---
millä tavalla tulkitsit näkökulmani ja mikä siinä oli mielestäsi kapeata :)
Kapealla näkökulmalla tarkoitin tuossa sitä, että vastauksesi vaikutti siltä kuin otaksuisit oman tapasi lähestyä uusien asioiden pohtimista olevan jotenki universaali.
Se näkökulma mitä mä yritin tuoda esiin lähtee kai pitkälti liikkeelle siitä, että en usko ajatusten ilmaantuvan päähän ihan itsekseen vaan ne muodostuvat aina interaktiossa yhteiskunnan (esim. läheiset ihmiset ja valtakulttuuri) kanssa. Se, että näkökulmia ja malleja on "maailman sivu täysi" ei tarkoita sitä että ne kuitenkaan lopulta eksyisivät oikeasti sun valittavaksesi.
*klipklip*
-- siveys
Muodostuuko ajatukset aina interaktiossa ympäröivän maailman kanssa? Usein varmasti! Mutta lienee varsin yksilöllistä vähintään se, kuinka paljon niitä vaikutteita tietoisesti hakee, ja minkä verran paneutuu sisäiseen pohdintaan valmiiden vastauksien tai edes valmiiden kysymysten etsimisen sijaan. Se on vielä oma lukunsa kuinka hyvin kukin itsekään tunnistaa omien ajatustensa ponnahduslautoja.
En osaa sanoa ootko oikeassa siinä, että polyamoria on jo niin yleinen ilmiö ainakin teoriassa, että se väkisinkin tulee kenelle tahansa toistuvasti vastaan, koska luulen itse eläväni sellaisessa pienessä todellisuuden kuplassa, että oma näkemykseni asioiden ja mielipiteiden yleisyydestä ei välttämättä kuitenkaan ulotu kattamaan niin kovin laajaa alaa.
Viisasteluvalmennusyliopiston viimeaikaiset mullistavat tutkimustulokset ovat paljastaneet, että ennakkotiedoista poiketen kaikki ihmiset eivät olekaan terveysvalmentaja Sirkka Santapukkeja. Tämän uuden tiedon valossa voidaan teorisoida, että jotkut ihmiset voivat tulla onnellisiksi tai onnettomiksi eri asioista kuin terveysvalmentaja Sirkka Santapukki.
---
Tuntuu tavallaan helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitse edes odottaa saavansa kaikkea yhdeltä ihmiseltä. ---
Tuon kääntöpuolella on vielä helpottavampi ajatus: MUN ei tarvitsekaan riittää kenellekään pelkästään.
En osaa sanoa kumpi tuntuu painavammalta itselleni; Se etten toivoisi tai koe voivani saada kaikkea yhdeltä ihmiseltä, vaiko se että olisi kauhean pelottavaa olla kenellekään kaikki kaikessa. Mitä sille toiselle käy, kun mä jäänkin jonain kauniina päivänä bussin alle? Onhan siinä ajatuksessa jotain shakespearemäisen riipivän kaunista, että olisi vain se yksi elämän valo ja päivien paiste, jota varten eläisi ja hengittäisi, mutta en osaisi sellaista itselleni etsiä.
Aloin juuri miettiä, mitä kaikkea mahtaakaan olla pohjalla siinä ajatuksessa, että on parempaa ja turvallisempaa, kun on useampi turvaverkon osanen, jotta voi löytää juuri sopivan tuen kuhunkin tarpeeseen, vs. että kaikenmoisiin pulmiin hakisi neuvoa/lohtua/peilausta aina yhdeltä suunnalta. Olisiko vaan liian huisi ajatus avata itsestään useampia puolia ehdottomammin yhdelle ihmiselle? Vai olisko siinä edes tolkkua, että odottaisi toiselta ymmärrystä niin laajoilta aloilta, kuin mitä yhden persoonan ajatuksiin voi mahtua?
