POLYLUUKKU

115 posts, 6 pages, 53,304 views

siveys

Posts: 2,492

#101 • • siveys lovely

Replying to POLYLUUKKU:

Taisin sanoa alunperin, että mulle ehkä tärkein asia on tehä toinen onnelliseksi. Se on siis kenties yksi tärkeimmistä asioista, ehkä tärkein, en tierä, mutta kovin tärkeäksi sen asian itse koen.

Muussika

Haluaisitko tarkentaa tarkoitatko, että a) sulle on ehkä tärkeintä, että sä itse olet merkittävä tekijä siinä että se toinen tulee onnelliseksi vai b) sulle on ehkä tärkeintä, että se toinen on elämässään onnellinen silloin kun sä olet osa sitä?

Miksi sinun mielestäsi on huono asia, jos ilahduttamiseen kuuluu joskus vaivannäköä?


En koe, että se olisi aina huono asia. Joskus se ei ole pois mistään muusta merkittävästä ja on nettovaikutukseltaan virkistävää kummankin osapuolen näkökulmasta.

3. Kyllähän se kantaa, mutta kuinka pitkälle?
----
3. Omien kokemusteni pohjalta voin sanoa, että kun jaksaa panostaa a.) omaan hyvinvointiinsa b.) läheisen ihmisen huomioimiseen ja ilahduttamiseen, niin ihmissuhde voi hyvin. Ja tämä järjestys on oleellinen, ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta toisille. Oon huomannut, että oman hyvinvoinnin tilan heikentyminen usein aiheuttaa sen, ettei sitten jaksa toistakaan samalla tavalla huomioida. Tietysti jos parisuhteesta puhutaan, niin arki astuu kuvioihin jossakin kohtaa, toinen ei tunnu enää niin jännittävältä kuin aluksi, mutta etenkin tällöin ja tämän vaiheen jälkeenkin on mielestäni erityisen tärkeää, että huomioi toista. Se jos mikä kantaa suhdetta etiäpäi. Jos siis molemmat toimivat näin. Kokemusta on siitäkin, kuinka toispuoleinen huomioiminen ei vaan yksinkertaisesti kanna kovinkaan kauan.


Tiivistetäänpä näkemyksesi: Parisuhdetta kantaa eteenpäin se kun kaksi omasta hyvinvoinnistaan huolta pitävää ihmistä pitää tietyn vaiheen jälkeen erityisen tärkeänä huomioida ja ilahduttaa kumppaniaan.

Kuinka pitkälle sinä voit oman kokemuksesi pohjalta sanoa tämän kantavan?

4. Negailu ei ole kaikessa filosofioinnissasi läsnä, yritin vaan olla hauska, mutta näemmä fail.


Osuit ehkä siinä määrin arkaan kohtaan mussa, että oli helppo failata :P
Avatar
#102 • • Muussika Guest

Replying to POLYLUUKKU:


1. Haluaisitko tarkentaa tarkoitatko, että a) sulle on ehkä tärkeintä, että sä itse olet merkittävä tekijä siinä että se toinen tulee onnelliseksi vai b) sulle on ehkä tärkeintä, että se toinen on elämässään onnellinen silloin kun sä olet osa sitä?

2. Tiivistetäänpä näkemyksesi: Parisuhdetta kantaa eteenpäin se kun kaksi omasta hyvinvoinnistaan huolta pitävää ihmistä pitää tietyn vaiheen jälkeen erityisen tärkeänä huomioida ja ilahduttaa kumppaniaan.

Kuinka pitkälle sinä voit oman kokemuksesi pohjalta sanoa tämän kantavan?



1. Sulla on kyllä vallan suppeat vaihtoehdot, enkä muutoinkaan perusta oikeen sille, että asioille pitäisi aina valita vain yksi tietty jäsentelytapa. En valitse kumpaakaan vaihtoehdoistasi, koska asia ei ole niin mustavalkoinen, kuten ei useimmat asiat tässä elämässä yleisestikään.

Ihmissuhteissani mun mielestä on kiva ilahduttaa ja ottaa vastaan ilahduttamisen eleitä --> kylvää onnellisuuden siemeniä ja korjailla satoa itsellenikin. Kuten oon jo aiemmin sanonut, mä en edes pyri olemaan se ainut merkittävä tekijä siinä, että toinen ihminen tulee onnelliseksi, enkä myöskään oleta toisen elämän olevan onnellista vain siksi, että mä olen siinä läsnä. Onnellisuus koostuu monista asioista, ja hyvin pitkälti koen sen olevan sellainen asia, jonka jokainen voi löytää itse itsestään. Tämänkin sanoin jo aiemmin: Ei ole mistä jakaa, jos ei ensin ole löytänyt onnea itsestään. Kyse ei nyt siis ole siitä, että minä ja vain minä haluaisin ottaa kaiken vastuun toisen ihmisen onnellisuudesta ja iloiseksi tekemisestä. Kamala ajatus. Koen kuitenkin tärkeäksi sen, että voin jakaa iloa ja onnea läheisteni kanssa, samoin kuin surua ja muitakin tunteita. Tämä läheisyys puolestaan (ainakin itselläni) edesauttaa tuntemusta siitä, että voi olla onnellinen niistä ihmisistä ympärillään, jotka aidosti välittävät, ja vastavuoroisesti tehdä ihmisiä onnellisiksi välittämällä heistä.

