Camomilli, 11.4.2009 18:14:
Yleisesti olin tarkoittanut kaiken.
Aika monilla tyypeillä olen kyllä huomannut että seurustelu on yhtä kuin että kaikkialle mennään yhdessä, kavereiksi muodostuu pareja/yhteisiä ystäviä jne. Itsenäisyys? Olen menettänyt paljon etenkin miespuolisia, mutta myös naispuoleisia ystäviä silloin kun he ovat alkaneet seurustella ja ystäväpiiri on muodostunut uudelleen.. Ja erotessani myös itse huomasin etten voinut mennä samojen tyyppien kanssa kuin silloin kun seurustelin ja jouduin luomaan uusia ystävyyssuhteita, pois lukien pitkäaikaiset ystävät ketä oli jo ennen eksää jne.
Mä quottaan tätä kohtaa, vaikka tavallaan kirjoitankin omia ajatuksiani pohjustaen ne täällä vallitsevalle yleiselle keskustelulle parisuhteesta, sinkkuudesta ja naimisiinmenosta.
Tämä Camomillin kirjoittama kohta on jotenkin todella creepy, mutta kai tuokin on joillekin ihmisille todellisuutta. Itse koen, että jos ihminen on tarpeeksi sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse takertua kumppaniinsa. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi ns. hylätä ystävänsä siksi, että on alkanut seurustella. Kuulostaa todella kypsymättömältä, teinivuosien toiminnalta, jos edes siltäkään - teininähän kaverit ovat useimmille todella tärkeitä. Tiedän tosin, että jotkut ovat mustasukkaisia kumppanistaan, kun tällä on mies-/naispuoleisia ystäviä, mutta itselleni ei tulisi mieleenkään kääntää selkää miespuoleisille ystävilleni kumppanin mustasukkaisuuden vuoksi. Mulla on oikeastaan ollut aina sellanen periaate, että jos mun kumppani ei pysty hyväksymään kaikenkarvaisia ystäviäni, heivaan tyypin mäkeen. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että kumppanini täytyisi pitää kaikista ystävistäni, kunhan hyväksyy heidän olemassaolonsa ja heidän kuulumisen elämääni. Minulla ei tarvitse olla kumppanini kanssa yhteisiä ystäviä. Minun ei tarvitse olla hyvää pataa hänen kaikkien kavereidensa kanssa, eikä hänen tarvitse puolestaan olla hyvää pataa kaikkien minun kavereideni kanssa. Pääasia on, että molemmilla on kavereita joista itse tykkää ja joiden seurassa viihtyy.
Mä käyn hyvin harvoin mieheni kanssa yhdessä bileissä tai ulkona, koska mä tykkään käydä ja hän hyvin harvoin on innokas moiseen. Mulla on omat harrastukseni ja muutenkin hyvin pitkälti omat kuvioni. Jos haluan lähteä jonkun ystäväni kanssa vaikka ulkomaanreissulle, niin teen sen kummempia kyselemättä. Mä käyn tapahtumissa ja festareilla kavereiden kanssa aivan samalla tavalla kuin ennenkin, mä harrastelen omia juttuja aivan kuin ennenkin. Mun ei tarvitse sovitella omia menojani kumppanini mukaan, en koe eläväni jotenkin kahlittuna. Mä en oikeastaan näe enkä koe omalla kohdallani sinkkuudessa tai seukkailussa mitään muuta eroa kuin sen, että tällä hetkellä kotona usein on joku toinen tyyppi, jonka kanssa tulee jaettua ilot ja surut. Tunnen olevani aivan yhtä ''vapaa'' kuin sinkkunakin. Teen juuri niitä asioita, joita haluan tehdä. Tämän vuoksi en oikein ymmärrä esim. Takyonin kirjoitusta siitä, kuinka omat menot pitäisi sumplia toisen mukaan jne. En ymmärrä, ei meilläpäin vaan sellaista.
Tosta naimisiinmenosta, imho homma on hyvin pitkälti kiinni kulttuurista ja ihmisen uskonnollisista vakaumuksista. Jotkut ihmiset voivat ojentaa toisilleen sormukset vaikka wiccalaisin seremonioin (ystäväni ovat näin tehneet), ei siinä mitään kristinuskon mukaista vihkimistä tarvita jos ei moinen uskonnollinen vakaumus ole asianosaisten mieleen. Jotkut voivat olla kihloissa vuositolkulla, koska ovat halunneet ns. sinetöidä suhteen omalla tavallaan, mutta häillä ei ole kiire tai niihin ei ole taloudellista mahdollisuutta. Osa ihmisistä ei mene kihloihin tai naimisiin, vaikka ovat varmoja siitä, että haluavat viettää elämänsä kumppaninsa kanssa.
Mitä hiton väliä joillain muodollisuuksilla, eikös pääasia ole se, että pari arvostaa ja rakastaa toisiaan aidosti? Niin, ja jos kyseessä on kristinuskon piiriin kuuluva pari, ei sen tarvitse olla aina MIES joka kosii. ;)
Niin, ja lisättäköön vielä, että itse ymmärrän täysin Frejan pointin siitä, kuinka ihminen voi hyvinkin pärjäillä ja iloita elämässään ilman seurustelukumppania, mutta silti samalla tiedostaa toivovansa elämäänsä kumppania, koska omaa halun asioiden ja rakkauden jakamiselle. Tällä ei ole mielestäni mitään tekemistä sen kanssa, että juoksisi ympäriinsä etsimässä ''vain jotakuta'' täyttämään hatarasti rakennetun minänsä aukkoja.
