Mä en oikein enää tiedä mistä olisi apua. Olin aiemmin jo tänä vuonna sairaalassa, josta mut kotiutettiin parin päivän varoitusajalla. Kuulemma olin tarpeeksi hyvässä kunnossa ja jatkohoidoksi riitti terapia ja psykiatrin käynnit satunnaisesti, koska kukaan ei jaksanut Helsingin puolelta selvittää olisiko minulla mahdollista Vantaalla saada jotain jatkohoitoa. Ja joo, olin hyvässä kunnossa. Tarvittavia lääkkeitä meni päivittäin ja sanoin joka päivä olevan itsetuhoinen olo. Lääkäri kirjoitti loppulausuntoon vielä itsetuhoisuuden vähentyneen. Ja lekuri näki minua kuukauden aikana 2-3krt. Eli usko sairaalahoitoon meni. Muutenkin on ala-arvoiset kokemukset kunnalliselta puolelta.
Tukijärjestelmät ihan suoraan sanottuna näyttävät jo keskisormea. Avioeron myötä tuli pankkilaina, jonka lyhennys on 300€/kk. Tätä ei huomioida missään. Tuli opintolainan lyhennys, saman verran, sossu ei suostu auttamaan eikä Kela. Asumistukea saan 60€, koska asuntoni on kuulemma liian iso ja hinta on alle puolet pienemmän yksiön, koska tämä on kaupungin asunto. Sossu ei suostu auttamaan, koska tuloni kuulemma ovat liian suuret (1070€/kk minä & 3 koiraa). Vielä vähemmän auttavat, kun vanhemmat maksavat ihanasti lainanlyhennykseni kuukausierän. Heillä on omiakin huolia, kun äidillä on rintasyöpä ja lääkkeet/lääkärit ovat kalliita. Eli ei heiltäkään kehtaa oikein pyytää apua. Eli aikasen umpikujassa tilanne on.
Mulla aamut ei ala pelkotiloilla vaan onneksi rutiinilla koirat ulos ja heille ruokaa. Siitä selviän edes vielä jotenkuten. Itsestäni ei mitään merkitystä missä kunnossa olen, kunhan koirilla kaikki hyvin. Kotona en saa mitään aloitettua, allas on täynnä tiskiä ja pöydät ovat todella likaiset. Keneenkään en pidä yhteyttä, koska en jaksa enkä halua, vielä vähemmän näen ketään. Terapiaan/kaupungille meno vaatii rauhoittavia, muuten ei pysty. Sama pätee muutenkin ulos lähtemistä. Eli olen kodin vankina. Vielä vähemmän mihinkään viitsii lähteä, kun ei ole rahaa.
Mitä jälkiin tulee, ei ole kuin käsissä viiltojälkiä. Syömishäiriötä minulla ei kai ole, tosin en meinaa saada ruokaa joka päivä edes alas, jäätelö kyllä menee. Painon kanssa on sitten taas ongelma ja paha ulkonäkö kompleksi. Tästä osin johtuen olen päättänyt elää loppuelämäni yksin ja haaveilen eristäytymisestä jonnekin keskelle ei mitään. En usko enää rakkauteen. Minut on masennuksen takia jätetty kahdesti, kerran katkaisin suhteen kun toinen ei välittänyt minusta ja toisella kertaa toinen läimäs mustan silmän pari kertaa. Masentunut, ruma, ylipainoinen biseksuaali on hälytysmerkki sinkkumarkkinoilla.
Oma lapsuus taas ei ollut lasinen, mutta yksinäinen se sen sijaan oli. Aina kun tuli joku pyhä, joulua ei lasketa, tiesin vanhempien olevan töissä ja minun olevan yksin kotona tappamassa aikaa. Itsetunto ei ole koskaan rakentunut ja jonkin verran taustalla on koulukiusaamista. En sitten tiedä onko noi masennukseni syitä vai ei. Vaihdoin terapeuttia taannoin, kun edellinen ei tiennyt mitä tehdä minulle enää viimeiset pari kuukautta. Se oli ihan hukkaan heitettyä aikaa. Nyt uudella terapeutilla alkaa kanssa neuvot loppua, eli olen toivoton tapaus.
Anteeksi vuodatukseni, lupaan ettei toistu.