Posts: 1,311
RiD, 17.1.2007 03:19:
Puolisen vuotta kestänyt alamäki rupee tuntumaan vähän liian rasittavalta jo.
Ikinä ennen viime kesää en oo elämässäni ollut masentunut, oon aina ollut helvetin positiivinen ja iloinen ihminen. Tiedän tarkalleen mikä mun masennuksen aiheutti, ja miks se jatkuu vieläkin, mutta mulla ei yksinkertasesti ole vaan munaa kohdata sitä ajatusta, tehdä sitä mitä pitäis, tai yleensäkkään puhua siitä niin että edes vähän helpottais. Nykypäivänä en ees muista koska oisin viimeks ollu onnellinen, jokapäivä on vähintäänkin ahdistava tai jollain tavalla pelottava.
Oon päässy jo paniikkihäiriöihinkin asti, tyhjästä kehittyvä ylitsepääsemätön pelontunne joka lävähti naamalle ihan ilman mitään syytä, kuluvan kuukauden aikana näitä saanut aiheutettua jo 3, kerran onneksi oli kaveri vieressä niin piti kerätä itsensä ettei siinä edessä kehdannut/uskaltanut ruveta hajoilemaan. Yleensä nää paniikit alkaa mun kohdalla ihan järjettömällä raivonpuuskalla, viskon kaikkea irtaimistoa mitä lapasiini saan ja päättyy johonkin lattialla nyhjöttämiseen silmät vetisenä kädet täristen.
Tää kaikki paska, on ajanut mut kohtalaisen jatkuvaan alkoholin ja tiettyjen muidenkin aineiden käyttöön. En ole ikinä eläessäni juonut näin jatkuvalla syötöllä kun nyt. Kontrolli tuntuu pikkuhiljaa katoavan, ja yrittää keksiä kaikenlaisia syitä olla selvinpäin. Alkoholi, on toistaiseksi ollut ihan hyvä pakokeino todellisuudesta jota en oikein tunnu kestävän enään selvinpäin muutamaa tuntia pidempään. Krapulassa onkin sitten taas ihan toinen olo.
Puolisen vuotta sitten mulla oli vielä koulumenestystä, mahd tuleva työpaikka valmistumisen jälkeen, ja todella kirkkaalta näyttävä tulevaisuus.
Nyt mulla ei oo mitään, ajan kavereitakin pikkuhiljaa kauas omalla käyttäytymiselläni, koko elämäni oon ollut empaattinen ihminen, asettanut mulle läheisten ihmisten auttamisen ja tukemisen kaiken muun edelle, nyt tässä kuluneen kuukauden aikana mua ei enään edes kiinnosta sekään mitä oon kaikkein tärkeimpänä pitänyt koko elämäni, mua ei vaan yksinkertasesti enää kiinnosta auttaa/tukea ketään missään asiassa koska vellon niin vitun syvällä kaikissa omissa murheissani. Koulu menee väh 4 vuodelle motivaatiopulan takia lopputyön kanssa. Kursseja jää ajelehtimaan ja nollia rapisee papereihin. Töihin en saa mentyä koska kynnys tehdä yhtään mitään on yksinkertaisesti liian suuri, ja tästä aiheutuva rahapula tekee kaikesta vielä enemmän vaikeaa. Kokoajan tuntuu siltä että kokoajan käsittelen tätä kaikkea yksin, vaikka todellisuudessa se ei ihan näinkään ole, mutta silti jotenkin vain tuntuu siltä. Ulos päin yritän aina olla vahva, ja näyttää iloiselta, mutta todellisuus on kyllä jotain ihan muuta.
Olen päättänyt että lääkäriin en silti mene, vaikka se voisikin oloa helpottaa, elän vieläkin illuusiossa että mulla on tulevaisuus. Maininta jostain mielenvikaisuudesta tai se että joutuisin itse pureksimaan asian että käyn jossain nuppinikkarilla ja syön mielialalääkkeitä ei vaan yksinkertaisesti mene mulle alas edes pureksittuna. Oon vannonut jo kauan että mieluummin ripustan kaulakiikun kuin hakeudun hoitoon. Kynnys on vaan liian suuri.
Nyt ~8h päiväunilta ahdistavaan painajaiseen heränneenä, unettomuudesta kärsivänä ajattelin kirjoitella mitä mieleen tulee. Enkä oikein enään keksi mitään millä saisi väriä takaisin elämään. En vaan pysty käsittämään miten koko elämä voi murskautua ja muuttaa suuntaansa noin pienessä ajassa.
Veit sanat suustani.
Musta tuntuu, etten enää tunne itseäni, koska en todellakaan ole enää se sama aurinkoinen ja positiivinen ihminen, millainen ennen olin. Tuntuu, että on muuttunut niin paljon, ja niin paljon huonompaan suuntaan.
Mä sentään oon hakeutunu hoitoon, mut 2 kertaa käytyäni nyt taas tuntuu että kynnys edes varata aika on liian suuri. Mielummin yrittää itsekseen parantua, vaikka toisaalta tiedän, etten pysty siihen. Lääkkeitäkin syön jo, mutta ei ne tunnu auttavan mielialanvaihteluihin. Seurustelusuhdekkin varmaan loppuu kohta. Suurin pelkoni on, että paniikkikohtaukset tulevat takaisin.
Sen vaan halusin sanoa, ettet ole yksin.
pelastaa.