masennus...

Amokk, 15.3.2006 19:54:
En mä oikeasti ole masentunut. Mun pitää vaan päästä pois Turusta.

:D Mitenkään muuta viestiä väheksymättä oli tämä kyllä päivän paras mietelause. Sopisi Mentalwearin paidan selkämykseen kuin... kuin semmoiset pyöreät palikat niihin ovaaleihin koloihin.

Epailija, 15.3.2006 20:22:

:D Mitenkään muuta viestiä väheksymättä oli tämä kyllä päivän paras mietelause. Sopisi Mentalwearin paidan selkämykseen kuin... kuin semmoiset pyöreät palikat niihin ovaaleihin koloihin.

Joo oon miettinyt tota ja. ;)
surq turq </3

Amokk, sun tekstissä oli kyllä paljon asiaa.

Hmm, oikeastaan aihe josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutten tiedä mistä aloittaisin tai mihin lopettaisin. Itselläni on diagnosoitu keskivaikea masennus, mutta se nyt vain on diagnoosi muiden joukossa (joo, niitä on enemmänkin...). Alunperin hain apua paniikki- sekä ahdstuneisuushäiriön takia, mutta oikeastaan voisi sanoa että ajoittainen masennus pikemminkin on niiden "sivutuote" kuin pääasiallinen vaiva. Vuosi sitten olin 6kk sairaslomalla ko. oireiden takia, lääkkeitä kokeillut vaikka mitä ja tällä hetkellä 4 eri lääkkeen kombo joka tehoaa suhteellisen hyvin. Psykoterapiaan pääsyä odotin noin vuoden, joulukuussa 05 vihdoin pääsin ja siitä kyllä todellakin on apua. Tällä hetkellä 2 kertaa viikossa. Lääkkeet ovat auttaneet oireisiin mutta itse oireiden takana piilee usein paljon suurempia asioita joita terapiassa pystyy käsittelemään. Terapia on myös eräänlainen oppimisprosessi, jossa koko ajan oppii enemmän itsestään.

Erityisen masentunut en siis koe olevani, ja tuntuu siltä että itselläni se pahin vaihe on jo koettu. Toisaalta kyllä niitä huonoja päiviä ja hetkiä vieläkin on. Suunta kuitenkin näyttää olevan hyvä tällä hetkellä, hitaasti mutta varmasti sitä on taas pääsemässä elämään mukaan. Voimia vain kaikille jotka niitä tarvitsevat, tiedän miltä tuntuu kun elämä ei ns. oikein nappaa. Ja jos tilanne tuntuu vaikealta niin suosittelen lämpimästi hakemaan apua, se ei aina ole helppoa tai kivaa mutta pitkässä tähtäimessä ratkaisu joka saattaa muuttaa elämänsuunnan aivan uuteen, positiiviseen suntaan. Se on pitkä prosessi joka usein vaatii sitoutumista, mutta kyllä se on sen arvoista.

Kuten eräs tuttavani totesi turkuun muuttaessani: Tervetuloa hiljaiseen kuolemaan.
Amokk:in postissa oli kyllä paljon asiaa joista usea koskee myös itseäni.

Tutun kuuloista tekstiä.. Kirjoitanpa omista kokemuksista kun just tulin terveyskeskuksesta lääkereseptin ja terapia-ajan kanssa. Helpotti niin paljon kun tietää saavansa apua.

Mun masennushistoriani alkaa aika kaukaa, jostain 11-vuotiaasta. Olin vakava ja täydellisyyteen pyrkivä teini, jolla oli aika vähän ystäviä, mutta onneksi läheiset perhesuhteet. Lukioaikoina tilanne meni niin pahaksi että aloin tippua kursseilta, koska en jaksanut mennä kouluun ja menetin muutenkin mielenkiintoni melkein kaikkeen ja kaikkiin. En jaksanut välittää ulkonäöstä, en ystävistä (ne muutamat jaksoivat mun synkeää seuraani, kiitos teille, rakastan teitä), en harrastuksista, koulusta, syömisestä, juuri mistään. Ainoat asiat, joista kykenin nauttimaan tuolloin olivat musiikki, taiteen tekeminen ja luonto. Niiden ja rakkaiden ihmisten ansiosta jaksoin pahimman yli.

