Sitäpä en tiedä nimeltä, mutta ajatuksesi on tuttu. Tiedän ihmisistä, jotka todellakin kokevat syksyt parhaiksi - kuten sinäkin sanoit - koska silloin on pimeää, kylmää ja märkää (rankka kärjistys; onhan alkusyksyt aurinkoisiakin), joten voi turvallisesti jäädä neljän seinän sisälle synkistelemään tai jopa lähteä ulos, kun pimeässä on paremmin suojassa muilta/muulta.
Ja sitten tosiaan vastakohtana tuo kaamosmasennus, kun pimeys tuntuu pahalta. Mutta kevät on myös masennusalttiille ihmiselle usein koetinkivi - kevätmasennus iskee helposti, kun luonto herää ja ihmiset alkavat kömpiä iloisina talvikoloistaan pihalle.
hmm masennus mitä se on.... En tietääkseni koskaan ole vielä ollut masentunut. Välillä ehkä ahistaa jotkut kouluhommat, mut en sitä masennukseksi laske. Ehkä mul on ollu vaa tuuria tai sitten semmonen luonne vaan etteivät asiat minua masenna.
Niin ja mainittakoon vielä, että tiedän ihmisiä jotka kärsivät masennuksesta ja se ei ole kauhean kivaa katseltavaa. En siis vähättele ongelmaa missään tapauksessa.
Chatte, 21.4.2006 16:55:
- koska silloin on pimeää, kylmää ja märkää (rankka kärjistys; onhan alkusyksyt aurinkoisiakin), joten voi turvallisesti jäädä neljän seinän sisälle synkistelemään tai jopa lähteä ulos, kun pimeässä on paremmin suojassa muilta/muulta.
Nimenomaan näin on mun kohdalla. Syksy ja talvi tuntuvat turvallisilta, koska silloin tulee iltaisin pimeä ja uskallan lähteä lenkille. Viime keväänä mulle iski oikeastaan ekaa kertaa todellinen kevätmasis. Yhtäkkiä vaan huomasin, että mua ahdistaa todella paljon, kun iltaisinkin on valoisaa, eikä ulkona pääse muiden katseilta karkuun. Tänä keväänä on taas sama homma. Lenkkeilyt jäi, kun iltaisin alkoi olla valoisaa. Ja ihan just sen takia, kun kaikki ohikulkijat ja autoilijat voivat nähdä minut ihan selvästi valoisalla. Sitten hautaudun omaan kotiini ja mitä pidempään sitä jatkuu, sitä vaikeampaa se uloslähteminen on.
Nikke, 21.4.2006 17:43:
hmm masennus mitä se on.... En tietääkseni koskaan ole vielä ollut masentunut. Välillä ehkä ahistaa jotkut kouluhommat, mut en sitä masennukseksi laske. Ehkä mul on ollu vaa tuuria tai sitten semmonen luonne vaan etteivät asiat minua masenna.
Niin miekin luulin, ennenko se burnout iski ilmeisesti stressin takia päälle ja siinä mukana tuli masennus.. Onneks tajusin kertalaakista vetää liinat kiinni enkä edes yrittää tehdä töitä ja/tai harrastusjuttuja samalla.. Nopeesti kun otti "täydet" lomat ja kaikki keikkakalenteria myöten tyhjäksi sai onneks pysäytettyä masistelut noin viikossa.
..ennenko joku ehtii napisemaan, ettei kyseessä ollu kovinkaan paha masennus, niin todellakin oli kyseessä hitusen vakavamman asteen masennuksesta ku perinteinen "ahistaa tehdä jotain".. Vaikkei onneksi kuitenkaan mikään pitkä sessio - niin toivottavasti tuommosta ei koskaan tule toiste.
