mekaanikko:
No, ota huomioon Wiredin kohdeyleisö. Melko popularisoivaa ja tiivistettyä tekstiä artikkelin täytyy olla. Minusta se oli hyvä, mutta tietysti en tunne aihetta entuudestaan.
En ole tutustunut julkaisuun aiemmin, joten kohdeyleisöstä en entuudestaan tiennyt mitään. Enkä kyllä tiedä vieläkään. x)
Nythän kyse ei ole siitä, että jotkut auktoriteetit kuten päätoimittajat ja rehtorit estäisivät suurta joukkoa asiaan uskovia tutkijoita tutkimasta, vaan että tiedeyhteisössä on laajalti omaksuttu käsitys että kylmäfuusio on humpuukia, kuitenkaan ilman että kukaan on sitovasti osoittanut ettei se voisi toimia (ainoastaan yritykset osoittaa se toimivaksi ovat epäonnistuneet). Tämä siis, mikäli ko. artikkelin väitteet pitävät paikkansa (ja sehän on myös lähemmäs 7 vuotta vanha juttu joten tilanne on voinut sittemmin muuttuakin suuntaan tai toiseen).
Katsoin mitä eräs ikiliikkujia ja ilmaista energiaa koskeva essee sanoi aiheesta ja vaikka aihetta käsiteltiinkin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti, niin muutama seikka tuli esille. Ensinnäkin tutkimus tosiaan jatkuu joissakin piireissä ja kylmäfuusion tiimoilta oli jossain välissä jopa julkaistu yksi tutkimus, mutta tuloksissa ei ollut hurraamista (käytännössä siis syntyneiden fuusioreaktioiden määrä oli niin pieni, ettei se antanut toivoa mistään uudesta energialähteestä). Käytännön ongelmat kylmäfuusiossa ovat nekin varsin yksinkertaista sorttia ja essee mainitsi näistä kaksi. Ensinnäkin jotta kahdesta vetyatomista saataisiin muodostettua yksi heliumatomi, täytyy atomien liike-energian olla tarpeeksi suuri sähköisten repulsiovoimien voittamiseksi. Suuri liike-energia taas kääntyy varsin suoraan lämpöenergiaksi, joka on lähinnä tilastollinen keskiarvo jonkin atomi- tai molekyylijoukon liike-energioista. Toinen kirjan mainitsema syy oli, että atomit ovat hemmetin pieniä. Kahden ytimen törmäyttäminen toisiinsa on vähän sama kuin yrittäisi saada kahta biljardipalloa kohtaamaan kuutiossa, joka on viisi kilometriä kanttiinsa (mittasuhteet eivät välttämättä ole täysin oikeita, mutta esimerkki antanee jonkin käsityksen). Jos nopeudet ovat pienet, taittuvat etäisyydet varsin hitaasti ja todennäköisyys, että biljardipallot kohtaavat jonkin aikaintervallin sisällä, on varsin pieni. Suuremmat nopeudet merkitsevät suurempia todennäköisyyksiä törmätä - ainakin siinä tapauksessa, että atomit pääsevät poukkoilemaan edestakaisin, eivätkä vain ohitettuaan jatka matkaansa.
Periaatteessa siis ei ole mahdotonta, että fuusioreaktioita tapahtuu myös huoneenlämmössä - lämpötilahan on vain tilastollinen keskiarvo, joten jollakin yksittäisellä atomiparilla saattaa olla energiaa tarpeeksi sähköisten voimien kukistamiseen. Ongelma vain on siinä, että näiden reaktioiden määrä ei (ilmeisesti) oikein voi kasvaa sellaiseksi, että siitä olisi ratkaisuksi ihmiskunnan energiapulaan. Korkeiden lämpötilojen fuusioreaktiot tarjoavat tämän takia enemmän potentiaalia omaavan tutkimuskohteen.
Pointtini on siis, että tiedeyhteisössä kullakin hetkellä vallitseva paradigma on usein ällistyttävänkin tiukkaan hakattu vaikka yhteisön perusfilosofiaan kuuluu juuri tämä jatkuva muutos. Toki tieteilijän pään saa yleensä paljon helpommin kääntymään vahvalla näytöllä kuin esimerkiksi uskonnollisen vakaumuksen muuttumaan, mutta se ei muuta sitä että tieteentekijöilläkin on irrationaalisia asenteita siinä missä muillakin ihmisillä. Nämä olisi hyvä tunnistaa ja pyrkiä eliminoimaan niiden vaikutus tutkimukseen ja tutkimuskohteiden valintaan.