Omien kokemusteni perusteella on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat ns. energiasyöppöjä. Nämä ihmiset eivät yleensä osaa olla onnellisia itsensä kanssa, he eivät ole tyytyväisiä itseensä ja elämänsä tilaan mitenkään päin ja kylvävät tätä tunnetaakkaa ympärillä oleviin ihmisiin. Tällaisia ihmisiä on aika mahdoton ilahduttaa, eikä heille tunnu riittävän mikään. Heidän kuilunsa on pohjaton, eivätkä he myöskään osaa vastavuoroisen ilahduttamisen taitoa. Tällaisista ihmisistä olen oppinut pysymään kaukana, sillä omaa hyvää energiaansa on turha sysätä kaiken imevään mustaan aukkoon. Jokaisella on joskus vaikeaa ja tämän kaikki varmasti ymmärtävät, mutta mielestäni ei voi olettaa, että ihmiset pysyvät ympärilläsi jos jatkuvasti imet heistä kaiken energian ilman vastavuoroisuutta. (Karmiva sinä-passiivi jenkkilän tuliaisina, sry.)

2. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että aina ei ole ollut helppoa havahtua huomaamaan, että hyvin monet asiat ja tapahtumat ympärilläni ovat olleet tiiviisti yhteydessä oman hyvinvointini tilaan. Me ihmiset tuppaamme usein etsimään syitä ongelmille ulkopuolelta sen sijaan, että katsoisimme peiliin ja miettisimme, miten minä voisin kohentaa omaa tilaani ja sitä kautta muidenkin asioiden tilaa. Mihin asioihin voin vaikuttaa, mihin en. Usein tämä peiliin katsominen tapahtuu viiveellä. Maailmaa on turha yrittää muuttaa, kun voi muuttua itse halutessaan - helpommin sanottu kuin tehty, tokikin. Sanotaan näin, että toisen ihmisen (ja itsensä) huomioiminen on omalla kohdallani kantanut niin kauan, kuin olen moista harrastanut ja saanut samaa takaisin. Yleensä siinä kohtaa, kun on tullut vastaan iso möykky oman itsensä kanssa eikä ole oikein osannut lähteä sitä purkamaan, on ollut vaikeampi huomioida toistakin. Ja tämä puolestaan on vaikuttanut ihmissuhteen tilaan. Joskus tällaisten möykkyjen yli on päästy yhdessä ja joskus ne ovat olleet sitä sorttia, notta ensin on opittava kiipeämään yli ihan itse.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että olen oppinut tunnistamaan itsessäni niitä merkkejä, kun oman hyvinvointini tila kaipaa uudistamista. Olen oppinut, että minä ja vain minä voin tiettyjä asioita muuttaa halutessani, ja kaikkea en voi muuttaa vaikka haluaisinkin. Tietyt asiat tulee näemmä opittua kantapään kautta, mutta sellaistahan tämä elämän koulu on. Onneksi vastoinkäymiset voi kääntää henkiseksi kasvuksi ja kohdata jatkossa itseään ja toisia ihmisiä astetta viisaampana.
oooo

Posts: 1,249

#103 • • Edited oooo

Replying to POLYLUUKKU:


Me ihmiset tuppaamme usein etsimään syitä ongelmille ulkopuolelta sen sijaan, että katsoisimme peiliin ja miettisimme, miten minä voisin kohentaa omaa tilaani ja sitä kautta muidenkin asioiden tilaa. ....

Muussika


Jep, mutta erästä lainatakseni: ei voi olla oikein, että esim. väärinkohdeltu menee jatkuvasti itseensä.

Joskus siis näinkin päin; jatkuvan itseensä katsomisen ja syyttämisen lisäksi voi sitä "vikaa" olla muissakin ja muuallakin. Ja se ei tietenkään tarkoita, että muita pitää muuttamalla muuttaa, kuten ei aina tarvi itseäänkään. Jonkinlainen muutos on toki ihan luontaistakin ja tarpeen meissä kaikissa.


Onneksi vastoinkäymiset voi kääntää henkiseksi kasvuksi ja kohdata jatkossa itseään ja toisia ihmisiä astetta viisaampana.