En tiedä liittyykö tämä nyt oikeastaan polyamoriaan.. ehkä, sillä ääripään monogamisti ei välttämättä pidä puolison lisäksi läheellään ystäviäkään. Ja itselleni se seurustelenko vai en, ja yhden vai monen ihmisen kanssa, on sivuseikka sen suhteen, että tykkään etsiä ja löytää useampia näkemyksiä ja tapoja jakaa elämääni läheisteni kanssa.
Mun ei tarvitse olla täydellinen tyttöystävä, kodinhengetär, hauskuuttaja, rakastajatar, matkaseura, filosofi, kokki, urheilukaveri, tanssija, ja kiinnostunut politiikasta, musiikista, taiteesta, maailman menosta ja vaeltamisesta, mitä nyt ikinä keksinkään tyttöystävältä, itseltäni, vaatia. ---
Mutta ai kamala kun mulla aina kalskahtaa pahasti korvaan (tai tässä ehkä paremminkin silmään) se kun puhutaan siitä mitä seukkailevat osapuolet milloinkin toisiltaan vaativat. Vaativat! Pieni kapinallinen sisälläni nousee oitis barrikaadeille huutamaan että multa ei tarvi tulla vaatimaan yhtään mitään niin! :D Mut onhan se vaan outo ajatus: Miksi vaatia kun voi pyytää, mitä kokee tarvitsevansa?
Tästä "mun ei tarvitse riittää" -ajatuksesta voisi kuitenkin johtaa (mä en oo johtanut tätä, vaan <3 piikani sai mut joskus huomaamaan) sen, että itse asiassa polyamoria taitaakin sopia aika hyvin itsetunnoltaan vähän heikommille yksilöille. Kun ei tarvitsekaan olla niin täydellinen kelvatakseen.
Lisäksi (tästä voi tulla vähän noottia, mutta sanottava se on) polyamoria sopii joissakin tapauksissa vastuuta vältteleville ihmisille. Kyllä mä ymmärrän että sitoutua voi useampaankin kuin yhteen ihmiseen kerrallaan, en mä sitä kiistä etteikö voisi olla syvällisiä, pitkäaikaisia, toimivia polysuhteita. Joskus vaan voi olla niin että polyamoriaan ja avoimuuteen vedoten väistellään ongelmia; löydetään uusi tyttö-/poikaystävä/pano/mikälie kun vanhassa suhteessa arki alkaa ahdistaa ja ongelmia ei jaksaisi selvittää. Voi ottaa asiat kevyesti ja sitten syyttää muita kun he ovat niin mustasukkaisia ja ahdistuneita.
Saatan kyllä lukeutua siihen heikommalla itsetunnolla varustettujen joukkoon.. Vaikka en toki myöntäisi sitä! Vastuunpakoilun puoleen voisin henk.koht. kuvitella, että sarjamonogamia sopisi vähintään yhtä hyvin, varmaan paremminkin, kuin monisuhteilu, missä muodossa sitä sitten harjoittakaan. Jos vastuun ei tunnu omalta jutulta, on siltä helpompi välttyä sillä että päästää irti ihmisistä aina kun ottaa uuden. Polyamorinen suhde != avoin suhde. Voihan se toki sitäkin olla, mutta ei lainkaan välttämättä.
Enkä vain tässä ketjussa, vaan poly- on muuallakin enemmänkin pöly-. Onhan tuo toki suomalaisen suuhun vallan sopimaton sana!
Hassua, että mulla ei ole koskaan ollut tollaista fiilistä. Onhan meillä kuitenkin sellaisia "normaaleja" "oly"-sanoja kuin olympia, polyyppi, elektrolyysi, leukolyytti tai volyymi sekä iso liuta poly-alkuisia yhdyssanoja niin kuin polysakkaridi, joita käytetään aika yleisesti.. Mitä muita "öly" -sanoja meillä on kuin pöly ja möly?