EDIT: Aina aikasemmin jos on tullut jotain negatiivista asiaa, mitä tahansa, ni ei o paljo jaksanu stressata niillä. Nyt ei tarvinu kun jonkun tarttua vaikka johonkin pieneen kirjotusvirheeseen, ni depis vaan paheni. Kaikki pienetkin negatiiviset asiat vaikutti elämää suuremmalta ja ei vaan jaksanu yhtään kuunella mitään moista.. homma oli aika perseestä. Muutaman kaverin ja isoveljen avustuksella homma parani.. vanhemmista nyt koskaan ollu mitään apua muutenkaan.
Posts: 1,293
#246
•
•
Nacu Nacu on the outside, tasty on the inside
Ihan tästä ohimennen suosittelen kaikille masentuneille Arto Paasilinnan oivaa kirjaa Hurmaava Joukkoitsemurha. :D
Ja ei. En tiedä masennuksesta hölökkäsen pöläystä. Syvästä vitutuksesta on kyllä itsellänikin kokemuksia. Tuo kirja vaan on niin jotenkin tsemppiä antava. Saattaa aiheuttaa päässä jonkinlaisen asioiden uudelleen arvoon asennuksen. Jos näin voi sanoa. Ainakin hetkellisesti. Vaikkei asiat oisikaan niin pahoilla tolilla kuin kirjan henkilöillä... Mutta masennuksiin on aina kiva samaistua. Ja niistä selviämisiin, eikö?
Caro², 23.4.2006 01:00:
EDIT: Aina aikasemmin jos on tullut jotain negatiivista asiaa, mitä tahansa, ni ei o paljo jaksanu stressata niillä. Nyt ei tarvinu kun jonkun tarttua vaikka johonkin pieneen kirjotusvirheeseen, ni depis vaan paheni. Kaikki pienetkin negatiiviset asiat vaikutti elämää suuremmalta ja ei vaan jaksanu yhtään kuunella mitään moista.. homma oli aika perseestä. Muutaman kaverin ja isoveljen avustuksella homma parani.. vanhemmista nyt koskaan ollu mitään apua muutenkaan.
Tuokin kuulostaa tutulta.
Se vaatii multa jonkin verran rohkeutta ja itseluottamuksen kokoamista mennä kertomaan oma mielipiteeni (niin irl kuin forumeillakin), ja jos joku ruttaa puheenvuoroni, otan valtavasti itseeni. Tuntuu kuin olisin täysi typerys, kun menen ylipäätään mitään sanomaan, varsinkaan mitään niin täydellisen älytöntä. Olen aina osannut ottaa rakentavan kritiikin hyvin vastaan, mutta pienetkin ilkeydet, henkilökohtaisesti minuun kohdistuvat hyökkäykset, yksikin -hymelö, saavat täysin lamaantumaan.
Hyvä jos ymmärsit jo alkuvaiheessa että alat väsyä, ja osasit himmata tahtia.
Pieni valo alkaa näkyä tunnelin päässä. Kävin tutustumiskäynnillä psykoterapeutilla (kognitiivista terapiaa) tänään, ja mä en halua mitään muuta kuin päästä tohon terapiaan! Jos kela hylkää tukihakemuksen, en tiedä mitä teen. Oli niin outoa kuulla vieraan ihmisen sanovan, että ei halua mun jäävän yksin loukkuun asioideni kanssa (terapia alkas vasta syksyllä), vaan et mulla olis jokin ammattitaho, jonne kääntyä pahojen aikojen aikana. Muutenkin se otti mut tosissaan, näki muurin taakse ja kuunteli. Ymmärsi, että on tosi kyseessä, mä uskon typerien ajatuksieni olevan totta, vaikka jokin järjen ääni sanoo, että ne ei ole. Mä vaan uskon olevani hylätty, yksin, turvaton ja ettei kukaan koskaan voi vilpittömästi rakastaa mua. Tyhmää, tiedän. Ja ei edes totta, tiedän senkin. Pahoina aikoina en pääse noista ajatuksista eroon, ne kietoo ympärilleen ja päässä pimenee. Ahdistuslääkkeet ei oikein enää auta, ja jos jatkan niiden syömistä, oon pian koukussa...haluan noista kohtauksista perkele eroon! Haluan eroon ainaisesta allapäinolon tunteesta, ajoittain hemmetin huonosta itsetunnosta, ajoittaisista ahdistuskohtauksista, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja muusta. Ei tätä ihminen jaksa, ei. Ja välillä ärsyttää viime syksyn psykologi, ei huomannut mussa mitään ongelmaa. Oli pakko huutaa, että katso saatana muurin taakse...sitten itkin hetken ja muuri nous päälle takaisin. En mä muille ees näytä oloani, en koskaan. Jotenkin muuri onneks katos tuolla terapeutilla, kai mä haluan apua niin kipeästi.
