Replying to SINKKULUUKKU:
aada, 17.12.2009 21:14:
Eihän kukaan voi luvata rakastavansa toista aina. Mielestäni ainoa mitä voikaan luvata on, että sillä hetkellä rakastaa ja tahtoo tehdä kaikkensa yhteisen tulevaisuuden eteen.
Ymmärrän tavallaan mitä ajat takaa, mutta tämä lähestymistapa on mielestäni hieman ongelmallinen seuraavista syistä:
1. On hyvin vaikeata määrittää milloin ihminen tekee kaikkensa. Ihminen voisi aina valmistautua paremmin ja käyttää enemmän aikaansa itsensä, kumppaninsa ja maailman ymmärtämiseen, voidakseen täten paremmin kohdistaa voimansa yhteisen tulevaisuuden takaamiseen. Jos ihminen "tekee kaikkensa yhteisen tulevaisuuden eteen" niin miten hänen energiansa jakautuu toiminnan suuntaamiseen ja toimintaan itseensä? Kuinka ison osan energiastaan ihmisen tulee käyttää näihin toimintoihin? Miten viestit tämän ajatusrakenteen potentiaaliselle kumppanillesi?
2. Minulle se, että tekee kaikkensa tarkoittaa sitä, että asia on arvoasteikossa kaiken muun yläpuolella. Mistä tiedän, että maailma ei tuo eteen jotakin, joka tuntuu tärkeämmältä ja arvokkaammalta kuin yhteinen elämä? Tuleeko minun luvata, että jätän syöpähoidot kehittämättä ja nälänhädät ratkaisematta jos näiden saavutusten aikaansaaminen näyttäisi tarkoittavan sitä, että en enää kykenisi ylläpitämään parisuhdettani?
How far is a man supposed to go for you? Kill thousands to ensure that you two will stay together?
Tähän minun on aika vaikea samastua, sillä itselläni ainakin arvomaailma on hyvin pysyvä.
Onko se pysyvä vai vaikuttaako se vain tämänhetkisen kokemuksesi valossa siltä? Kuinka pitkään se on pysynyt samanlaisena? Mitkä ovat olleet isoimpia muutoksia arvomaailmassasi sanotaan nyt vaikkapa 10 vuoden sisällä? Puhummehan nyt kuitenkin parisuhteesta, jonka on tarkoitus kestää 80 vuotta.
Kyllä uskon, että jos mieheni olisi ensin jonkun toisen naisen luona ja tulisi sen jälkeen viettämään aikaa minun luokseni, jäisin väistämättä vähemmälle kuin jos olisin hänen ainoa naisensa.
Minä väitän, että tämä sinun uskomuksesi on monessa tilanteessa yksinkertaisesti väärä. On tietenkin totta, että mikäli et ole sinut asian kanssa niin kykenet omalla toiminnallasi ja ajattelullasi kääntämään tilanteen juurikin tällaiseksi. Tämä ei kuitenkaan luonnollisesti ole se ainoa tapa suhtautua asiaan.
Itse uskon, että ihmissuhteet (kaikissa muodoissaan) ovat moninaisuudessaan se pohja joka meistä kasvattaa ainutlaatuisia ja arvokkaita, mielenkiintoisia ja innostavia yksilöitä. Viimeinen asia mitä minä haluan ihmisille, joita vilpittömästi rakastan on se, että he lakkaisivat kasvamasta, kehittymästä, kokemasta ja rakastamasta muita kuin minua. Tämä on monogamisen yhteiskuntamallin sisällä kasvaneena yksilönä luonnollisesti suhteellisen pitkän kasvuprosessin takana oleva asennoituminen, mutta ei ainakaan vielä toistaiseksi ole näyttänyt millään tapaa mahdottomalta saavuttaa.
Vaikka kuinka kokisinkin olevani erinomainen ihminen, on minun kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että minä en kykene tukemaan ihmisiä kaikenlaisessa kasvussa. Minä en kykene jatkuvasti tuomaan uusia kokemuksia ja uusia näkökulmia rakkaideni elämään, sillä olen vain oman pienen pääni vanki. Sillä, että päästän rakkaani vapaaksi uskon saavani lopulta myös itse paljon enemmän. Minulle itselleni jää enemmän aikaa muuhun (joko muille rakkailleni tai muiden arvokkaina pitämieni asioiden edistämiseen) ja pääsen suurella todennäköisyydellä kuitenkin lopulta rakkaitteni kautta käsiksi kaikkeen siihen kauniiseen, jota he keräävät matkoilla ympärilleen.