Ja itse aiheeseen. Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta / perusteita tuomita polyamoriaa. Polyamoria ei ole yhtä kuin sarjamonogamia, valehtelu tai pettäminen, päin vastoin. Polyamoria perustuu - tai ainakin sen tulisi perustua - avoimuudelle, rehellisyydelle ja kunnioitukselle. Uskon, että useille ihmisille rehellisyys ja avoimuus on huomattavasti helpompaa polyamoriassa, jossa yhteen ihmiseen ei yleensä kohdistu suuria odotuksia, omistushaluisuutta ja mustasukkaisuutta. Toki näitäkin tunteita voi ilmetä, mutta polyamoriassa jokaiselle osapuolelle suodaan vapaus elää elämäänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Tämä tuo kuitenkin mukanaan myös vastuuta, etenkin seksuaaliterveysasioihin liittyen. Näin ollen en sanoisi, että polyamoria sopii vastuuta pakoileville ihmisille, päin vastoin. Vastuuta on kannettava omasta terveydestään, teoistaan, sanoistaankin. Ja tunteista. On oltava tietoinen ja tehtävä havaintoja siitä, mikä itsestä tuntuu oikeasti hyvältä ja mikä ei ja toimittava sen mukaan. (Tällaista vastuunkantoa onneksi löytyy kyllä muualtakin kuin polyamoriasta.)
Olen törmännyt siihen, että parisuhteessa helposti arkaillaan rehellisyyttä. Ei haluta loukata, pelätään toisen ihmisen menettämistä, ei oikein itsekään ehkä tiedetä mitä halutaan tai ei ainakaan uskalleta sanoa sitä ääneen. Pelätään toisen ihmisen reaktiota, pelätään omaa itseä ja itselle vielä tuntemattomia alueita omassa minuudessa. Joitakin asioita halutaan kenties kieltää itseltäänkin, koska ne pelottavat, poikkeavat yhteiskunnan luomasta ''oikeaoppisesta toimintamallista'' tai aiemmasta käsityksestä omasta identiteetistä ja persoonasta. Mutta: miksi olisi ehdottoman huono asia, ettei aina tiedä mitä haluaa, ettei tunnekaan itseään täysin? Miksi tätä ei voisi sanoa ääneen? Me kaikki kasvamme ja muutumme ja opimme lisää itsestämme ja elämästä ajan kuluessa. Tärkeintä mielestäni on, ettei sulje aluksi ehkä hieman ahdistavilta tuntuvia uusia ajatuksia täysin pois, vaan tarkastelee niitä lähempää.
Olen pohtinut ja kokeillut, voisiko polyamoria olla minun juttuni. Parisuhteet kun tuntuvat menevän vituralleen. :D On kieltämättä vapauttavaa, että voi rakastaa ilman rajoja ja ilman syyllisyyttä tai syyllistämistä. Oma kokemukseni on tästäkin huolimatta se, että polyamoria ei tarjoa juuri minulle kaipaamaani syvyyttä ja läheisyyttä, jota olen parisuhteessa kokenut. En ole sellainen ihminen, joka unohtaisi parisuhteen varjoon muut tärkeät ihmiset elämässäni - haluan säilyttää kaikki läheiset ja minulle tärkeät ihmissuhteeni siviilisäädystäni riippumatta -. mutta koen parisuhteen tuoman läheisyyden eri tavalla kuin polyamorisen läheisyyden. Uskon, että polyamorisessa suhderyhmittymässä eläviä yhdistääkin kenties sellainen piirre, että he eivät kaipaa ja tarvitse samanmoista läheisyyttä kuin minä kaipaan. He pystyvät olemaan tietyllä tapaa läheisiä useamman ihmisen kanssa ilman, että he odottavat tai haluavat suhteen kehittyvän todella syväksi ja intensiiviseksi. Minä kaipaan intensiivisyyttä siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että tykkään ja osaan olla myös yksin. Elämäntilanteet kuitenkin elävät ja muuttuvat. Kerran polyamoorikko, aina polyamoorikko ei päde kaikkiin, kuten ei myöskään monogamian kohdalla. Elämän eri tilanteet ja tarpeet voivat viedä meitä uusiin suuntiin, ja mielestäni onkin tärkeää osata kuunnella itseään etenkin sellaisissa kohdissa kun alkaa tuntua, että kaipaa elämäänsä ja onnellisuuden tilaansa muutosta.
