumaan, mutta pohjimmiltaan oltaisiin kuitenkin aina niitä samoja tyyppejä kuin joskus ennenkin. Puhuttavaakin pitäisi kaiken järjen mukaan riittää, kun edellisestä tapaamisesta/soitosta on kulunut jo liiankin paljon aikaa. Ja ainahan meillä on kaikkia hassuja muistoja jaettavina jos ei mitään olisikaan tapahtunut!
Sama homma blogin kanssa; sitä haluaa, mutta mitään ei aikaiseksi saa, mukamas ei ole mitään kirjoitettavaa, vaikka joka päivä tapahtuu aina jotain sen arvoista. Kauhistuin tänään ajankulumaa - päivät ja viikot lentävät mun ohi, ja mitä jää käteen? Ei mitään. Joku kaunis päivä huomaisin olevani 3-kymppinen, luovuuteni tukahduttanut ja yksinäinen osamassa. Kamalaa.

Mutta onko kamalaa verrata ystävyyttä ja blogittelun uudelleen aloittamista keskenään? Ehkä. Mutta minulle se suotakoon, olenhan ollut mitä kamalin ystävä ja blogittelija.
Mutta tänään päätin tehdä muutoksen.
Sinä luit sen juuri.
Ystäväni.