Ihmetyttää miten naiivisti jotkut voivat suhtautua masennukseen.
"Mene vaikka kavereiden kanssa jonnekin"
"Hanki joku harrastus"
Entä jos tuntuu siltä, ettei enää ole mitään kavereita kun niihin ei ole jaksanut pitää yhteyttä, että ne on karkoittanut luotaan omalla käytöksellään?
:D Harrastuksen aloittaminen on täysin absurdi ajatus. Pitäisi ottaa selvää mitä olisi tarjolla ja ajaa autolla tapahtumapaikalle. Autokin on niin kaukana tuolla parkkipaikalla. Sitä ennen pitäisi laittaa ulkovaatteet päälle ja pakata kassi - itse asiassa pyjamakin pitäisi vaihtaa päivävaatteisiin. Ja miksi, jonkun harrastuksen vuoksi? Kiinnostaa ihan liikaa. Kunhan nyt tuon koulunkin saisi huolehdittua.
Tiedän, himaan yksin jääminen on varmasti pahinta, mitä siinä tilanteessa voi tehdä. Tiedän, ja silti en tee mitään.
"Jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä masentunut. Kaikilla on joskus huonoja päiviä."
On varmasti kaikilla huonoja päiviä. Masentuneella ei vaan ole huonoja päiviä, on vaan tasaisien kurjia harmaita päiviä loppumattomana jonona.
superpete, 23.8.2002 11:26:
Tämän lisäksi masentuneisuus voi johtua paljon siitä, että kaikilla on aina mukamas kiire, Silti on epäselvää se, että mihin on kiire. Siitä syntyy stressi ja tulee näitä kuuluisia loppuunpalamisia. Ei vaan osata ottaa omaa aikaa ja rentoutua.
Tai sitten siitä, että ei ole mitään tekemistä. Työttömänä on varmasti helppo masentua, kun päiviä ei saa täytettyä ja omanarvontunto laskee.
Mullakin on kaikki niin HYVIN. On opiskelupaikka, auto, ihana perhe, terveys, rahaa sen verran ettei nälkää tarvitse nähdä, kesätyöpaikka tiedossa. Mulla ei ole mitään SYYTÄ olla siipi maassa.
Mikä mun päässäni on vikana? Miksi mitättömätkin esteet tuntuvat niin valtavilta?
Syyllisyys. En saa töitäni tehtyä. Miksen muka saa, kun olen ennenkin saanut? Tekisin vaan, ei ole iso homma! Tekisin edes jotain pientä, tiskaisin tiskit! Olen vaan laiska.
Komennan itseäni lopettamaan tuon itsesäälissä kierimisen. Pitääkö olla niin huomionkipeä. "Mun masennukseni on parempaa kuin muiden." Ihan samanlainen vaikutus kun muiden ihmisten piristymiskehotuksilla.
"Kuuntele jotain piristävää musiikkia." :D Joo-o, hyvä, iloinen musiikki muistuttaa vaan niistä ajoista kun oli hauskaa, tulee vaan epätoivoisempi olo.
Medusa, 1.2.2005 01:00:
Onneksi tanssi tuo sentään vähän iloa elämääni ja sen jälkeen maailma hymyilee taas pari päivää.
Totta on, että mulla on hauskaa kun pääsen tanssimaan. Monet tässä threadissa on muuten sanonut samaa. :) En muuta haluaisikaan tehdä kuin olla bileissä. Harmi vaan että bileillä on huonotkin puolensa; jos jopa onnistun olemaan kerrankin selvinpäin, vuorokausirytmi on kuitenkin taas päin persettä (eipä toki, pieni hinta tuo on muutaman tunnin onnellisuudesta).
Mä kyllä juon ihan liikaa. Ei varmaankaan auta.
Ihmeellistä miten paljon mä nukun. Siis nukun, en vaan makaa sängyssä. Toki, sen lisäksi herättyäni makaan iankaiken sängyssä, yrittäen päästä ylös.