Koska masennukseni oli syventynyt pikku hiljaa vuosien mittaan, en osannut itse edes ajatella että olen masentunut. Tajusin kyllä että olen hiljainen, vetäytyvä, surullinen ja väsynyt, mutten osannut yhdistää sitä mihinkään ennenkuin eräs koulututtu sanoi minun olevan todella masentunut. Olen aina suojellut rakkaimpia ihmisiäni itseltäni, joten heillä ei ollut aavistustakaan miten vaikeasti masentunut olin. Äidilleni oli shokki kun hän sai tietää tilastani.

Kun vanhempani saivat tietää asiasta, he saivat minut nopeasti terapiaan, koska olin alle 17-vuotias vielä tuolloin. Kävin kaksi vuotta psykoanalyysissa, joka kyllä auttoi minua, mutta ei riittävästi. Analyysin jälkeen meni kaksi vuotta hyvin, kunnes nyt taas syksyllä aloin huomata samoja oireita kuin edellisellä kerralla ennen hoitoon hakeutumista. Nyt olen ollut pari viikkoa sairaslomalla ja sain lääkityksen ja pääsin tänään terapiaryhmään. Aluksi lääkityksen aloitus oli shokki, itkin melkein koko perjantaipäivän, mutta sitten äitini sai taottua sen verran järkeä päähäni että hain kuitenkin lääkkeet.

Tänään kävin juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka kehotti jatkamaan sairaslomaa, kunnes olen työkykyinen taas ja ehdotti minulle kognitiivista ryhmäterapiaa. Ainakin tiedän että saan apua ja koska olen jo kerran käyny terapiassa, tiedän millaista se on ja että se auttaa. Muistan miltä tuntui viimeksi kun huomasi masennuksen alkavan hellittää. Itketti kauheesti, mutta se itku oli ihan erilaista kuin se mitä oli itkenyt aiempina vuosina. Tiedän että ei tästä ihan noin vaan selvitä, mutta tänään olo on kevyt ja helppo. Aurinko paistaa

Kiristääkö vanne päätäsi?

[x] Kyllä
[ ] Ei
[ ] En osaa sanoa

Samaan lopputulokseen päädyttiin myös terkkarilla.

Vuodenvaihde ja alkuvuosi eivät kyllä meikäläiselle ole olleet mitään riemujuhlaa syistä, joita en tässä käy erittelemään ja jonkinlainen voimattomuuden tunne on koko ajan päällä. Toki muuttamalla elintapoja siihenkin voisi vaikuttaa, mutta monta kuukautta on tullut aika ajoin voimakkaampana, aika ajoin lievempänä sellainen tunne, että onkohan tässä elämässä mitään järkeä. Osaltaan siihen on voinut vaikuttaa se, että on tullut saavutettua tuo 30 rajapyykki ja viimeistään silloin pysähtynee miettimään missä on juuri tällä hetkellä, mitä saavuttanut, mitä kohti pyrkiä.

Tuossa joku listasi noita orastavan masennuksen tunnusmerkkejä ja vaikkakin mihinkään nettidiagnooseihin ei tulisi koskaan luottaa, taisin saada niistä pelottavan monta "oikein". Tiedä sitten mistä on oikein kysymys. Yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta tuntuu kuin kulkisi sellainen kumma taakka harteilla, sellaisessa kummassa harmaassa olotilassa, joka vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. En ole koskaan ollut mikään talvi-ihminen ja nyt tässä odottelisin, että toi vitun kevät toden teolla alkaisi ja sen vaikutusta omaan mielentilaani. Jos senkin jälkeen sama olotila jatkuu, niin lienee kyllä aika käydä jollekin muullekin juttelemassa kuin pelkästään ystäville, jotka kyllä ovat ansiokkaasti kuunnellet ajoittaisia avautumisiani, vaikka yleensä tykkäänkin pitää omat asiani omina tietoinani. (Toki olen kuunnellut myös heitä.) Ystävät ovat tärkeitä.

