antti-r, 29.11.2009 22:28:
Lapsuuteni meni ihan normaalisti, oli kavereita ja tekemistä riitti niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Kavereita oli peruskoulun kolmanteen luokkaan saakka ja se olikin oikein mukavaa aikaa. Sitten menin kouluun toiveikkaana syksyllä 1990. Ensimmäinen koulupäivä ei mennyt ihan putkeen ja silloin tutustuin ensimmäistä kertaa koulukiusaamiseen. Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisen luokan ensimmäisenä päivänä ja kesti koko peruskoulun ajan ja vielä kolme vuotta ammattikoulussa. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla minua kiusasivat lähinnä ysiluokan kovikset, sittemmin oman luokan ja rinnakkaisluokan oppilaat. Kiusaaminen alkoi toden teolla kolmannella luokalla uusien oppilaiden tullessa luokallemme. Olin ihastunut erääseen luokkamme tyttöön ja kirjoittelin päiväkirjaani kaikenlaista arkaluonteista tavaraa elämästäni ja ihastukseni kohteesta. Sitten eräs parhaista kavereistani tuolloin varasti päiväkirjani, luki sen jakoi kirjan sisällön koko luokkamme ja koulumme kanssa. Tuo toimi runkona seuraavien vuosien ajan tapahtuneille asioille. Koska olin jo ennen näitä tapahtumia arka ja hiljainen, tästä alkanut julkinen nöyryyttäminen pahensi asioita eikä tilanne ole vieläkään palannut sinne varhaislapsuuden tasolle. Pikku hiljaa kaverit alkoivat vähentyä ja lopulta olinkin sitten ihan yksin. Välitunnit seisoskelin yksikseni pihan nurkassa ja tunneilla kuuntelin pilkkaamista ja naureskelua. Kiusaaminen oli lähinnä verbaalista, mutta myöskin jonkin verran tönimistä, tukasta repimistä ja sen sellaista. Homma jatkui ammattikoulussa 3 vuotta ihan samalla tavalla, sen jälkeen armeijassa hieman lievempänä ja nykyään myös työpaikallani saan kuunnella työtovereiden naureskelua tekemisistäni. Aran ja hiljaisen luonteeni takia en kestänyt asioita noin vain, vaan masennuin ja sain mielenterveydellisiä ongelmia. Jo ala-asteella minua käytettiin puhumassa terapeutin kanssa, ylä-asteella olin tuttu näky erityisopettajan huoneessa muutamien muiden oppilaiden kanssa ja ammattikoulussakin olin monta kertaa erityisopetuksessa. Koulun jälkeen sain lähetteen Kouvolan mielenterveystoimistoon jossa kävin terapeutin kanssa juttelemassa monta vuotta ja minulle tehtiin myöskin mielenterveystestaukset. Testin lopputuloksena minulla diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko, estynyt persoonallisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Sain reseptilääkekuurin ja popsin mielenterveyslääkkeitä vuoden verran. Pikku hiljaa olo alkoi parantua ja lopulta lopetin terapiassa käymisen, osittain tyytymättömyyttäni mielenterveystoimiston toimintaan. Sittemmin olen alkanut katua lopettamistani raskaasti, oli vähän hätäisesti tehty päätös. Aloin käydä bileissä ja aloitin dj-harrastuksen ja myöskin tyttöystävärintamalla alkoi näkyä positiivisia merkkejä. Muutaman vuoden päästä kun asiat eivät olleetkaan menneet ihan niin hyvin kuin kuvittelin, aloin taas vaipua masennustilaan ja tilanne näytti uusiutuvan. Jatkuvat epäonnistumiset toinen toisensa jälkeen joka asiassa ovat murentaneet itseluottamukseni täysin. Mielenkiinto eri elämän osa-alueita kohtaan on heikentynyt radikaalisti ja masennus haittaa jokapäiväistä elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuus haittaavat sosiaalista elämääni ja muodostavat ylitsepääsemättömän muurin ihmissuhteiden luomiselle. Estyneet ihmiset saattavat vaikuttaa etäisiltä