Mielestäni osan voi ja osaa ei ja osa menee siltä väliltä. Ei kaikki kamaluudet välttämättä kasvata, karu fakta. Voi käydä niinkin huonosti, että esim. terveys ja psyyke/aivot tuhoutuu sen verran, että mahdoton tehtävä kasvattaa juuri mitään...


Mutta menee nyt ohi aiheen...
Avatar
#104 • • Edited Muussika Guest

Replying to POLYLUUKKU:


Jep, mutta erästä lainatakseni: ei voi olla oikein, että esim. väärinkohdeltu menee jatkuvasti itseensä.

Joskus siis näinkin päin; jatkuvan itseensä katsomisen ja syyttämisen lisäksi voi sitä "vikaa" olla muissakin ja muuallakin. Ja se ei tietenkään tarkoita, että muita pitää muuttamalla muuttaa, kuten ei aina tarvi itseäänkään. Jonkinlainen muutos on toki ihan luontaistakin.

Mielestäni osan voi ja osaa ei ja osa menee siltä väliltä. Ei kaikki kamaluudet välttämättä kasvata, karu fakta. Voi käydä niinkin huonosti, että esim. terveys ja psyyke/aivot tuhoutuu sen verran, että mahdoton tehtävä kasvattaa juuri mitään...

Mutta menee nyt ohi aiheen...



Ei mene ohi aiheen. Kiitos tästä näkökulmasta, joka tosin on minulle vähän liiankin tuttu erinäisistä syistä. Yksi näistä syistä on se, että teen töitä hyvinkin kaltoinkohdeltujen ihmisten parissa. Ehkäpä juuri tästä syystä en halua tuoda ns. ammatillista näkökulmaani mukaan kirjoituksiini täällä ja kirjoitan mielummin työni ulkopuolisista asioista. Sanon kuitenkin silti pari sanaa.

''Jokainen on oman onnensa seppä'' pätee osittain, mutta ei täysin. Siitäkin huolimatta, että toiset meistä joutuvat kokemaan kenties lapsesta lähtien hyvinkin rankkaa kaltoinkohtelua, pyrin kaikin keinoin vahvistamaan traumatisoituneimpiakin ihmisiä oman onnen löytämiseen ja vaalimiseen. Sen ymmärtämiseen, että itse ei voi vaikuttaa kaikkiin asioihin (kuten itseensä kohdistuneeseen kaltoinkohteluun), mutta siihen voi vaikuttaa haluaako ja suostuuko ottamaan vastaan apua, haluaako ratsastaa lopun elämänsä kaltoinkohtelun varjossa vaiko käydä läpi erinäisiä vaikeitakin prosesseja ja irtautua omaksi erilliseksi yksilöksi siitäkin huolimatta, että tietyt asiat ja tapahtumat totta kai ovat läsnä lopun elämän. Joidenkin ihmisten kohdalla traumat ja haavat ovat sen verran syvät, että ihmisen on mahdotonta ottaa vastaan apua, arvostaa itseään kokeakseen ansaitsevansa apua tai mitään hyvää. Valitettavasti. Toisten kohdalla puolestaan työ tuottaa tulosta, ja ihminen oppii katsomaan itseään ja elämäänsä uusin silmin voidaakseen elää onnellista elämää. Tiedän omat rajani näiden asioiden suhteen. Ihmeisiin ei pysty kukaan, ja ihmisen on oltava kykenevä edes jonkinmoiseen hyvän vastaanottamiseen voidakseen saada voimaannuttavia kokemuksia. Avun vastaanottamiseen ei voi ketään pakottaa.

Sama pätee onnellisuuteen. Ketään ei voi pakottaa olemaan onnellinen. Ketään ei voi pakottaa olemaan jotakin muuta kuin on. Siitäkin huolimatta opetan kipuileville ihmisille sitä, että omalla toiminnalla on aina seurauksensa. Se, että joku on lyönyt sinua ei tee sinun väkivaltaisia tekojasi yhtään hyväksyttävämmiksi. Voimme ymmärtää tekojesi taustalla olevia syitä, mutta meidän ei silti tarvitse hyväksyä tekojasi. Kenenkään ihmisen ei tarvitse hyväksyä sitä, että siirrät traumojasi eteenpäin. Paskoja asioita tapahtuu paljon, mutta en siltikään kannata pään paijausta, vaan tosiasioiden tarkastelua realistisesti. Se on ainut keino, jolla voi saada eväksiä elämään oikeasti.

