Miltzu, 26.2.2008 09:44:
Mä oon aina yrittänyt ajatella asian niin että ei siinä mitään ole elämästään hukannut. Kaikesta oppii ja kerää elämänkokemusta. Mulla on historiassa aika monta pahasti reisille mennyttä parisuhdetta, on lievää fyysistä väkivaltaa ja vähemmän lievää henkistä väkivaltaa enkä mä niitäkään suhteita kadu. Enkä nyt tietenkään tarkoita että hyväksyisin sen väkivallan, sen takia mä siitä suhteesta lähdinkin, tarkoitan vaan että mä opin niin paljon itsestäni ja siitä mitä haluan ja mitä en halua että olen mielestäni vahvempi ihminen tänään kuin mitä olisin ilman sitä suhdetta.
"I'd rather feel pain than nothing at all" sanotaan yhdessä loistavassa biisissä joka on kantanut useammankin vitutuksen yli...
Mä olen myös aina ajatellut, että asioitten jälkeenpäin katuminen ja vatvominen on melko turhaa. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Siitä kannattaa ottaa opiksi ja välttää seuraavilla kerroilla samoja virheitä, mutta jos jokin suhde tai tapahtuma on opettanut varomaan joitakin juttuja, niin ei ne turhia silloin ole olleet.
Jos joutuessaan vaaraan selviää ja oppii tunnistamaan vaaran merkit, silloin se vaaraan joutuminen ei kuitenkaan ole ollut täysin turhaa. Johan Ronja Ryövärintyttären äitikin lähetti hänet varomaan vaaraa, opettaakseen elämää.
(Varmaankin tuosta ajatusmallista johtuen mä en juurikaan pode moraalista krapulaa sunnuntaisin, toki asiaan vaikuttaa sekin, että mä en myöskään tyhmäile mitenkään huolella.)