Kiristääkö vanne päätäsi?

[ ] Kyllä
[ ] Ei
[x] En osaa sanoa

Mitä enemmän sitä miettii omaa tarkotustaan niin sitä enemmän sitä tajuaa, että oma henkilökohtanen oleminen tässä maailmassa on merkityksetöntä. Yhteiskunta patistaa vielä oravanpyörään, jossa tuotetaan yhteiskunnan hyväks ja maksetaan veroja mahdollisimman paljon ja tehokkaasti. Nyt lähestytään jo holhousyhteiskuntaa, jossa hallitus alkaa miettiä, että kenen pitäisi maksaa sellasien ihmisten vaivat jotka turmelee itte ittensä esim. polttamalla tai juomalla. Eipä tässä kukaan meistä ole kun yks "virranlähde" valtiolle. Rikastumaan ei oikein pääse, eli se on jokasella edessään tiukka kituutus eläkeikään asti työputkessa. Pari kertaa voi tulla kenkää välissä ja sitten onkin vielä paskempaa.

Monesti tälläsien ajatusten jälkeen sitä miettii, ettei ehkä kannatakkaan panostaa mihinkään uraan kovin paljon vaan elää kokoajan täysillä. Eli polttaa sitä kynttilää päistä ja välillä keskeltäkin, joskus se palaa kuitenkin loppuun.

Jos ajattelee yllämainitulla tavalla, niin on varmaankin masentunut tai sitten tekee jotain duunia josta ei tykkää yhtään. Periaatteessa peruselämään pitäs olla tyytyväinen ja jos on niin varmaan tyytyväinen tohon oravanpyöräänkin, jossa hommataan duuni, talo, kissa, koira, vaimo ja lapset (näin miehen näkökulmasta).

Musta tuntuu et nykyinen lisääntyny masennus johtuu siitä, että ihmiset on alkanu ajattelee enemmän asioita ja siitä, että ihmisiin kohditetaan aina vaan enemmän ja enemmän paineita ja odotuksia. Paineita ja odotuksia joita moni ei halua tai pysty täyttää. Esim. hallitus suunnittelee parempaa tuottavuutta opintolaitoksiin, kaikessa pitää aina tehä nopeemmin, paremmin ja tehokkaammin. Ihmisiä pitää holhota, ettei ne turmele itteensä ja ryssi omaa tuottavuuttaan. Katot rymisee alas siellä sun täällä, vaikka katot suunnitellaan kestämään puolimetriä lumikuormaa ja varmuuskerroin on vähintään 1,3. Koneita ihannoidaan, tottapuhuen monet koneet kestää vähemmän kun ihmiset, kun tilalle ostetaan uus vanhan tilalle. Kukaan ei vaan huomaa sitä.

Nykysellään kyl tuntuu että porkkanat on kadotettu luonnonvara, keppejä kyllä löytyy joka sormelle. Se on niin helppo aina kepittää, kun se ei koskaan kirpase edes hetkellisesti. Porkkana kirpasee hetkellisesti, mutta tuo sitten tulosta pitkällä tähtäimellä. Ei taida olla enää rohkeutta tehdä päätöksiä joitten hyöty näkyy tulevaisuudessa, eikä heti.

Pointtihan tässä kaikessa kurassa on suoraan, se että siitä todellakin masentuu jos ei kiinnosta kilpailla tässä oravanpyörässä ja sen jälkeen onkin "pelkkä paska" yhteiskunnan silmissä, koska ei istukkaan normi standardeihin. Ihmisiä kilpailutetaan ihan liikaa, asioita saa kilpailuttaa ja tuotteita, mut ihmiset sais jättää pääosin ulkopuolelle.

Ittekkin aika usein masennun ja tossa on jotain siihen liittyvää. Syksyt on pahinta aikaa kun on vielä niin pimeetä.

Tuikkari, 11.4.2006 12:23:
-klip-

Todella hienoja ajatuksia ja hyvin kirjoitettu!