Itse tuskin voisin olla kovinkaan läheisissä väleissä vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa, valitettavasti. Painotan sanaa _vakavasti_. Tarvitsen elämässäni tasapainoisia ihmissuhteita, jotta jaksan tehdä työtäni ja olla ns. sylkykuppi. Tämä ei tarkoita, että itse olisin jäänyt täysin paitsi elämän välillä epäreiluiltakin ja minusta itsestäni riippumattomilta kolhuilta ja näiden jättämiltä jäljiltä, mutta olen kuitenkin sen verran onnekas, että minulla on eväät mennä itseeni ja hakeutua kaltaiseeni seuraan. Näin ollen voin hyvin ja tästä haluan pitää kiinni.

Ja pieni oleellinen lisäys: Itseensä meneminen / peiliin katsominen ei merkitse minulle yhtä kuin itsensä syyttämistä. Asioiden realistinen tarkastelu ei meinaa sitä, että alettaisiin etsimään syyllisiä ja syntipukkeja. Asioita tapahtuu, ja niiden tapahtumakuluille on erinäisiä syitä. Joihinkin asioihin voi itse vaikuttaa, toisiin ei. Oleellisinta lieneekin, että oppii huomaamaan itsessään ja elämässään niitä asioita, joihin voi ja haluaa itse vaikuttaa. Esim. jos on ajautunut jatkuvasti sellaisiin parisuhteisiin, joissa toinen osapuoli on käyttänyt hyväkseen / dominoinut / ollut väkivaltainen, on varmasti hyvä miettiä miten voisi omalta osaltaan yrittää välttää joutumasta tällaiseen tilanteeseen uudestaan. Onko ilmennyt sellaisia merkkejä toisen ihmisen käytöksessä ja toiminnassa, joita havainnoimalla voisi välttyä vastaavilta kokemuksilta? Onko itse havainnut itsessään sellaisia merkkejä ja toimintamalleja, jotka suorastaan houkuttelevat psykopaatteja lähelle? Tämä aihe liippaa läheltä, koska itse olin nuorempana hyvinkin kiinnostunut ns. ongelmaisista ihmisistä ja pelastusviettini oli suorastaan naurettava. Kantapään kautta tuli sekin opittua, notta ei tässä mitään yli-ihmis-pelastajia olla kukaan eikä kannatakaan. Ammattiapu ja ammattiminä on sitten erikseen, ja siinäkin tulee tietää realiteetit.
oooo

Posts: 1,249

#105 • • Edited oooo

Replying to POLYLUUKKU:

Muussika: "''Jokainen on oman onnensa seppä'' pätee osittain, mutta ei täysin."

No. osittain, ei todellakaan täysin.


Muussika: " Sen ymmärtämiseen, että itse ei voi vaikuttaa kaikkiin asioihin (kuten itseensä kohdistuneeseen kaltoinkohteluun), mutta siihen voi vaikuttaa haluaako ja suostuuko ottamaan vastaan apua, haluaako ratsastaa lopun elämänsä kaltoinkohtelun varjossa vaiko käydä läpi erinäisiä vaikeitakin prosesseja ja irtautua omaksi erilliseksi yksilöksi siitäkin huolimatta, että tietyt asiat ja tapahtumat totta kai ovat läsnä lopun elämän."


Sitä vaan tarkoitin, että tässä maailmassa tapahtuu niin hirveitä asioita, mitä ei (kaikki) kerta kaikkiaan voi kääntää hienoksi henkiseksi kasvuksi. Ne vain on - surullisia asioita ja tapauksia.
Esim. vakava onnettomuus; menee läheiset, itse halvaantuu, menettää kyvyn siihen ja tuohon. "Pelkkä" aivovamma voi tehdä mahdottomaksi asioita. Siis VOI, muttei välttämättä - koskaan.
Mutta anyway, ymmärsin kuitenkin mitä ajat takaa ja olen suunnilleen samaa mieltä.


Muussika: "Joidenkin ihmisten kohdalla traumat ja haavat ovat sen verran syvät, että ihmisen on mahdotonta ottaa vastaan apua, arvostaa itseään kokeakseen ansaitsevansa apua tai mitään hyvää. Valitettavasti. Toisten kohdalla puolestaan työ tuottaa tulosta, ja ihminen oppii katsomaan itseään ja elämäänsä uusin silmin voidaakseen elää onnellista elämää. Tiedän omat rajani näiden asioiden suhteen. Ihmeisiin ei pysty kukaan, ja ihmisen on oltava kykenevä edes jonkinmoiseen hyvän vastaanottamiseen voidakseen saada voimaannuttavia kokemuksia. Avun vastaanottamiseen ei voi ketään pakottaa."