Itselleni ihanteelliseksi kokisin parisuhteen, joka mahdollistaisi samanmoisen rehellisyyden ja avoimuuden kuin polyamoria: on ihan ok kokea viehtymystä muitakin ihmisiä kohtaan, mutta näistä asioista voi puhua avoimesti keskenään ja miettiä yhdessä, että miten halutaan elää kimpassa ilman toisen tai molempien osapuolten ahdistumista. Parisuhteessa (ja muissakin läheisissä ihmissuhteissa) itselleni ehkä oleellisin asia on tehdä toinen onnelliseksi - ja samaa toki odotan itselleni, koska yleensä hyvä tuppaa kiertämään. Paskaa en niskoillani rupea kantamaan yhtään enempää kuin oikeasti jaksan kantaa. Pienet jöntsät silloin tällöin on kuiteski ihan ok ja inhimillistä. Itsehän pidän paskantamisesta. <3
Tiedän paljon ihania ihmisiä, joita kohtaan tunnen vetovoimaa. Oli se sitten sielujen synergiaa, seksuaalisuutta, mitä onkaan. Tällä hetkellä kuitenkin kaipaan sellaista syvää, intensiivistä yhteyttä johonkin yhteen ihmiseen. Tämmöisen suhteen muodostuminenhan vaatii toki aikansa ja lisäksi on vaikeaa löytää yhtä sellaista ihmistä, jonka kanssa oikeasti haluaa ja jaksaa elää - ja joka jaksaa minua. Polyamoriassa helpompaa onkin se, että yhden ihmisen ei tarvitse ''täyttää kaikkia toiveita''. Eipä tosin kaikki toiveet tule koskaan täyttymään monogamisessakaan suhteessa, ja ehkäpä juuri tämän vuoksi niin monet eroavat - toiveet ja realiteetit eivät kohtaa. Eipä ihme, että olen sinkku, koska myönnän kyllä syyllistyväni kaikenmoisten toiveiden elättelyyn, ja sitten saatan tykästyä johonkin ihmiseen täysin vastoin näitä toiveita ja järjen ääntäni, ja lopulta kuitenkin alkaa ahistaa kun tietyt toiveet ei täyty tai käy juuri niin kuin olen alun perinkin tiennyt käyvän. :P Työmaa itseni kanssa on päättymätön. Ehkä mustakin vielä kelpo ihminen joskus kehittyy.
Niin tahi näin, se että kaipaan intensiivistä suhdetta ei tarkoita sitä, että itkisin itseni uneen joka ilta. FOREVER ALONE WRYYYYY!!!!!1 :GGGGGgggGGGgGGGgGGgg Tunnen olevani tosi onnellinen elämässäni. Tätä onnea en vaihtaisi mihinkään, mutta tätä onnea kyllä jakaisin mieluusti ja intensiivisesti jonkun kanssa joskus kun kohille osuu. Siinä vaan on sitä jotakin hianoutta.
Kapealla näkökulmalla tarkoitin tuossa sitä, että vastauksesi vaikutti siltä kuin otaksuisit oman tapasi lähestyä uusien asioiden pohtimista olevan jotenki universaali.
.. huh! Olisipa jännä päästä käsiksi niihin assosiaatioihin, joiden kautta mun kirjoitukseni toi sulle vaikutelman moisesta otaksunnasta.. Tulikohan jollekin muullekin tällaista fiilistä?