Tuikkari, hyvin olet ajatuksia kiteyttänyt tekstiisi. Niinhän se on, että jos on aikaa ajatella asioita, monen pelkkä ihmismieli alkaa jo synkistämään asioita ja ihmisellä on tapana monesti löytää asioista pahaa ja vaikeaa, joskus jopa enemmän kuin niitä todellisuudessa onkaan.

Itselläni on todettu masennus pari kolme vuotta sitten, jolloin elin yhtä niistä ajoista, jolloin se on ollut pahimmillaan. Minulle määrättiin masennuslääkkeet, joita en sitten lopulta kovin montaa syönyt, ihan vaan itsepäisyyttäni. Lopetin niiden ottamisen omin päin, jota ei koskaan tulisi mennä tekemään vaan tämä tulisi tehdä lääkärin/psykiatrin/tms ohjeiden mukaan määriä vähentämällä. Onneksi tästä ei mitään mainittavia ongelmia koitunut, uskoakseni lyhyestä lääkkeen käyttöajasta johtuen. Tästä aloin sitten lipsua ja kerran unohtaessani varaamani ajan juttelemaan ammattiauttajan kanssa, en vain saanut enää uutta aikaa varattua. Sillä hetkellä asiat tuntuivat olevan hetkellisesti paremmin ja tunsin ettei uutta aikaa ehkä enää niin tarvitakaan.
Aika ajoin tämän vaiheen jälkeen olen kuitenkin alkanu huomaamaan, että masennuksella on ainakin minun tapauksessani tapana palata. Välillä on parempia aikoja, toisinaan taas kertakaikkisen surkeaa. Herkkyyteni saa sen aikaan, että masennuksen ollessa lisäksi taustalla, jokainen pienikin vastionkäyminen tuntuu maata kaatavalta ja ylitsepääsemättömältä. Tämä taas ruokkii itse masennusta ja saa olon tuntumaan entistä enemmän surkealta tai täysin epäonnistuneelta. Juttelin asiasta ystäväni kanssa, jolla on myös todettu masentuneisuutta ja hän kertoi, että hänelle on sitä vakuulteltu, kuinka jatkuvilla terapiakäynneillä (myös parempina aikoina) voi parantua lopullisesti masennuksesta. Kuitenkin itselläni tulee se kynnys vastaan, että on vaikea lähteä puhumaan asioista silloin kun on kaikki hyvin. Se tuntuu sillä hetkellä kertakaikkisen turhalta ja suorastaan ajanhukalta.

Nykyinen tilanne on siitä hankala, että kaikki on pääasiassa hyvin, mutta silti saa jonkun asian aina kehitettyä mieltään repimään. Parisuhdettakin se syö siinä määrin että pienistäkin asioista tulee isoja ja monilla asioilla, joilla ei kuuluisi, tuntee toisen haluavan loukata. Tämä taas pahoittaa toisen mieltä, kun ei hän voi jatkuvasti varuillaankaan olla, eikä pahaa tarkoita.
Syys- sun muut masennukset olkoon erikseen siinä määrin, että ne voivat olla väsymystä, vitamiinin- ja valonpuutosta ja tylsistymistä synkkyyteen. Masennus taas diagnosoituna sairautena voi olla/tulla ilman minkäänlaista erityistä syytä. Siihen voi toki olla yksittäinen laukaiseva syy tai monia pienempia asioita, joiden summana masennus iskee, mutta monessa tapauksessa näitä ei tarvita, vaan kyse voi olla vain välittäjäaineiden häiriöstä aivoissa ilman mitään ulkoisia tapahtumia. Itse en luokittelisi masennusta sairastaneena eron jälkeistä suruvaihetta tai syksyllä joillekin iskevää turhautumista masennukseksi, vaikka se arkikieleen onkin näin virallistunut. On toki muistettava että masennustakin on hyvin monenlaista ja monen tasoista ja lisäksi on olemassa lukuisia muitakin persoonallisuuden häiriöitä sekä mielialahäiriöitä, joita on helppo sekoittaa masennukseen, tai jotka voivat olla suorana syy-seuraus-suhteena masennuksen alkamiseen.