On sitten heitäkin, ketkä ei kärsi itse, mutta muut kärsivät heidän toiminnastaan.
Mielestäni avun vast.ottamiseen voidaan pakottaa oikein mainiosti, jos/kun ihminen on vaaraksi itselleen ja/tai muille, eikä kykene huolehtimaan itsestään millään lailla, eikä kerta kaikkiaan pärjää yksikseen, tukiverkoston kanssa, vaan tarvitsee ammattiapua muodossa tai toisessa.

Lakikin mahdollistaa sen, että tietyissä tapauksissa avun vastaanottamiseen voidaan todellakin pakottaa (esim. tietynlainen psykiatrinen laitoshoito ns. pakkolääkityksineen).

Tuskin tuolla psyk.laitoksissa ja vankimielisairaalassa paljoa kysellään, että haluatko sinisen vai punaisen tabletin vaiko et halua ollenkaan.

Mutta noin muuten: ei tietenkään voi pakottaa, mutta aina voi yrittää. Onko se sitten oikein, päättäköön kukin itse.


Muussika: "Sama pätee onnellisuuteen. Ketään ei voi pakottaa olemaan onnellinen."

Mutta voiko ihmisiltä vaatia sellaista moraalia tai what ever, että tietynlainen onnellisuus on ok ja tietyistä asioista nauttiminen onkin ns. väärin ja tätä kautta onnelliseksi tuleminen on siten "moraalitonta".
Missä ne rajat menee? Onko OK hyväksyä "polyily"? Entä onko OK olla hyväksymättä? Jos se tekee onnelliseksi, ettei hyväksy - onko se ok?


Muussika: "Se, että joku on lyönyt sinua ei tee sinun väkivaltaisia tekojasi yhtään hyväksyttävämmiksi."

Onko meidän tapamme ajatella eli yllä oleva se ainoa ja oikea?
Iso osa ihmisistä pitää ihan ymmärrettävänä sekä jopa hyväksyttävänä esim. lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäneelle aiheutettua rankkaa väkivaltaa.


Muussika: "Kenenkään ihmisen ei tarvitse hyväksyä sitä, että siirrät traumojasi eteenpäin."

Tarvitseeko sietää syrjintää(si) traumojensa vuoksi?
Kuten totesin; on paljon ihmisiä keiden mielestä naapurin Esko-Petterin saa raiskata tai kastroida, jos se raiskaa eka.

En ole aikoihin hyväksynyt väkivallan tai koston kierrettä, mutta sanotaanko näin, että pitkästä aikaa ymmärsin siitä enemmän kuin aikoihin jouduttuani yllättävään ja järkyttävään tilanteeseen.
En olisi osannut sanoa etukäteen, että reagoin siten.

Väkisin kun ei voi tuputtaa oppejaankaan, eikä voi väkisin muuttaa toisten ajattelumaailmaa ja maailmankuvaa.


Muussika: "Paskoja asioita tapahtuu paljon, mutta en siltikään kannata pään paijausta, vaan tosiasioiden tarkastelua realistisesti. Se on ainut keino, jolla voi saada eväksiä elämään oikeasti."

Jokainen tarvitsee sitä pään paijausta, mikä sekoitetaan joskus johonkin ylipaapomiseen.
Joskus realistinen matka on niin kova, ettei ihminen kykene käymään sitä loppuun asti.
Joskus se faktojen tarkastelu ns. ulkopuolisen silmin ja tunne-elämän kera on niin epärealistista, ettei kaikkien kanssa kannata edes yrittää.

Joskus vain voimakas ja pitkäaikainen empatia (vaikkapa terapeutilta) tuo eväitä aloittaa toipumistie ja se empatia voi tarkoittaa kovaakin päänsilitystä.
Myöhemmin voidaan tarkastella vaikka mitä ja miten, kunhan on ensin joku pohja.

Mut joo, enpä mä noin yleisesti suosi mitään sairaalloista lellittelyä.


Muussika: "Itse tuskin voisin olla kovinkaan läheisissä väleissä vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa, valitettavasti. Painotan sanaa _vakavasti_."

Keskivaikean ja vakavan raja voi olla häilyvä, kuin jatkumo.

Särähtää. Kysytkö sä kaikilta: "oletko vakavasti traumatisoitunut"?
Dissosiatiivisen identiteettihäiriön huomaamisessa kuluu muistaakseni keskimäärin 7v. psykiatrisessa avohoidossa ja kyseessä on vakavin dissosiaatiohäiriö. Se siitä näkyvyydestä.
Toki voi oireilla enempi kotona tai olla enempi esillä. Voi ja ehkä, ehkä ja voi.

Itse en ehkä kestäisi täysiveristä brutaalia psykopaattia. Tai siis en kestäisi, jos on etsittävä joku luokka ihmisiä minkä kanssa joutuisin jonkinlaiselle loputtomalle henkiselle rääkille ja mitä "ihmisryhmää" on kuviteltu tai oikeutettu oikeus karttaa.