Toki tieteentekijälläkin voi olla irrationaalisia asenteita - ihmisiähän hekin ovat. Lisäksi on mahdotonta olla kaikkien alojen ekspertti, jolloin tiettyjen asioiden suhteen saattaa hyvinkin esiintyä ennakkoluuloja. Eilenkin kuuntelin - joskin hieman hämmentyneenä - itseään hiukkasfyysikoksi tituleeranneen henkikön huolestumista EPR-paradoksista ja kuinka tämä ei oikein ollut ymmärtänyt miksi se ei anna tukea astrologialle ja että kuinka se hänen mielestään uhkaa romuttaa suuren osan tieteistä. Astronomiluennoitsija kehotti paradoksin suhteen kääntymään jonkin hiukkasfyysikon puoleen (jonka jälkeen kysyjä siis sanoi itse olevansa sellainen), mikä oli ihan järkevä kehoitus - eihän astronomikoulutus edellytä (ainakaan Suomessa) sen kummempia kvanttimekaniikan opintoja tai aiheeseen tutustumista. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että allekirjoittanut ainakin ymmärsi miksi EPR-paradoksi ei anna tukea astrologialle, mutta ilman muutamia kvanttifysiikan luentoja se olisi vaatinut hieman enemmän miettimistä. Outoa tässä on se, että hiukkasfyysikoiden kyllä käsittääkseni pitäisi olla varsin sinut edes joidenkin kvanttimaailman ilmiöiden kanssa, mutta tämä (lähemmäs kuusikymppinen) hiukkasfyysikko edustanee sitä ajatuksellista koulukuntaa, jota Einsteinkin aikoinaan edusti - että ei-lokaaliset efektit eivät ole järkeenkäypiä. Voi olla, että ne eivät sitä olekaan, mutta valitettavasti ne on kokeellisesti todettu olemassaoleviksi.
En kyllä ole ihan varma minkälaiseen paradigmaan yllä yrität viitata. Tieteeseen kuuluu kyllä jatkuva muutos, mutta se ei ole ainakaan nykyisellään niinkään muutosta täysin erilaisten asioiden välillä kuin olemassaolevien teorioiden hiomista. Jos vaikka mietitään nykyistä kvanttifysiikkaa, niin voi olla, ettei nykyinen formalismi ole täydellinen, mutta ei ole toivoa sellaisesta kvanttifyysisestä mallista, joka ei sisältäisi ei-lokaalisia ilmiöitä. Varsin monet nykyiset teoriat omaavat vankan empiirisen pohjan, joten ei ole sinällään mikään ihme jos tiedemiehet tuntuvat pitävän kynsin ja hampain kiinni vanhoista teorioistaan. Olen itse tavannut henkilön, joka oli kehitellyt jonkin vaihtoehtoisen mallin kuvaamaan sähköisiä voimia (tms.), mutta ei ollut saanut juuri mitään julkaistua. Relativistisen kvanttimekaniikan luennoitsijamme totesi, ettei uusien mallien kehittelyssä sinällään ole mitään vikaa, mutta kyseinen malli ei ollut kovin mielenkiintoinen, koska se ei ottanut huomioon suhteellisuusteoriaa, joka taas on todettu varsin toimivaksi.
Tieteen ja tekniikan historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat julistaneet jonkin asian kategorisesti mahdottomaksi vain joutuakseen nöyrtymään vain muutamia vuosia myöhemmin. Esimerkiksi lordi Kelvin ilmoitti vuonna 1895 että ilmaa raskaammat lentolaitteet ovat fysikaalisesti mahdottomia ja niitä on siten aivan turha tutkia ja kehitellä. En tarkoita tällä sitä, etteikö joitakin olettamuksia voida pitää jo "beyond reasonable doubt" selvitettynä sellaiseen pisteeseen, ettei niitä ole mieltä tutkia enempää, mutta varovaisuus lopullisten tuomioiden jakelussa olisi paikallaan varsinkin silloin kun jonkun asian (esim. teleportaation mahdollisuus) tutkimus on vasta aivan alussa. (Ei tämä tietysti tarkoita sitäkään että tässä nimenomaisessa asiassa pitäisi mennä perse edellä puuhun ja yrittää suoraan kokonaisen ihmisen teleporttausta tms., mutta itse en tässä vaiheessa menisi vielä lopullisesti sanomaan että se on täysin mahdotonta.)
Totta kyllä. Varovaisuus on hyvästä, eikä kunnon tiedemies vannokaan minkään teorian olevan lopullinen totuus. Eihän malleja olisi mitään syytä viilata paremmiksi, jos näin olisi. Esimerkiksi teleportaatio menee kuitenkin minun mielestäni näillä näkymin kategoriaan "käytännössä mahdoton" aikaisemmin mainitsemistani syistä. En usko, että ainakaan oman elinaikani rajoissa joudun sanojani syömään, mutta merkittäköön historiankirjoihin, että jos joku keksii keinon tuon toteuttamiseen, niin annan propsit ja myönnän ilomielin olleeni väärässä.
Mutta tosiaan, tiukkoihin raameihin jumiutuminen on myrkkyä tieteelle ja nykyinen koulutus käsittääkseni kyllä tähtää siihen, että oppilaat oppisivat edes hieman ajattelemaan itsekin vain vanhojen partojen palvomisen sijaan. Samalla pyritään toisaalta myös opettamaan, että ihan liian avoin ei myöskään kannata olla, vaan pitää mielessä kriittisyyden hyödyllisyys ja vanhat testatut teoriat. Pyörää ei kannata lähteä keksimään uudestaan.