Masennukseen on hoitoja ja niitä on syytä myös hyödyntää, kun niitä tarjolla on. Kynnys puhumiseen voi olla korkea, mutta eivät lääkkeetkään yksin mitään paranna. Lääkkeet ovat pääasiassa sitä varten, että niillä päästäisiin vaikeimman vaiheen ylitse, jonka jälkeen määriä voitaisiin vähentää ja jatkaa hoitoa terapialla, keskustelemalla. Suosittelen terapiassa käymistä huonommankin vaiheen jälkeen, sillä alamäkiä voi tulla helpommin, kun hoito jätetään kesken paremman vaiheen koitettua. Tämän virheen olen itse tehnyt, ihan vaan turhautumistani siellä käymiseen.

Pahoillani, jos puhuin jonkun sanojen päälle, en ehtinyt koko ketjua lukea tarkalleen läpi. Tässä kuitenkin omakohtaisia kokemuksia...

Tänään tein sen vihdoinkin. Kokosin paljon rohkeutta ja menin terveydenhoitajalle.

"MÄ EN JAKSA MITÄÄÄÄÄN." Ratkesin melkein ennen kun pääsin ovesta sisälle. Terkkari oli kovin ystävällinen - ja käski syömään B-vitamiinia. Siis hä. Sitten se teki mulle jonkin mielialakyselyn, just luokkaa

Verottaja, 11.4.2006 11:35:
Kiristääkö vanne päätäsi?

[x] Kyllä
[ ] Ei
[ ] En osaa sanoa

"Joo keskivaikea masennus. Tai vaikea. Varaan sulle ajan lääkäriltä, se kirjoittaa sulle reseptin kyllä. Noita täytyy kyllä varmaan syödä joku 3kk ennen kun pysyviä tuloksia tulee, mutta katotaan sitä psykologia sitten vaikka myöhemmin."

...joo. Kiitin, niistin nokkani ja lähdin. Katotaan nyt mitä maanantaina tapahtuu.

Tuikkari, 11.4.2006 12:23:
Mitä enemmän sitä miettii omaa tarkotustaan niin sitä enemmän sitä tajuaa, että oma henkilökohtanen oleminen tässä maailmassa on merkityksetöntä. Yhteiskunta patistaa vielä oravanpyörään, jossa tuotetaan yhteiskunnan hyväks ja maksetaan veroja mahdollisimman paljon ja tehokkaasti. Nyt lähestytään jo holhousyhteiskuntaa, jossa hallitus alkaa miettiä, että kenen pitäisi maksaa sellasien ihmisten vaivat jotka turmelee itte ittensä esim. polttamalla tai juomalla. Eipä tässä kukaan meistä ole kun yks "virranlähde" valtiolle. Rikastumaan ei oikein pääse, eli se on jokasella edessään tiukka kituutus eläkeikään asti työputkessa. Pari kertaa voi tulla kenkää välissä ja sitten onkin vielä paskempaa.
---

Niinpä. Juuri tämän takia haluankin pois täältä. Pois tästä hiton kalsasta maasta ja opiskelu-työ-asuntolaina-miesja1,7lastajavolvojakultainennoutaja -putkesta. Jonnekin kibbutsille poimimaan appelsiineja. :) Mihin vaan. Vituttaa vielä enemmän, kun tietää että on olemassa niin paljon parempiakin vaihtoehtoja. Luulisi niiden antavan toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta lähinnä vaan ahdistaa ajatella, millaisessa loukossa olen.

Tuikkari, 11.4.2006 12:23:
Ittekkin aika usein masennun ja tossa on jotain siihen liittyvää. Syksyt on pahinta aikaa kun on vielä niin pimeetä.

Hmm, taidan olla aika yksin asenteeni kanssa mutta syksy on ainoa vuodenaika jolloin koen olevani täysin "elossa", kevät ja kesä ahdistaa valoisuutensa takia. Kun on pimeää, on enemmän anonyymi olo, itselleni pimeys luo turvallisuudentunteen. Valoisuus on paljastava ja siksi pelottavampi. Valoisuus antaa tunteen että on alasti, että on liian näkyvä, että ihmiset näkevät liikaa. Omaan misantrooppiseen maailmankuvaani syksy ja pimeys sopivat paremmin kuin hyvin. Kesä ahdistaa, koska silloin muka pitäisi nauttia siitä että on lämmintä, aurinkoista ja ihanaa...Juuri silloin halun paeta sitä kaikkea kaikkein eniten. Olen ennen ajatellut, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani, mutta olen nyt huomannit, että mitä valoisampaa on, sitä turvattomampi olo on ja sitä enemmän ahdistaa.