Mutten kyllä ihan äkkiä voisi lähteä työhönkään tuohon mahdottomaan suohon.


Muussika: "Tarvitsen elämässäni tasapainoisia ihmissuhteita, jotta jaksan tehdä työtäni ja olla ns. sylkykuppi."

No tässä vähän ehkä selvennystä tuohon edelliseen, mikä särähti. Särähtää silti. Kuinka opetat, että laiminlyöty on rakastettava ihminen vikoineen päivineen, kun et itsekään seuraansa kaipaa?
Oikeasti mä ymmärrän tavallaan, jos tarkoitat esim. vaikean luonnehäiriöisiä aikuisia, ketkä suoraan sanottuna voivat olla hyvinkin hankalan tuntuisia tapauksia... mutta mutta....

Ja toki; onhan jokaisella oikeus valita seuransa.

Ehkä nyt pidempään mietittyäni, ymmärrän mitä tarkoitat.


Muussika: "Tämä ei tarkoita, että itse olisin jäänyt täysin paitsi elämän välillä epäreiluiltakin ja minusta itsestäni riippumattomilta kolhuilta ja näiden jättämiltä jäljiltä, mutta olen kuitenkin sen verran onnekas, että minulla on eväät mennä itseeni ja hakeutua kaltaiseeni seuraan. Näin ollen voin hyvin ja tästä haluan pitää kiinni."

Minullakin on eväät mennä itseeni (oikein kunnolla ja usein) ja kyky hakeutua vaikka mihin seuraan, muttei se kerro ja takaa niin kuin yhtään sen enempää.
Ei tuo minulle mitään onnea tuo, eikä edes tietynlaista muutosta.

Mut kaikilla on ne omat juttunsa ja niistä turha kiistellä *piis*
Avatar
#106 • • Muussika Guest

Replying to POLYLUUKKU:


1. On sitten heitäkin, ketkä ei kärsi itse, mutta muut kärsivät heidän toiminnastaan. Mielestäni avun vast.ottamiseen voidaan pakottaa oikein mainiosti, jos/kun ihminen on vaaraksi itselleen ja/tai muille, eikä kykene huolehtimaan itsestään millään lailla, eikä kerta kaikkiaan pärjää yksikseen, tukiverkoston kanssa, vaan tarvitsee ammattiapua muodossa tai toisessa.

2. Mutta noin muuten: ei tietenkään voi pakottaa, mutta aina voi yrittää.

3. Mutta voiko ihmisiltä vaatia sellaista moraalia tai what ever, että tietynlainen onnellisuus on ok ja tietyistä asioista nauttiminen onkin ns. väärin ja tätä kautta onnelliseksi tuleminen on siten "moraalitonta". Missä ne rajat menee? Onko OK hyväksyä "polyily"? Entä onko OK olla hyväksymättä? Jos se tekee onnelliseksi, ettei hyväksy - onko se ok?

4. Tarvitseeko sietää syrjintää(si) traumojensa vuoksi? Keskivaikean ja vakavan raja voi olla häilyvä, kuin jatkumo. Särähtää. Kysytkö sä kaikilta: "oletko vakavasti traumatisoitunut"? Kuinka opetat, että laiminlyöty on rakastettava ihminen vikoineen päivineen, kun et itsekään seuraansa kaipaa? Oikeasti mä ymmärrän tavallaan, jos tarkoitat esim. vaikean luonnehäiriöisiä aikuisia, ketkä suoraan sanottuna voivat olla hyvinkin hankalan tuntuisia tapauksia... mutta mutta....

Ja toki; onhan jokaisella oikeus valita seuransa.
Ehkä nyt pidempään mietittyäni, ymmärrän mitä tarkoitat.

5. Jokainen tarvitsee sitä pään paijausta, mikä sekoitetaan joskus johonkin ylipaapomiseen. Mut joo, enpä mä noin yleisesti suosi mitään sairaalloista lellittelyä.

6. Minullakin on eväät mennä itseeni (oikein kunnolla ja usein) ja kyky hakeutua vaikka mihin seuraan, muttei se kerro ja takaa niin kuin yhtään sen enempää. Ei tuo minulle mitään onnea tuo, eikä edes tietynlaista muutosta.