Onneks perhe on tukena, ja kaikista oli hieno kuulla, että käynti tuolla terapeutilla meni hyvin. Vaikka vain toinen sisko tietää, mistä oikeesti on kyse. Ei noista ahdistus-jutuista ihan helpolla kenellekään kerro, niin pahalta ne kuulostaa. En mä myöskään ole koskaan kertonut kenellekään, että kaikki asiat on mulle hemmetin suorittamista. Aina pitää olla jotain tekemistä, mä en osaa vaan olla, esim. kotona jotain epämääräistä pyörimistä. Tai jos vaan olen, itken ja olen. Noloa ois kertoa, että enpä tossa yks päivä vienyt ees roskia ulos, koska en vaan saanut itselleni kenkiä jalkaan. Ovesta astuminen on vaan joskus niin hemmetin vaikeaa. Mä onneks yritän sosiaalistua, oon mukana ainejärjestön jutuissa ja koetan saada itseni menemään treeneihin. Jokainen jonnekin meno on sairaan työn takana, ja en oo ees laskenut, kuinka paljon oon ollut menemättä jonnekin, koska ahdistaa...
Joskus on tietty parempia aikoja, mutta niistä tullaan aina alas ja erittäin lujaa. Mä vaan pelkään, että joskus toi olo ei lähdekään pois, vaan jää päälle. Tai jos jotain menee päässä kunnolla vikaan, niin etten enää vaan nouse ylös sängystä. Periaatteessa oon kaukana tollasesta, mutta mun pieni mieli osaa tehdä kaikesta mulle totta...
Tais tulla aika tilitys Ajattelin kirjottaa paria riviä terapiaan menosta, heh... Ja kaikesta huolimatta, koetan saada iloa irti pienistä asioista. Pitäs olla vaan vähemmän ankara itseäni kohtaan, ja antaa vaan mennä. Ja opetella vaan olemaan. Ja lopettaa itseni mollaaminen. Ja mennä kuuntelee tiistain tanssi-iltaa ja syömään eikä höpistä turhia.
Fresia, 25.4.2006 21:55:
---
Vaikka vain toinen sisko tietää, mistä oikeesti on kyse. Ei noista ahdistus-jutuista ihan helpolla kenellekään kerro, niin pahalta ne kuulostaa. En mä myöskään ole koskaan kertonut kenellekään, että kaikki asiat on mulle hemmetin suorittamista.
Olen ja miettinyt tuota ihmisille kertomista. Mulla on yksi oikein ihana kaveri, jonka tiedän aina olevan tukena vaikka mikä tulisi, mutta en mä ole sille kertonut masennuksestani mitään. Ei se ymmärtäisi. Se on juuri sellainen ihminen, joka sanoo ensimmäisenä "eikä mitään nyt masennuta kun RYHDISTÄYDYT ja lähdet mun kaa vaikka ryyppäämään!". Noh, se on sen tapa yrittää auttaa, mutta juuri tuollaista apua en juuri nyt kaipaa. Varsinkaan, kun en nähtävästi voi juoda noiden lääkkeideni kanssa ilman järkyttävän pahaa oloa.
Jotkut alkavat paappimaan ja hyssyttelemään kuultuaan masennuksesta. Varovat sanomisiaan, miettivät mikä olisi sopivaa tekemistä tällaiselle hullulle, antavat kaikessa periksi eivätkä vahingossakaan sano mitään ilkeää. ÄRSYTTÄVÄÄ. Hyväähän hekin tietysti tarkoittavat, mutta en mä halua että mua kohdellaan silkkihansikkain kuin jotain joka saattaa särkyä hetkenä minä hyvänsä. Normaali eläminen on se, mikä voisi auttaa.
