Replying to POLYLUUKKU:
---
Tuntuu tavallaan helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitse edes odottaa saavansa kaikkea yhdeltä ihmiseltä. ---
Tuon kääntöpuolella on vielä helpottavampi ajatus: MUN ei tarvitsekaan riittää kenellekään pelkästään.
En osaa sanoa kumpi tuntuu painavammalta itselleni; Se etten toivoisi tai koe voivani saada
kaikkea yhdeltä ihmiseltä, vaiko se että olisi kauhean pelottavaa olla kenellekään kaikki kaikessa. Mitä sille toiselle käy, kun mä jäänkin jonain kauniina päivänä bussin alle? Onhan siinä ajatuksessa jotain shakespearemäisen riipivän kaunista, että olisi vain se yksi elämän valo ja päivien paiste, jota varten eläisi ja hengittäisi, mutta en osaisi sellaista itselleni etsiä.
Aloin juuri miettiä, mitä kaikkea mahtaakaan olla pohjalla siinä ajatuksessa, että on parempaa ja turvallisempaa, kun on useampi turvaverkon osanen, jotta voi löytää juuri sopivan tuen kuhunkin tarpeeseen, vs. että kaikenmoisiin pulmiin hakisi neuvoa/lohtua/peilausta aina yhdeltä suunnalta. Olisiko vaan liian huisi ajatus avata itsestään useampia puolia ehdottomammin yhdelle ihmiselle? Vai olisko siinä edes tolkkua, että odottaisi toiselta ymmärrystä niin laajoilta aloilta, kuin mitä yhden persoonan ajatuksiin voi mahtua?
En tiedä liittyykö tämä nyt oikeastaan polyamoriaan.. ehkä, sillä ääripään monogamisti ei välttämättä pidä puolison lisäksi läheellään ystäviäkään. Ja itselleni se seurustelenko vai en, ja yhden vai monen ihmisen kanssa, on sivuseikka sen suhteen, että tykkään etsiä ja löytää useampia näkemyksiä ja tapoja jakaa elämääni läheisteni kanssa.
Mun ei tarvitse olla täydellinen tyttöystävä, kodinhengetär, hauskuuttaja, rakastajatar, matkaseura, filosofi, kokki, urheilukaveri, tanssija, ja kiinnostunut politiikasta, musiikista, taiteesta, maailman menosta ja vaeltamisesta, mitä nyt ikinä keksinkään tyttöystävältä, itseltäni, vaatia. ---
Mutta ai kamala kun mulla aina kalskahtaa pahasti korvaan (tai tässä ehkä paremminkin silmään) se kun puhutaan siitä mitä seukkailevat osapuolet milloinkin toisiltaan vaativat. Vaativat! Pieni kapinallinen sisälläni nousee oitis barrikaadeille huutamaan että multa ei tarvi tulla vaatimaan yhtään mitään niin! :D Mut onhan se vaan outo ajatus: Miksi vaatia kun voi pyytää, mitä kokee tarvitsevansa?
Tästä "mun ei tarvitse riittää" -ajatuksesta voisi kuitenkin johtaa (mä en oo johtanut tätä, vaan <3 piikani sai mut joskus huomaamaan) sen, että itse asiassa polyamoria taitaakin sopia aika hyvin itsetunnoltaan vähän heikommille yksilöille. Kun ei tarvitsekaan olla niin täydellinen kelvatakseen.
Lisäksi (tästä voi tulla vähän noottia, mutta sanottava se on) polyamoria sopii joissakin tapauksissa vastuuta vältteleville ihmisille. Kyllä mä ymmärrän että sitoutua voi useampaankin kuin yhteen ihmiseen kerrallaan, en mä sitä kiistä etteikö voisi olla syvällisiä, pitkäaikaisia, toimivia polysuhteita. Joskus vaan voi olla niin että polyamoriaan ja avoimuuteen vedoten väistellään ongelmia; löydetään uusi tyttö-/poikaystävä/pano/mikälie kun vanhassa suhteessa arki alkaa ahdistaa ja ongelmia ei jaksaisi selvittää. Voi ottaa asiat kevyesti ja sitten syyttää muita kun he ovat niin mustasukkaisia ja ahdistuneita.
Saatan kyllä lukeutua siihen heikommalla itsetunnolla varustettujen joukkoon.. Vaikka en toki myöntäisi sitä! Vastuunpakoilun puoleen voisin henk.koht. kuvitella, että sarjamonogamia sopisi vähintään yhtä hyvin, varmaan paremminkin, kuin monisuhteilu, missä muodossa sitä sitten harjoittakaan. Jos vastuun ei tunnu omalta jutulta, on siltä helpompi välttyä sillä että päästää irti ihmisistä aina kun ottaa uuden. Polyamorinen suhde != avoin suhde. Voihan se toki sitäkin olla, mutta ei lainkaan välttämättä.