ja kylmiltä, vaikka haluavat lakkaamatta hyväksyntää ja läheisyyttä. Tähän olen törmännyt bileissä monesti, kaverisuhteiden luominen normaaleille ihmisille on ihan luontevaa, mutta meille estyneille ja pelokkaille kavereiden löytäminen on käytännössä mahdotonta, varsinkin jos se tarkoittaa aloitteen tekemistä minun puoleltani. Tunnistan itsestäni lähestulkoon kaikki masennuksen tunnusmerkit ja muutenkin olo ei ole kovin posiitivinen. Olen epäonnistunut suunnilleen kaikessa jota olen yrittänyt ja muutenkin tuntuu siltä että en kelpaa mihinkään. Kun positiivisia kokemuksia ei pääse paljoa syntymään, ei myöskään mieliala paljoa siitä kohoa. Kavereita minulla ei ole ollut yhtä ainuttakaan viimeiseen 15 vuoteen. Bileisiinkin olen viimeisten viiden vuoden aikana joka ikinen kerta mennyt yksin, ollut niissä yksin ja lähtenyt niistä yksin. Yhtään tuttuja ei ole niistä löytynyt edellämainituista syistä. En ole koskaan seurustellut eikä muutenkaan kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta ole valtavia määriä kertynyt. Bileissä olen huomannut hyvin paljon mielenkiintoa naispuolisilta ihmisiltä itseäni kohtaan joka lisää tappiomielialaa entisestään kun tietää etteivät sosiaaliset taitoni riitä tuttavuuden tekemiseen. Varsinkin kun näissä tapauksissa mies tekee aina aloitteen ja minä taas välttelen aloitteen tekemistä viimeiseen asti jotten joudu epämiellyttävään tilanteeseen. Niin kuin kaikki sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät tekevät. Kun joku tulee minulle bileissä juttelemaan, saatan antaa itsestäni etäisen vaikutelman, mitä en missään nimessä ole, enkä haluakaan olla. Mutta minä en ole mitään valittajatyyppiä, tällaista sattuu eikä sille voi mitään. Menneisyyttä murehtimalla ei voiteta mitään. Olen pitänyt asiat tähän asti täysin omana tietonani ja olen luonut itselleni kuoren ulkopuolisia ihmisiä varten. Ulospäin en vaikuta mitenkään erilaiselta ihmiseltä, ihan samanlaiselta kuin kaikki muutkin. Mutta nyt tilanne on ajautunut siihen pisteeseen että halusin tämän tänne kirjoittaa, eipä minulla muuta :)
Samoja juttuja itsellä paljon. Ujous ja sosiaaliset tilanteet voivat olla joskus ylitsepääsemätön
este ja voi huonontaa itsetuntoa jopa masennuksen tasolle. Itsellä harvinaista kyllä ollut sama
nainen jo yli kolme vuotta, mutta kymmeniä tilanteita nuorena missasin vaan sen takia että oli
ujo ja epävarma omista sosiaalisista taidoista ja mieluummin jäi pois tilanteista, ja siinä
tulee tilanne jossain vaiheessa, että alkaa karttamaan kaikkea sosiaalista kanssakäymistä.
Kukaan ei ole saari sanoi joku viisas aikoinaan, ja tottahan se on että tässä elämässä pitää
olla sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä jos meinaa elää muuten kuin erakkona. Koita olla
liikaa miettimättä mitä kaikkea olet "mokannut" tai mitä kaikkea olisit tehnyt toisin tai
missannut. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta itse koen että aivan liikaa ajattelevana
ihmisenä mietin mieluummin tulevaisuutta, kun siihen voi vaikuttaa itse!:) Itsekkin rämpinyt
välillä aika pahoissa vaikeuksissa ja on ollut sellaisia aikoja että ihmettelen miten jaksanut
miettiä tulevaisuutta vielä positiivisesti, mutta se on se millä jaksaa silloin kun on vaikeaa!
Ja netistä saa helpommin kontaktia naisiin jos on ujo ja pelkää muuten mennä juttelemaan
sosiaalisten tilanteiden pelon takia! Ainakin itsellä "löytyi" netistä nainen! Ei muuta kuin
voimia ja positiivista fiilistä!