Kerroin äidilleni masennuksesta, se ei ymmärtänyt ollenkaan. Hämmästyttävää, sillä on kuitenkin ystävä, joka on ollut vaikeasti masentunut jo muutaman vuoden, luulin että äiti jos kuka tietäisi mistä on kyse. Mutta ei. Yritin selittää, että olen valtavan väsynyt, en jaksa tehdä mitään, sen takia en ole viimeisen vuoden aikana saanut käytyä koulussa ja lopetin päättötyön teonkin alkutekijöihinsä. Äiti-parka kysyi, johtuisiko uupumukseni siitepölyallergialääkkeistä (joita siis olen syönyt muutaman viikon ajan), ne kun voivat aiheuttaa väsymystä, tai josko sinkkuelämä ottaa voimille. Äh. On se niin herttainen.
Noloa ois kertoa, että enpä tossa yks päivä vienyt ees roskia ulos, koska en vaan saanut itselleni kenkiä jalkaan. Ovesta astuminen on vaan joskus niin hemmetin vaikeaa.
Etpä ole ainoa. :) Luulen, että masennustani voisi kuvata hyvin sillä, että kysyn koko ajan "miksi muka", ja että näen kaikessa tekemisessä vain ne negatiiviset puolet - ja nekin jättisuurina. Esimerkiksi, joskus kun kaverini kutsuvat mut jonnekin illanviettoon, alan miettiä mitä kaikkea sen eteen pitää mennä. Pitäisi ehkä hakea kaupasta pari olutta. Jollen juo, voin mennä omalla autolla, mutta se on tuolla kaukana parkkipaikalla. Jos juon, pitää ottaa bussi. Pitää katsoa sopiva bussi aikataulusta, odotella sitä, ajaa torille, kävellä siitä kaverin luo. Sitä ennen pitäisi käydä suihkussa, valita vaatteet, laittaa hiukset, meikata hiukan. Pilkon kaiken tekemisen pienempiin osiin, ja jokainen noistakin tuntuu valtavan työläältä. Ja miksi muka? Jotta saan istua jossain baarissa kuuntelemassa huonoa musiikkia? Olkoot.
Psykiatrille en sitten ole vieläkään päässyt. Lääkäri ei voi kirjoittaa lähetettä, koska en ole turkulainen; pitäisi mennä kuulemma kotikuntani terveysasemalle moista anomaan. Oli tarpeeksi vaikeaa raahautua koulun terveydenhoitajalle, vaikka kävelin siitä ohi joka viikko. Tuskin lähden vielä selittämään ongelmiani sinne tuppukylän terkkareille, enkä ehtisikään, kun ensi viikolla alkaa työt. Lääkäri huomasi kyllä, miten vaikeaksi koen tämän prosessin, ja antoi puhelinnumeron jonnekin kriisikeskukseen. En ole vielä jaksanut soittaa. Ja onkohan tämä nyt edes mikään oikea kriisi?
Olen ollut masentunut teini-ikäisestä lähtien, välillä on helpompaa mutta sitten taas maailma romahtaa. Tällä hetkellä menossa on matka alaspäin; ruoka ei maistu, uni ei tule, tuntuu kuin 200 kiloinen sumopainija istuisi rinnan päällä. Aina kun oireet alkavat olla tätä luokkaa, ihmettelen mitä järkeä tässä olemisessa on. Olen kaikkialla ulkopuolinen, tuntuu kuin katselisin itseäni sivusta ihmetellen miten tässä näin pääsi käymään. Elämä on mennyt hukkaan.
