aada, 21.11.2009 00:06:
En halua vapaata suhdetta. Jos seurustelen, haluan olla vain seurustelemani ihmisen kanssa eikä minua oikeastaan edes tällöin kiinnosta muut. En nyt muutenkaan ole kiinnostunut kauhean monista ihmisistä, joten ei se edes tunnu välttämättä rajoittamiselta. Monogamia on seksikästä, kaikki vapaat suhteet on mielestäni usein vähän sellaista pelleilyä.
Joku ihana muistutti mua siitä, että kun mun nettilöpinähaasteeni on lopussa niin mun piti lukea aadan postaukset kunnolla. Se oli kuitenkin vuodattanut tänne sinkkikseen niin huolella, että en millään jaksanut kaikkea - en ainakaan tänään ;)
Tämä kyseinen postaus tarttui kuitenkin silmään. Ymmärrän kyllä osittain monogamian seksikkyyden, mutta mun mielestäni se seksikkyys nousee pääosin asian romantisoimisesta, joka ei kyllä ainakaan allekirjoittanutta jaksa ihan hirvittävän pitkään lämmittää. Monogamiaan helposti liitetyt valtapelit ja fantasiat voivat kyllä myös kiihottaa jotakuta, mutta jaksavatko ne oikeasti vuodesta toiseen innostaa?
En nyt ehkä lähtökohtaisestikaan ole se paras ihminen puhumaan monogamian puolesta, vaikka en koskaan olekaan suhteen sitä vaatiessa nähnyt ongelmana sitoutua pidättäytymään intiimimmistä seikkailuista. Mutta minkälainen on se maailmankuva, joka tällaiseen monogamian romantisoimiseen oikeasti johtaa? Ovatko yhteiskuntamme arvorakenteet muovautuneet monogamisten suhteiden suosimiin suuntiin vai onko vaikutus ollut enemmän toisseen suuntaan?
Luin juuri päivällä rakkaani linkittämän kirjoituksen miehestä, jota hän on heidän tapaamisensa jälkeen pitänyt yhtenä sankareistaan ja roolimalleistaan:
http://www.thenational.ae/apps/pbcs.dll/article?AID=/20091212/MAGAZINE/712119970/1284
Tästä kirjoituksesta tarttui mieleeni lopussa oleva palanen (emphasis added by me):
But other cultural differences are simply too difficult to bridge. His Afghan friends ask every year why he is not married with children.
I am openly welcomed with banners, great ceremony and celebrations. They have offered me land, asked me to move there and take a local Afghan for a wife. I tell them if I were married I would not be here. They accept the comment but tell me as I leave that they will pray for me and maybe next year I will have a wife.
Uskon, että mies on surullisen oikeassa sanoessaan, että mikäli hän olisi naimisissa, hän ei tekisi tuota hyväntekeväisyystyötä, jonka vaikutusten vierellä kalpenevat yhden jos toisenkin ihmisen saavutukset. Ja oletan saman asian pätevän hyvin laajalti muidenkin ihmisten kohdalla: Jos he valitsisivat parisuhteettoman elämän, he rakentaisivat sellaisia keinoja löytää elämäänsä iloa, rauhaa ja merkitystä, joiden positiiviset vaikutukset ympäröivälle ihmiskunnalle olisivat huomattavasti merkittävämpiä.
Olen itse miettinyt jonkin verran sitä onko monogamisen parisuhteen
pakko vaikuttaa ihmisen arvovalintoihin tällä tavoin. Itse nimittäin ainakin pelkään suunnattomasti sitä kuinka erilaisella tavalla haluaisin suunnata energiani jos vierelläni olisi jatkuvasti henkilö, jonka läsnäolo on elämäni merkittävimpiä onnellisuutta edistäviä tekijöitä. Samalla kuitenkin hiljaa toivon, että tämän kauniin ajatuksen voisi kääntää myös minun kohdallani voimavaraksi.
Jotkut lähipiirini ihmiset ovat yrittäneet valaa sisääni uskoa parisuhteen positiivisiin vaikutuksiin ja on yksi rakkaistani onnistunut toistaiseksi osoittamaan monogamisesta parisuhteesta löytyvän parhaassa tapauksessa myös niitä voimallistaviakin
(vai miten empowering käännetään suomeksi?) puolia. Omia ajatusrakenteita - ja erityisesti pelkojaan - on kuitenkin siinä määrin vaikea lähteä haastamaan, että kaikki tuki otetaan avosylein vastaan.
Onko kyse siis kenties siitä, että en ole vielä kohdannut ihmistä, jonka kykyyn viedä minua eteenpäin luottaisin riittävästi? Annanko liian vähän painoarvoa pitkän tähtäimen introspektiolle ja potentiaaliselle turvaverkolle ulkoistetulle arvojen ravistelulle? Aliarvioinko monogamian luoman turvaverkon voimallistavan vaikutuksen? Onko tämä kaikki vain defenssiä, jolla yritän suojata itseäni parisuhteiden pettymyksiltä ja omalta epävarmuudeltani?
.. vai olenko vain ikuisesti tuomittu tällaiseen polyamoriseen pelleilyyn?