7. Väkisin kun ei voi tuputtaa oppejaankaan, eikä voi väkisin muuttaa toisten ajattelumaailmaa ja maailmankuvaa.



1. Kuten itsekin mainitsit, ihminen voidaan laittaa pakkohoitoon, mikäli hän on vakavasti vaarassa itselleen tai muille. En nyt kuitenkaan omassa kirjoituksessani puhunut tällaisesta ääri-ilmiöstä. Puhuin lähinnä ihmisen henkiseen kasvuun liityvistä asioista. Pakkohoitoon joutuessaan ihminen on niin huonossa kunnossa, että henkinen kasvu ei ole päällimmäisenä asiana listassa, vaan ylipäänsä hengissä pysyminen. Mikäli ihminen ei aiheuta välitöntä vaaraa itselleen ja muille, häntä ei voida pakottaa hoitoon tai lääkitykseen. Minä kirjoitin tällaisista tapauksista. Nämä ihmiset saavat valita, haluavatko ottaa apua vastaan vaiko eivät. Koen avun vastaanottamisen myöskin erilaisena asiana kuin sen, että pakotettuna nielaisee lääkkeensä. Kirjoitamme siis eri asioista.

2. Tämä oli lähinnä se, mistä minä kirjoitin. Aina voi yrittää, mutta ei voi pakottaa.

3. Yhteiskunta asettaa meille ja toiminnallemme tiettyjä normeja. Tästä voitaisiin kehitellä pitkä filosofinen keskustelu aiheesta yksilön arvot vs yhteiskunnan arvot, mutta jätän sen nyt väliin. Kaikki varmasti tietävät, miten tietyt lait on täällä säädetty ja miksi. Tasa-arvo, ihmisoikeudet, oikeus koskemattomuuteen... nämä eivät tosin toteudu kaikkialla maailmalla, ja meilläkin esim. vanhoillinen kirkko sanelee yhä tiettyjä toimintamalleja, jotka eivät mielestäni ole tasa-arvoisia. Omien arvojeni mukaisesti ihminen voi tehdä onnellisuutensa eteen sellaisia asioita, joilla hän ei vahingoita muita. Näin ollen on ihan ok joko pitää polyamoriaa hyvänä juttuna tai ei pitää sitä hyvänä juttuna. Kumpikaan ei aiheuta vahinkoa kenellekään. Mielestäni on kuitenkin tyhmää mennä tuomitsemaan asioita suoriltaan, varsinkaan jos ei ole perehtynyt asiaan. Kaikilla meillä on toki omat ennakkoluulomme, mutta itse koen asioista selvää ottamisen ja uteliaisuuden hyväksi asiaksi.

4. En koe syrjiväni ihmisiä. Meillä jokaisella on oikeus valita seuramme, kuten itsekin sanoit ja ehkä lopulta ymmärsitkin pointtini. Monella tuntuu olevan sellainen olettamus, että hoitotyötä tekevien tulisi vapaa-ajallaankin auttaa ja hoivata kaikkia mahdollisia vastaantulijoita. Asia on kuitenkin päin vastoin. Itse ainakin joudun vetämään selkeät rajat työn ja vapaa-ajan välille, jotta pysyn itse kasassa ja voin tehdä työtäni, joka on minulle tärkeä. Tämän asian ei tulisi olla tabu, mutta sitä se tuntuu yhä olevan. Vakavasti traumatisoituneella ihmisellä tarkoitan sellaista ihmistä, joka ei ole kykenevä ns. normaaliin tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin, hänen empatiakykynsä on vaurioitunut, hän ei kykene pitämään huolta itsestään eikä ottamaan vastaan apua - kyllä nämä piirteet ihmisessä näkee miltei heti kyselemättäkin. Tällaiset traumat ovat yleensä väistämättä kehittyneet jo lapsuudessa vakavan kaltoinkohtelun tuloksena, eli kyseessä on ihmisen kokonaisvaltaista kehitystä vaurioittaneet kokemukset. Tällaisen ihmisen kanssa en pystyisi olemaan esim. parisuhteessa, koska minun tehtäväni ei ole olla terapeutti ja haluan rinnalleni ihmisen, jonka kanssa pystyn ikään kuin seisomaan samalla viivalla tietyissä asioissa. Tämä ei tarkoita, että pitäisin esim. psyykkisesti vakavasti vaurioituneita ihmisiä jotenkin vähempiarvoisina, päin vastoin. Teenhän jo pienellä palkalla itselleni merkityksellistä työtä siksi, että toivon edes joidenkin tällaisista ihmiskohtaloista saavan korvaavia kokemuksia kaiken kokemansa paskan rinnalle. Minulla on kuitenkin kaikki oikeus huolehtia omasta hyvinvoinnistani, ja tähän kuuluu oleellisena osana terveet ihmissuhteet omassa elämässäni. Uskon, että etenkin samalla alalla olevat ymmärtävät täysin, mitä tarkoitan.