Viime kevättalvi ja osa keväästä 2006 oli, kuten aiemmin tähän topikkiin replysin, aika persiistä tuolla mentaalipuolella. Se yllätti kyllä todellakin takavasemmalta, vai sanoisinko jääkiekkotermein, että jouduin pienen avojään pommmin uhriksi. Nyt mielestäni osaan hieman ehkä olla varuillaan, vilkuilla ympärilleni, että jos alkaa tuntua ikävältä, niin pyrkii sitten siihen heti reagoimaan päivittäisissä toimissa, eikä jäädä murehtimaan tai märehtimään huonoa oloaan. Helpommin kai sanottu kuin tehty ja toisekseen, olen tässä miettinyt, että voiko tuollaisen masennuksen edes diagnosoida itse omin päin. Kaikkiahan joskus vituttaa, joskus pitempään, joskus lyhyempään, että milloin kyse on oikeasti masennuksesta ja milloin jostain "vettä sataa ja on pimeää"- vitutuksesta?
Individual, 8.8.2006 14:41:
Helpommin kai sanottu kuin tehty ja toisekseen, olen tässä miettinyt, että voiko tuollaisen masennuksen edes diagnosoida itse omin päin. Kaikkiahan joskus vituttaa, joskus pitempään, joskus lyhyempään, että milloin kyse on oikeasti masennuksesta ja milloin jostain "vettä sataa ja on pimeää"- vitutuksesta?
Tuo on vähän kaksipiippuinen juttu tuo masennuksen tunnistaminen.
Toisaalta voi olla itse vaikea tajuta kuinka pahassa jamassa on, vaikka ulkopuolisen silmin tai jälkikäteen ajatellen oma käytös ja ajattelumaailma olisivat aivan käsittämättömiä.
Toisaalta taas joku, joka ei ole masennusta itse kokenut, voi luulla juuri tällaisen vesisadevitutuksen olevan masennusta.
Onhan niitä "pikadiagnooseja" netissäkin tarjolla, mutta nehän ovat vain suuntaa-antavia. En itse ainakaan menisi luottamaan.
katoin et olin alottanu tän joskus 2002...taas masentaa..no kaikkii masentaa aina välil..ainut mikä poistaa sen näköää on viikoloput ku ei tarvii ajatella mitää..mennä vaan..juhlii ja pitää hauskaa...mut oota ku arki tulee..nii kattotki tuntuu tippuvan päälle..
Amokk, 8.8.2006 14:59:
Tuo on vähän kaksipiippuinen juttu tuo masennuksen tunnistaminen.
Toisaalta voi olla itse vaikea tajuta kuinka pahassa jamassa on, vaikka ulkopuolisen silmin tai jälkikäteen ajatellen oma käytös ja ajattelumaailma olisivat aivan käsittämättömiä.
Toisaalta taas joku, joka ei ole masennusta itse kokenut, voi luulla juuri tällaisen vesisadevitutuksen olevan masennusta.
Mä tajusin pahimman masennukseni vasta kun se oli ohi; läheiset eivät ymmärtäneet mistä oli kysymys ja itse en jaksanut tehdä mitään. Koska olin viitisen vuotta syvästi masentunut, tunnistan kyllä oireet, vaikken lääkärissä kävisikään.
Waakku
Kohta me kuollaan, eikä kuolema kenties olekkaan unenkaltainen olotila.
Mä luulen ettei kuoleman jälkeen ole muuta kuin armollinen tyhjyys ja pimeys.
Danskuh, 8.8.2006 15:11:
katoin et olin alottanu tän joskus 2002...taas masentaa..no kaikkii masentaa aina välil..ainut mikä poistaa sen näköää on viikoloput ku ei tarvii ajatella mitää..mennä vaan..juhlii ja pitää hauskaa...mut oota ku arki tulee..nii kattotki tuntuu tippuvan päälle..
Danskuuuu.. Sä elät pelkästään viikonlopuille..
Mä päätin just eilen aloittaa asioiden kääntämisen päälaelleen. Eli jos on viikonloppu, niin masentaa hemmetisti ku menee rahaa ja oon koko aika vaa iha jumissa, eikä kukaa tuu pelastaa mua sieltä kummiskaa. Eli siis odotan tästä lähtien vain arkea ja että viikonloput menis nopeasti ohi.
