Uaah.. Vaikka kaikki aina meneekin vituiksi viimeistään siinä vaiheessa kun virallistaa jotain niin otan riskin, here goes:
Ei yksin tarvitse olla yksinäinen, ja mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.. Minusta sinkkuilu oli kyllä helvetin hauskaa. Tai siis oli aikansa, mutta ei se pitemmän päälle sopinut mulle..
Nyt olen onnekseni tavannut ihanan ihmisen, joka on riittävän itsenäinen ja omituinen, että se jaksaa katella mua, ja sama toisin päin. Kaikki mitä olen hakenut löytyy samasta paketista: älyllistä haastetta, luovaa hulluutta, villiä seksuaalienergiaa..
Puolessatoista vuodessa (josta ollaan virallisesti seurusteltu viimeinen puol vuotta) siitä on tullu mulle rakas ystävä, jonka kanssa viihdyn tilanteesta/muusta seurasta riippumatta; hauskaa on ja tekemistä riittää. Joskus on kiva myös olla vaan ihan rauhassa kahdestaan.. (esim. vaahtokylvyssä, mmm..
)
Aiemmin sitä etsi tietynnäköistä tyyppiä, joka kuuntelisi tietynlaista musiikkia jne., mutta iän ja kokemuksen myötä asiat meni erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Ajatella, punapartainen hevari voi oikeasti olla parasta mitä tiedän!
Parasta on että voin arvostaa ja kunnioittaa poikaystävääni ystävänä, kumppanina, tulevana kolleegana.. Ja tuntea, että tunne on molemminpuolinen! Kerrankin saan takas sen mitä itse investoin suhteeseen, enemmänkin.
Lukuisten epäonnistuneiden suhteiden jälkeen oli vaikea alkaa luottamaan toiseen. Myös ihan perusjutut kuten yleinen toisen huomioon ottaminen, oman arjen järjestäminen seurustelun mahdollistavaksi sekä jonkinlainen "tilivelvollisuus" omista menemisistä ja tekemisistä tuntuivat aluksi vaikeilta. Toivon ja uskonkin että me mennään silti "vaikeuksien kautta voittoon". Elämä tuntuu kuitenkin loppu viimeksi mielekkäämmältä parisuhteessa kuin yksin.
Ollaan alettu etsimään yhteistä asuntoa.. Tämän tyypin otan pitääkseni, ja koitan kaikin mahdollisin mokomin pysyä tuolla toisessa luukussa!