Muodostuuko ajatukset aina interaktiossa ympäröivän maailman kanssa? Usein varmasti! Mutta lienee varsin yksilöllistä vähintään se, kuinka paljon niitä vaikutteita tietoisesti hakee, ja minkä verran paneutuu sisäiseen pohdintaan valmiiden vastauksien tai edes valmiiden kysymysten etsimisen sijaan. Se on vielä oma lukunsa kuinka hyvin kukin itsekään tunnistaa omien ajatustensa ponnahduslautoja.
Hmm.. Ei kai tulkinnan ja prosessoinnin yksilöllisyys muuta sitä, että pääosin (ellei jopa aina) ajatukset kuitenkin lähtevät liikkeelle ympäristöstä? Ja itse kai pitkälti oletan, että ne tulkinnan ja prosessoinnin keinotkin on ympäristöltä opittuja, eivätkä sikäli lisää yhtälöön mitään hirveän maagista..
Kun aikaisemmin puhuin siitä, että tietynlainen suhtautuminen asioihin antaa hyviä vihjeitä kyseessä olevan ihmisen persoonallisuudesta (tms) niin voisin sanoa, että nämä kuvaamasi yksilölliset toimintamallit ovat erinomaisia esimerkkejä siitä millaisista asioista tätä vihiä voi saada.
En osaa sanoa ootko oikeassa siinä, että polyamoria on jo niin yleinen ilmiö ainakin teoriassa, että se väkisinkin tulee kenelle tahansa toistuvasti vastaan, koska luulen itse eläväni sellaisessa pienessä todellisuuden kuplassa, että oma näkemykseni asioiden ja mielipiteiden yleisyydestä ei välttämättä kuitenkaan ulotu kattamaan niin kovin laajaa alaa.
Käsittääkseni aiheesta on suht lähiaikoina ollut lehtiartikkeli sekä Nyt-liitteessä että Iltalehdessä.. Ja esimerkiksi lily.fikirjoittaa seuraavasti: "Polyamoria, avoin monisuhteisuus, on nousemassa (naisten)lehtien kestoaiheeksi".. Tältä pohjalta polyamoria siis vaikuttaisi ainakin minun silmiini olevan Suomen nykykulttuurissa ilmiö, johon melkeinpä väkisin törmää toistuvasti.
Mutta ai kamala kun mulla aina kalskahtaa pahasti korvaan (tai tässä ehkä paremminkin silmään) se kun puhutaan siitä mitä seukkailevat osapuolet milloinkin toisiltaan vaativat. Vaativat! Pieni kapinallinen sisälläni nousee oitis barrikaadeille huutamaan että multa ei tarvi tulla vaatimaan yhtään mitään niin! :D Mut onhan se vaan outo ajatus: Miksi vaatia kun voi pyytää, mitä kokee tarvitsevansa?
Miten vaatimisen ja pyytämisen erottaa toisistaan? Miten ne erottaa pään sisällä ja miten ne erottaa puheesta/toiminnasta? Miten ne erottaa itsellä ja miten ne erottaa toisella? Miten saa toisen ymmärtämään pyynnön/vaatimuksen vakavuus/keveys tai laajuus? Miten tällaisen painoarvon voi itse tietää ilman kristallipalloa?
Voiko mitä tahansa pyytää, kunhan jättää vaatimatta?
Kiitos Muussika. Onneksi muistat itsekin kuinka olet niin ei tarvii niin hirveesti taas alkaa hehkuttamaan. Ihan vähän vaan:
Vielä ennen nukkumaanmenoa haluan kertoa, että sun kirjoituksestasi nousi mulle esiin tämä yksi lause:
---
Parisuhteessa (ja muissakin läheisissä ihmissuhteissa) itselleni ehkä oleellisin asia on tehdä toinen onnelliseksi
---
Erikoisilla tavoilla tää onnistuu herättämään mussa suhteellisen vahvoja negatiivisia tuntemuksia.
Osaisiko joku arvailla, että miksi?