Tarkoitan ripustautumisella aika pitkälti sitä, mitä kerrot jälkimmäisessä kappaleessa. Eli annat muille ihmisille jotenkin hirveästi valtaa suhteessa omaan itseesi, mukaudut heidän ajatusmaailmoihinsa ja siten ehkä myös annat heille vastuuta itsesi eteenpäin viemisessä. Toki on hyvä asia pysyä avoimena ja valmiina kyseenalaistamaan omat käsityksensä jos siihen on oikeasti syytä, mutta näen kyllä tälläisen ripustautumisen huonona asiana, sikäli jos olet valmis hylkäämään hyvin hepposin perustein omat arvosi ja maailmankuvasi toisten tähden, etkä siten ota itse vastuuta itsesi eteenpäin viemisestä vaan olet tavallaan toisten armoilla.
En usko ihmisen aivoilla varustautuneena edes olevani kykenevä muuhun kuin asteittaiseen ja rajoitettuun arvomuutokseen. En siis usko voivani yhden yön aikana muuttua Hitleristä Gandhiksi, joten en näe ajatusmaailmani altistamista muiden näkemyksille mitenkään hirvittävän vaarallisena operaationa nykyisen arvomaailmani näkökulmasta.
Uuden arvot ja näkemykset suodattuvat aina nykyisen maailmankuvani läpi ja se on sekä siunaus että kirous. Kirous se on siksi, että jotkin arvomuutokset tulevat lähes mahdottomiksi saavuttaa, vaikka merkit ja muut ihmiset ympärillä osoittaisivatkin, että tällainen arvomaailma olisi parempi niin itselle, läheisille kuin myös maailmalle yleensä. Siunaus se taas toisaalta on siksi, että se mahdollistaa pitkäjänteisen sitoutumisen tiettyjen arvojen edistämiseksi tehtävään työhön, vaikka maailma välillä muistuttaisikin meitä siitä, että nykyinen arvorakennelmamme ei välttämättä ole objektiivisesti se parhain.
En siis koe, että olisin mitenkään tuuliajolla, vaikka aika-ajoin itseni altistankin tietoisesti erilaisille ajatuksille. Teen määrätietoisesti töitä niiden asioiden eteen, joihin olen katsonut aiheelliseksi sitoutua ja toisinaan jopa tietoisesti suojelen omia arvorakennelmiani sellaisilta muutoksilta, jotka estäisivät minua viemästä näitä määräaikaisia (mutta kuitenkin mittakaavaltaan jopa useita vuosia kestäviä) sitoumuksiani kunnialla loppuun.
Määräaikaisten sitoumuksieni tärkeyden lisäksi olen myös onnistunut toistaiseksi vakuuttamaan itseni siitä, että rakkaus on sellainen asia, jolla ei tarvitse olla määräaikaa. En vielä tiedä onko sen kohdalla mielekästä pyrkiä ikuisuuteen, mutta ainakin toistaiseksi tuntuu siltä, että se on asia, josta en halua luopua kenenkään rakkaani kohdalla. Tulevaisuudessa toivon, että kykenisin laajentamaan rakkaitteni piiriä vielä huomattavasti suuremmaksi, mutta se on toistaiseksi vielä osoittautunut niin haasteelliseksi, että jään kai vielä odottamaan jonkinlaista valaistumista tämän asian tiimoilta ;)
En vain käsitä miksi monogaminen parisuhde olisi jotenkin ehdottomasti pois sinulle tärkeistä asioista. Jossain vaiheessahan se mahdollinen toisen vaikutuksesta tapahtuva arvojen muutoskin tapahtuu ja voit valita pitäydytkö omassa, vanhassa arvomaailmassasi vai omaksutko jonkun uuden arvojärjestyksen. Jos päätät omaksua tämän uuden arvojärjestyksen, eikö sen lähtökohtaisesti tulisi olla parempi kuin aiempi? Miten sitten voit myöhemmin tulla siihen tulokseen, että se toinen ratkaisu olisi ollutkin parempi?
Enhän minä sanokaan, että se ehdottomasti olisi. Pelkään vain omasta ja ympärilläni olevien ihmisten elämistä keräämieni kokemusten pohjalta todennäköisyyden tähän olevan varsin suuri.
Arvomuutoksen tapahtuminen ei nähdäkseni ole mikään tietoinen prosessi. Se ei ole sellainen asia, jota voi tietoisesti valita tai hylätä jollakin hetkellä, vaikka omaa muutosprosessiaan voikin tietoisilla valinnoilla ohjailla. Silloin kun toteat, että arvosi ovat muuttuneet ei ole enää mitään takeita sille, että ikinä haluaisit takaisin vanhaan.
Lisäksi kyse ei ole laisinkaan siitä, että minä pelkäisin omaksuvani monogamisessa parisuhteessa kumppanini arvomaailman. Kyse on siitä, että minä pelkäisin oman arvomaailmani muokkautuvan suosimaan enemmän esimerkiksi perheeni turvallisuutta, taloudellista vakautta, tunteellista tasapainoa tai lasteni hyviä kehittymismahdollisuuksia. Nämä arvomuutokset eivät tulisi kumppaniltani vaan siitä, että nämä asiat alkaisivat minusta vähitellen vaikuttamaan enemmän ja enemmän oman henkisen hyvinvointini edellytyksiltä.