Mikäköhän on kaamosmasennuksen vastakohta...?

Android, 19.4.2006 00:06:
Kesä ahdistaa, koska silloin muka pitäisi nauttia siitä että on lämmintä, aurinkoista ja ihanaa...Juuri silloin halun paeta sitä kaikkea kaikkein eniten.

Tuttu tunne. :) Niin kaunis terassikeli ja minä murjotan, on kuin syntiä tekisi. Tämä asenteeni varmaan liittyy myös ihmisten "piristy nyt"-kehotuksiin ja niiden täysin päinvastaiseen vaikutukseen.

Onneksi olen päässyt pahimman masennukseni ja ihme skitsoiluni ohi. Luulin, että sellaistakaan päivää ei tulisi. Nyt tietenkin on kamala pelko, että se tulee takaisin ja olen taas ihan pohjalla. Tällä hetkellä en oikeen kärsi mistään tuollaisesta, mutta olen vain niin pirun saamaton! En saa yhtään mitään aikaiseksi. Ja aika paljon väsyttääkin. Nämä nyt ovat lieviä juttuja, mutta tuo häiritsee hieman, että en pysty hoitamaan tärkeitä asioita.

onneksi mullei ole todettu masennusta nyt vaikka kaikkia pillereitä sitä yritetään syöttää yleisissä mielenterveyspalveluissa*ding* Noo onneks mul on hieno traumaterapeutti ja ei suosittele lääkkeitä vaa hallintaa. Nytkin voi olla ilman lääkkeitä melkee aina vaikka kolme diagnoosia on tuohon työkyvyttömyyteen haittaavia, siks ei töissä. Aika on ollu pitkää ja tylsää, ehkä kesänhetki koittaa kun mie n iin tykkää kesästä, ainakin kevät on ihana ku luonto puhkeaa ja elää

en tiedä, mutta on aikoja myös päivästä masentaa kaikkein eniten.
Itsellä aina aamulla kun herään kissat pyörii sängyssä ja odottaa että 2herääppä nyt tarttee sapuskaa" Ruokin kissat, laitan aamukahvin porisemaan, menen hetkeksi vielä sänkyy ja silloin se iskee....Paha mieli.
Ei syytä ja silti tuntuu vaan pahalle.
Nyt kun elämäntilanne on erilainen, syitä löytyy enemmän.
Niitä miettiessä saatanhuomata että olenpa tässä makoillut jo kaksi tuntia ja tuijotellut
seiniä,verhoja,tauluja tai muuta ja sitten itkettää että eikö nyt jumalauta tää vois jo loppua kun
asiat ei miettimällä parane ja mitään ei saa aikaiseksi.
Kun loplta olo helpottaa sitä joutuu keittämään jo uudet kahvit.

Päivä sujuu hyvin ja mitään ihmeellistä tai maatakaatavaa
ei tapahdukkaan ja päivä onkin loistava.
Paitsi sitten taas tulee ilta ja pääset sänkyyn,
uni ei tule ja kaikki aamuiset paskat palaa mieleen...
Masennuksesta kärsitään ja pillereitä on syöty,
terapeutilla käyty ja helpottanu tilapäisesti.

Silti....
kun se paha olo iskee ei sille vaan välillä voi/jaksa mitään,
sillon ei ne kommentit aina auta kun tullaan ihan ystävänä sanomaan,
että "piristy nyt, kyllä se siitä"(kommentti ymmärrettävä).
Joskus vaan haluaa sanoa takaisin että,
"anna mä olen nyt rauhassa masentunut ja pahalla mielellä."