PLUT
Arvaan: Koska loppupeleissä tärkeintä on oma onnellisuus? Jokaisen tulisi tehdä itse itsensä onnelliseksi? Jokaisen tulisi olla onnellinen ennen kuin voi tehdä ketään onnelliseksi? Toisen ihmisen onnellisuus ei voi pohjautua yhden ihmisen teoille?
Jos jokin näistä, niin olen täysin samaa mieltä. Mä en tarkoitakaan, että minä ja vain minä haluisin yksinomaan ja ainoastaan olla se, joka tekee toisen ihmisen onnelliseksi. Tarkoitan sitä, että en tiedä oikeastaan mitään niin hienoa kuin sen, että pystyn ilahduttamaan jotakin ihmistä, tekemään jotakin sellaista joka minulle tärkeää ihmistä piristää / auttaa / hymyilyttää. Tämä ei tarkoita sitä, että kyseisen ihmisen onni perustuisi ainoastaan minun teoilleni ja olemassaololleni. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että väheksyisin oman onneni merkitystä. Jos en itse ole onnellinen, ei minulla ole mitään mistä jakaa.
Parisuhteessa (ja muissakin läheisissä ihmissuhteissa) itselleni ehkä oleellisin asia on tehdä toinen onnelliseksi
---
Erikoisilla tavoilla tää onnistuu herättämään mussa suhteellisen vahvoja negatiivisia tuntemuksia.
Osaisiko joku arvailla, että miksi?
---
Arvaan: Koska loppupeleissä tärkeintä on oma onnellisuus? Jokaisen tulisi tehdä itse itsensä onnelliseksi? Jokaisen tulisi olla onnellinen ennen kuin voi tehdä ketään onnelliseksi? Toisen ihmisen onnellisuus ei voi pohjautua yhden ihmisen teoille?
Kun mä luen näitä niin mulle tulee sellainen tunne, että nämä olisivat erinomaisia oman ajattelun olkinukkeja, eli karrikatyyrisiä näkökulmia, joiden käsittelemiseen keskittymällä voisi sivuuttaa ns. "todelliset" negatiivisten tunteitteni lähteet.
Toki tunteiden lähtökohtien rajoja on toisinaan aika hankala vetää ja myös näiden mainitsemiesi asioiden kautta esiin nousevat ikävät potentiaaliset skenaariot saattavat kontribuoida kokonaisfiiliksiin, mutta tunne siitä, että "point has been missed" on aika vahva.
---
Enkä vain tässä ketjussa, vaan poly- on muuallakin enemmänkin pöly-. Onhan tuo toki suomalaisen suuhun vallan sopimaton sana!
---
Hassua, että mulla ei ole koskaan ollut tollaista fiilistä. Onhan meillä kuitenkin sellaisia "normaaleja" "oly"-sanoja kuin olympia, polyyppi, elektrolyysi, leukolyytti tai volyymi sekä iso liuta poly-alkuisia yhdyssanoja niin kuin polysakkaridi, joita käytetään aika yleisesti.. Mitä muita "öly" -sanoja meillä on kuin pöly ja möly?
Ei noilla muilla foneettisesti vinksahtaneilla lainasanoilla oo niin lähellä itseä olevia suomalaisia sanoja, joihin ne sekoittuisi.
---
Enkä vain tässä ketjussa, vaan poly- on muuallakin enemmänkin pöly-. Onhan tuo toki suomalaisen suuhun vallan sopimaton sana!
---
Hassua, että mulla ei ole koskaan ollut tollaista fiilistä. Onhan meillä kuitenkin sellaisia "normaaleja" "oly"-sanoja kuin olympia, polyyppi, elektrolyysi, leukolyytti tai volyymi sekä iso liuta poly-alkuisia yhdyssanoja niin kuin polysakkaridi, joita käytetään aika yleisesti.. Mitä muita "öly" -sanoja meillä on kuin pöly ja möly?
