Fakta faktana, ja sitten vielä erikseen fiilispohjalta asiaa:
Omalla kohdallani masennuksen aiheutti liian herkkä pää. Lapsuutta leimasi vaativa, neuroottinen äiti ja koulukiusaaminen. Jo teininä turvauduin itselääkintään ja kehitin riippuvuudet ties mihin. Kärsin vuosikaudet unettomuudesta, joka osaltaan pahensi tilannetta, sekä eriasteisesta hyväksikäytöstä erinäisissä ihmissuhteissa. Lukioaikana tein samaan aikaan töitä kompensoidakseni jatkuvasti pahenevaa arvottomuuden ja huonouden tunnetta. Lopulta henkisen pahoinvoinnin määrä tai kesto eivät olleet enää missään järkevässä suhteessa niiden konkreettisiin aiheuttajiin, vaan alakulo yleistyi omaksi perusolotilaksi.
Nimen muuttaminen, maisemanvaihdos kaupungista toiseen ja uusi kaveripiiri eivät poistaneet aiemmin kertynyttä takkaa vaan sitä pitää joiltain osin kantaa vieläkin mukana... Ilon hakeminen asioista, mistä tykkäsin ja sain edes jonkinmoista mielihyvää meni sekin ihan överiksi.
Tilannetta voisi ehkä verrata virukseen tietokoneessa tai järjestelmän käynnistämiseen vikasietotilassa: näennäisesti systeemi toimii, (paitsi silloin kun se tilttaa hetkellisesti kokonaan!) mutta maksimikapasiteetti ei ole käytettävissä. Tietoliikenneyhteydet pätkivät, reaktiot ärsykkeisiin ovat epäjohdonmukaisia tai ne eivät ole tarkoituksenmukaisia. Systeemi on epävakaa ja romahtaa pienestäkin vastoinkäymisestä. Eri käyttöjärjestelmät (=eri roolit elämässä) eivät ole synkassa keskenään. Tiedostoja syntyy ja katoaa omia aikojaan, koska en hallitse itseä, omia ajatuksia, tunteita tai käyttäytymistä..
Päättelin että koska toisin kuin vanhan tietokoneen kanssa, oman pään kanssa ei ole mahdollisuutta paikantaa vikaa, vaihtaa rikkinäisiä osia tai päivittää ohjelmia, joudan siis kaatopaikalle. Ainoa lohdullinen ajatus pimeimmällä hetkellä olisikin sen kaiken lopettaminen. Suunnittelin missä ja kuinka sen teen, selvitin henkivakuutusasiat jne. ja olisin saattanut tehdä jotain niin lopullista, etten olisi ollut edes katumassa sitä jälkikäteen, ellei hyvä ystäväni olisi kädestä pitäen raahannut väkipakolla lääkärin vastaanotolle, jonne hajosin täysin. No, uni- ja mielialalääkereseptit sekä lähetteet psykiatrin ja terapiapsykologin juttusille rapsahti kouraan saman tien.. Vielä silloinkin tuntui todella vaikealta myöntää oma sairastaminen, saati hyväksyä se, että tarvitsee ulkopuolista apua ja aikalisän normaalielämästä.
Toipuminen oli hidasta ja vaati kovaa työtä sekä itseltä, että läheisiltä. Ottamatta muuten kantaa tässä threadissä käytyyn uskonto-keskusteluun, voin omalta kohdalta sanoa, että Valtosen kirja Kuitenkin sinua rakastetaan oli yksi niistä enkelin siivistä, jotka kannattelivat minua eteenpäin. Ihana psykologi, ihanat ystävät ja ihana rakas ovat pitäneet mut kiinni tässä todellisuudessa..
Nyt olen selvinnyt jo 6kk ilman lääkkeitä, olen lähestulkoon kirinyt luokkatoverini kiinni opintosuorituksissa, käyn töissä jne. Elän ihan tavallista normaalielämää, joka on välillä ihan perseestä mutta välillä suorastaan ratkihauskaa.
Depressiosta todellakin voi toipua! Mitä aikaisemmassa vaiheessa käännyt ammattiauttajien puoleen, sen parempi. Luottamuksellinen ja pitkäjänteinen yhteistyö lääkärisi kanssa on ensiarvoisen tärkeää. Koska depressiolääkkeiden vaikutuksen alkaminen voi kestää viikkoja, noudata ehdottomasti hoito-ohjeita. Kun aivojen tasapaino on järkkynyt pitkän aikajakson aikana, se myös toipuu asteittain ja melko hitaasti. Tässä tilanteessa MALTTI ON VALTTIA!
Älä vaadi itseltäsi sellaista, mihin voimasi eivät riitä. Etsi ja huomioi pieniä ilonaiheita ja toivonkipinöitä. Älä jää paikallesi, liiku, kuuntele musiikkia, kokeile kirkasvalo- ja ravitsemushoitoja, hanki lemmikki, pidä päiväkirjaa tuntemuksistasi.. Ammattiavun hakeminenkin kannattaa. Vain otettu lääke auttaa, ja psykoterapiaa kannattaa kokeilla, vaikka olisikin epäluuloinen. Vaikka et millään jaksaisi, kehtaisi tai uskaltaisi, ota sittenkin HYVISSÄ AJOIN yhteyttä ammatti-ihmisiin. Yhden depressiojakson voitettuasi tiedät kuinka tärkeää on, että hellit, hoivaat ja kuuntelet itseäsi.
Lopuksi on hyvä muistaa, että masennustiloilla ja masennusalttiudella on toinenkin puolensa - niihin liittyy usein myös monimuotoinen luovuus. Depressio voi myös lisätä kykyä kasvaa ihmisenä ja löytää itsensä. Depressiosta toipuneita on moninkertaisesti enemmän kuin tällä hetkellä depressiota sairastavia!