Itsetunto. Miten musta on tullut näin tyhmä. Ja laiska. Mä en varmasti saa koulutustani vastaavaa työtä syksyllä, kun en ole jaksanut hakea haastavampia kesätöitä vaan menen jo kolmatta kertaa samoihin hommiin. Enkä varmasti osaisikaan, mutta se on myös paskan kouluni vika. Nykyään mulla ei ole enää mitään mielenkiintoista sanottavaa, en enää jaksa seurata politiikkaa ja maailman tapahtumia, mulla ei ole enää mielipiteitä. Ja jos laihtuisin vuoden aikana lihomani 8 kiloa, olisin paljon onnellisempi. Sitten mulla olisi varmaan poikaystäväkin.
Onneksi mua ei sentään pelota julkiset tilanteet.
Harkitsin tosissani itsemurhaa joskus 16-vuotiaana - myöhemmin olen vasta ymmärtänyt kuinka pahassa jamassa silloin olin, aina siihen asti että sain viimein voimia jättää kusipäisen jätkäkaverini. Eihän itsari tietenkään ole mikään ratkaisu, nyt jo tiedän että maailmassa on niin monta ihanaa asiaa joiden takia kannattaa sinnitellä, mutta tarpeeksi masentunut ihminen ei sitä muista. Tai ei tiedä, en minäkään tiennyt 16-vuotiaana miten hienoa elämä voi olla.
Mä yritän. Mä yritän innostua bileistä, pulkkamäestä, uudesta levystä, auringonpaisteesta. Näen kaikissa ihmisissä jotain hyvää. Olen todella kiitollinen aina kun ystäväni raahaavat mut kaupungille tai minne vaan mukanaan, tai kun joku jaksaa jutella kanssani vaikka irkissä. On positiivinen elämänasenne juu. Kaikki vaan tuntuu niin ohuelta. Jotkut valittavat, että kaamos vituttaa, laskujen maksu vituttaa, elämä vituttaa. Vituttaisikin. Tuntuisi edes joltain. Mieluummin itkisin siksi että olen aidosti surullinen kuin haahuilisin ympäriinsä kuin mikäkin tunnevammainen zombie.
Vittu mä olen aina niin iloinen ja pirteä. Näyttäkää mulle valokuva jossa en naura.
En kai mä nyt ala ihmisille murjottamaan ja parkumaan omia asioitani.
Äh, mun piti kirjoittaa vaan pari yleistä pointtia masennuksesta, ei sen näin henkilökohtaiseksi pitänyt mennä. Tulipa avauduttua. Kiitos ja anteeksi. Ihanaa mikä itsesäälitopic muutenkin. x) Ja jumalauta jos jengi nyt alkaa varoa sanomisiaan ja käytöstään mun seurassani, siitähän vasta friikki olo tulisikin.
En mä oikeasti ole masentunut. Mun pitää vaan päästä pois Turusta.
Eilen oli paha päivä, vaikka yritin elää kuin normaalit ihmiset, oli vain vastaankäymisiä. Kuljin koululla terveydenhoitajan oven ohi hiukan epävarmasti, josko uskaltaisin käydä avautumassa, kysymässä jonkinlaista neuvoa... ovessa oli lappu "ASIOINTIAIKA ENNEN KLO 11", joten jäi menemättä. Mitä mä siellä edes sanoisin? "En jaksa." - "Niin mitä et jaksa?" - "En mittä." - "No haluaisitko lähetteen psykologille?" - "Tuskinpa tuo on tarpeen. Antaa olla."
Kummallista ajatella, että vain 10 kuukautta sitten olin niin onnellinen kuin ihminen vaan voi olla.
Itsekin jaksaa eteenpäin kun tietää että ne jotkut jaksaa aina kannustaa ja tukea. 
Nettikommunikaatiokaan ei ole lähellekään sama asia kuin oikea. Ei juurikaan valmista "oikeaan elämään", siis.
. Mulle oli shokki kuulla oma diagnoosi ja se, että tarvitsen psykoterapiaa ehkä pidemmänkin ajan. Mut siinä huomas sen, miten pihalla oonkin itsestäni, vaik täysin päinvastaista oon luullut...