Mut siis joo.. Mua masenti (ehkä) talvella ja huomasin sen vasta sit ku kesän korvalla heräsin sieltä. Onnistuin mahdollisen masennuksen lieveoireilla tuhoomaan yhden ihanan ihmissuhteenki. Sit oon miettiny, että onkohan mul joka vuosi vähä saman tyyppisiä sankaritekoja mitä en vaa oo aiemmin tajunnu.. Tosin ei mulla mitään oo ikinä diagnosoitu muuta kuin paniikkihäiriöt, mutta eiköhän noita muitaki mielialajuttuja ole tässä vuosien aikana kerennyt jo itselle generoimaan.. Joka sinänsä on vielä aikamoinen noidankehä (ainaki mulle), vaikkei sitä vältsysti itse aina havaitsekaan.. Mene ja tiedä. Itsetutkiskelu ja maailmanparantaminen on kuitenki aika tärkeitä asioita mulle, mutta miten oikeassa olen itseni kohdalla, sitä en voi tietää.
Tunnistin itseni Viivin tekstistä. Viimeiseen n. kuukauteen olen syönyt lähinnä näön vuoksi. Unta on enää vaikea saada, tai vaikka sitä nukkuisikin pitkään niin uni ei tuo sitä haluttua virkeyttä vaan joka aamu sitä kiroaa heräämistä. Aina kun sitä hieman piristyy ja tahtoisi nähdä jonkun itselle tärkeän ihmisen niin kaikilla on muuta ohjelmaa tai paikalla ollessa sitä huomaa miten kauas entisestä on ajauduttu ja sitä tuntee olonsa vaan entistä surkeammaksi.
Toisinaan sitä pelästyy huomattuaan miten järjestelmällisesti sitä tekee töitä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Joskus sen huomaa vasta jälkeenpäin. Yleensä siitä ei jaksa välittää. Siitä, tai mistään muustakaan..
Avernian, 8.8.2006 17:14:
--- Viivi, 8.8.2006 15:14:
Waakku
---
Kohta me kuollaan, eikä kuolema kenties olekkaan unenkaltainen olotila.
---
Mä luulen ettei kuoleman jälkeen ole muuta kuin armollinen tyhjyys ja pimeys.
---
Mä luulen ettei edes sitä.
No mut sehän meinais ettei ois myöskään kärsimystä, eikä vois murehtia tekemättömiä asioita, tai verrata sitä tilaa mihinkään aiempaan - eli sinänsä aika autuas "olotila"
Viime viikonloppuna sain kuulla masennuksen olevan vain keksitty sairaus, ja kuulemma mun pitää vaan jättää mielialalääkkeet pois ja ottaa itseä niskasta kiinni. Että näin, kumma kun ne lääkäritkään ei tiedä tuota Mutta eihän kaikki voi millään ymmärtää mistä masennuksessa on kyse. Välillä kun sitä ei tajua itekään. Syöksykierteessä taas pari päivää... itkua, ahdistusta ja järjetöntä pelkoa. Mä niin vihaan tätä olotilaa! Mä vihaan, kun oma mieli pettää mut.
-hymelö, saavat täysin lamaantumaan.
Ajattelin kirjottaa paria riviä terapiaan menosta, heh... Ja kaikesta huolimatta, koetan saada iloa irti pienistä asioista. Pitäs olla vaan vähemmän ankara itseäni kohtaan, ja antaa vaan mennä. Ja opetella vaan olemaan. Ja lopettaa itseni mollaaminen. Ja mennä kuuntelee tiistain tanssi-iltaa ja syömään eikä höpistä turhia.
Mutta eihän kaikki voi millään ymmärtää mistä masennuksessa on kyse. Välillä kun sitä ei tajua itekään. Syöksykierteessä taas pari päivää... itkua, ahdistusta ja järjetöntä pelkoa. Mä niin vihaan tätä olotilaa! Mä vihaan, kun oma mieli pettää mut.