Itse olen todennut että liikkuminen, omat rakaat elukat, kirjoittaminen,
tanssiminen ja ystävieni seura piristää vaikeitakin aikoja.
Kaikki hoitaa omaa pahaa oloaan omalla tavallaan ja on kenenkää paha
lähteä sanomaan mikä auttaa ketäkin. Hyviä ideoita ja uusia keinoja on tietenkin
kannattavaa kokeilla =)

Tällä hetkellä olo on taas hiukka apea kun laitoin vanhaan kamuuni välit poikki
ja muutkin asiat rempallaan mutta päivä kerralla etiäppäin.

Tulipas pitkälti kirjoitettua mutta näin minä asian näen.

Amokk, 18.4.2006 23:50:



"Joo keskivaikea masennus. Tai vaikea. Varaan sulle ajan lääkäriltä, se kirjoittaa sulle reseptin kyllä. Noita täytyy kyllä varmaan syödä joku 3kk ennen kun pysyviä tuloksia tulee, mutta katotaan sitä psykologia sitten vaikka myöhemmin."

...joo. Kiitin, niistin nokkani ja lähdin. Katotaan nyt mitä maanantaina tapahtuu.

Mitä hittoa? Kuulostaapa aika tökeröltä. Mua pelotti hirveästi hakea apua, koska pelkäsin saavani osakseni vähättelyä, mutta kävikin päinvastoin. Terkkari otti pahan oloni tosissaan ja hommasi minut lääkärille saman tien. Onneksi lääkärillä oli just silloin peruutusaika. Sain lääkäriltä sitten pari tablettia unta antavaa mielialalääkettä, jotta voin kokeilla saanko niiden avulla nukuttua. Parin päivän päästä kävin uudelleen, ja koska olin saanut nukuttua, sain reseptin ja lääkäri kertoi, että lääkitystä yleensä jatketaan vähintään puoli vuotta. Senkin jälkeen hoito on ollut hyvää siihen nähden, että opiskelijaterveysaseman henkilökunta ei tietenkään ole erikoistunut mielenterveysongelmiin.

Terapiapsykologille pääsyä odottelen, mutta ilmeisesti jonoa on, koska ei ole mitään kuulunut siltä suunnalta. En vaan tiedä, kauanko jaksan tehottomalla lääkityksellä. En halua kuolla, mutta en jaksa tällaista elämääkään. Ne pahan olon kohtaukset on aivan hirveitä. Silloin tuntuu, että kuolen yksikertaisesti siihen tuskaan. Välillä myös ajattelen itsemurhaa. En halua sitä tehdä, mutta välillä se on pakonomaisesti ajatuksissa. Tää on niin sairasta... Miten noista ajatuksista pääsisi eroon?

Alley Cat, 20.4.2006 21:52:
*klip*

Siis ei mun pahaa oloani vähätelty, terkkari oli ihan ymmärtäväinen ja lääkäriajankin sain jo maanantaiksi - mutta sen sain kuulla että psykologiajat ovat kiven alla, ja ensin kokeillaan parantaa oloa nimenomaan pillereillä. Hän kysyi myös onko mulla joku erityinen syy tähän, esimerkiksi joku lapsuudessa tai myöhemmin tapahtunut juttu, josta haluaisin avatutua, mutten osannut nimetä mitään erityistä.

Kauanko olet niitä lääkkeitä nyt syönyt? Tiedän, etteivät ne heti tehoa, mutta jos sulla on vieläkin noin paha olo...

Amokk, 21.4.2006 13:51:
---
Alley Cat, 20.4.2006 21:52:


Kauanko olet niitä lääkkeitä nyt syönyt? Tiedän, etteivät ne heti tehoa, mutta jos sulla on vieläkin noin paha olo...

4,5 kk. Eka lääke vaihdettiin kuukauden jälkeen, ja toisesta tuplattiin annos 2 viikon jälkeen, eikä se siltikään toimi toivotulla tavalla.

Tänään tuli hyviä uutisia. Mulle on varattu aika mielenterveystoimistoon lääkärille ja psykologille hoitotarpeen selvittämistä varten. Joten eiköhän ne asiat tästä parane.