Etu- ja takavokaaleja on vaikea saada juntin suun sopimaan samaan sanaan. Olumpia ja voluumi ovat paljon luontaisempia (suomalaisille?). Se, että sä olet tottunut moiseen, ei tarkoita sitä että kaikki olisivat. ;)
Pitää myös ottaa huomioon että meidän vokaalimme ääntyvät osittain eri kohdissa kuin esim. englannin kielessä.
Mutta ai kamala kun mulla aina kalskahtaa pahasti korvaan (tai tässä ehkä paremminkin silmään) se kun puhutaan siitä mitä seukkailevat osapuolet milloinkin toisiltaan vaativat. Vaativat!
... Polyamoria perustuu - tai ainakin sen tulisi perustua - avoimuudelle, rehellisyydelle ja kunnioitukselle. ... Näin ollen en sanoisi, että polyamoria sopii vastuuta pakoileville ihmisille, päin vastoin. ...
Joo siis tottakai, sanoin ajattelemattomuuttani väärin. Uudestaan:
"Lisäksi (tästä voi tulla vähän noottia, mutta sanottava se on) polyamoria sopii joissakin tapauksissa vastuuta vältteleville ihmisille." ->
"Polyamoria saattaa olla myös helpohko getaway/syntipukki/selitys joillekin vastuuta pakoileville ihmisille."
Muutenkin ollaan samoilla linjoilla, ja nyt kun noihin henkilökohtaisuuksiin on niin menty, niin myös sillä tasolla. Itse oon aina muotoillut asian niin, että haluaisin 2 hengen polyamorisen suhteen. :)
Tosin hyvähän tässä on jossitella ja spekuloida kun kuitenkin mennään kolmatta vuotta sinkkuna, ilman sitä ensimmäistäkään kumppania :P
.. Tältä pohjalta polyamoria siis vaikuttaisi ainakin minun silmiini olevan Suomen nykykulttuurissa ilmiö, johon melkeinpä väkisin törmää toistuvasti.
Mä veikkaisin tän olevan väliaskel siihen, että ihmiset lakkaavat lokeroimasta ihmissuhteitaan niin helvetisti. Kaveri, rakastaja, sielunsisko - so what? Uskon että enemmän ja vähemmän läheisten ihmisten asemasta yksilön sydämen kartalla tulee liukuvampi.
pakollinen klubitus-disclaimer: totta kai jonkinlaisia suuntaviivoja ja sanoja täytyy olla jotta näistä asioista voi keskustella.
Mutta ai kamala kun mulla aina kalskahtaa pahasti korvaan (tai tässä ehkä paremminkin silmään) se kun puhutaan siitä mitä seukkailevat osapuolet milloinkin toisiltaan vaativat. Vaativat!
---
Itseltäni!
Oho :D Olinpa huolimaton. (ok, muualla silti kohtaa ajoittain näitä "vaadin kumppaniltani sitätätätota" -tyyppejä)
Mutta miksiköhän mustakin on täysin luontevaa ja hyväksyttävää vaatia itseltäni, mutta ei toiselta..
---
"Polyamoria saattaa olla myös helpohko getaway/syntipukki/selitys joillekin vastuuta pakoileville ihmisille."
---
Tästä tuli mieleen joskus kuulemani juttu naisesta, joka mielsi olevansa polyamorinen ja kertoi että hänellä oli pitkään ollut kaksi poikaystävää.. miehet eivät vain tienneet toisistaan mitään
Tästä tuli mieleen joskus kuulemani juttu naisesta, joka mielsi olevansa polyamorinen ja kertoi että hänellä oli pitkään ollut kaksi poikaystävää.. miehet eivät vain tienneet toisistaan mitään
Onko tässä välttämättä mitään väärää? Jos tämän naisen suhde kumpaankaan poikaan ei vain ollut sellainen, että muista kumppaneista olisi erityistä syytä keskustella?
olet niin ei tarvii niin hirveesti taas alkaa hehkuttamaan. Ihan vähän vaan: 