5. Pään paijaamisella en tarkoittanut empatiaa, välittämistä, ja läheisyyttä, joita jokainen ihminen kaipaa ja tarvitsee ja joita itsekin omassa elämässäni ja työssäni annan muille. Tarkoitin nimenomaan sitä ylipaapomista, jossa itse ongelmat ja vaikutusmahdollisuudet niihin sivuutetaan täysin ja lähinnä vain voivotellaan surkeaa kohtaloa, joka on langetettu eikä millekään voi mitään. Toki jokaisen pitää saada käydä myös rankkoja prosesseja läpi halutessaan, ja näihin usein kuuluu samojen asioiden pyörittelyä niin kauan kuin pyörittelyn tarvetta ilmenee, mutta kirjoitankin nyt omasta näkökulmastani - en ole psykiatri, teen hyvin käytännönläheistä työtä arjessa. Siksipä koen tärkeäksi sen, että ainakin yritän opettaa kovia kokeneille nuorille sitä, kuinka omilla teoilla on aina seurauksensa, oli omat taustat mitkä tahansa. Pelkkä paapominen ja voivottelu ei auta heitä elämässä eteenpäin, vaan elämäntaitojen oppiminen ja katseen suuntaaminen eteenpäin. Ainahan tämä ei ole mahdollista, kuten aiemminkin jo kirjoitin (traumojen ja haavojen ollessa liian syviä), mutta yrittää täytyy joka tapauksessa.

6. Me ihmiset koemme asioita eri tavoin. Koen itseni onnekkaaksi sen suhteen, että olen kykenevä tarkastelemaan omaakin toimintaani, pysähtymään pohtimaan asioita ja hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa voin jakaa välittämistäni ja onneani tasapainoisesti. Sinä saat toki kokea tämän asian omassa elämässäsi niin kuin koet, eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Enpä minä muusta oikein voi kirjoittaa kuin omista ajatuksistani ja kokemuksistani.

7. Tuossa kiteytätkin sen, mitä olen tässä kirjoitellessani sanonut. Väkisin ei voi tuputtaa omia oppejaan, eikä voi väkisin muuttaa toisen ihmisen tapaa ajatella, toimia ja nähdä tätä maailmaa. Kannatan kuitenkin rauhallisia keskusteluja eri näkökulmista ja erilaisten ajatusten jakamista.

Näin ollen, kiitoksia tästä keskustelusta. :)
oooo

Posts: 1,249

#107 • • oooo
Muussika:"Yhteiskunta asettaa meille ja toiminnallemme tiettyjä normeja. Tästä voitaisiin kehitellä pitkä filosofinen keskustelu aiheesta yksilön arvot vs yhteiskunnan arvot, mutta jätän sen nyt väliin."

Niinpä. Samaa mieltä.


Muussika: "Kaikki varmasti tietävät, miten tietyt lait on täällä säädetty ja miksi."

Luulen, että ehkä tietävät yleisen mielipiteen, mutta uskon että joukkoon mahtuu ihmisiä, ketkä eivät pidä lakeja ja sääntöjä esim. tehtyinä turvaamaan meidän oloja, vaan ovat asiasta eri mieltä. Mutta tiedä häntä.

Muussika: "Mielestäni on kuitenkin tyhmää mennä tuomitsemaan asioita suoriltaan, varsinkaan jos ei ole perehtynyt asiaan. Kaikilla meillä on toki omat ennakkoluulomme, mutta itse koen asioista selvää ottamisen ja uteliaisuuden hyväksi asiaksi."

Mä en oikeastaan tiedä, miksi koen tämän polyilyn jotenkin negatiivisena, en vaikka miten mietin tai järkeilen, että mikäs siinä jos kaikki osapuolet on onnellisia.

Muussika: "En koe syrjiväni ihmisiä."

Enkä mä hakkaa.


Muussika:"Vakavasti traumatisoituneella ihmisellä tarkoitan sellaista ihmistä, joka ei ole kykenevä ns. normaaliin tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin, hänen empatiakykynsä on vaurioitunut, hän ei kykene pitämään huolta itsestään eikä ottamaan vastaan apua - kyllä nämä piirteet ihmisessä näkee miltei heti kyselemättäkin."

Mistä sen tietää, jääkö jonkun vakava traumatisoituminen huomaamatta, jos sitä ei huomaa (joo viilaan pilkkua). Itse en henk.kohtaisesti usko, että kaikki huomaa kaikkien, läheskään, vakavan traumatisoitumisen. Osan suojamuurit voi olla sitä luokkaa, että ihan rautaisten ammattilaistenkin on hankala päästä selville faktoista.


Muussika: "Tällaisen ihmisen kanssa en pystyisi olemaan esim. parisuhteessa, koska minun tehtäväni ei ole olla terapeutti ja haluan rinnalleni ihmisen, jonka kanssa pystyn ikään kuin seisomaan samalla viivalla tietyissä asioissa."

Kyllähän vakavistakin voi toipua, ainakin jonkin verran, muttei se poista koskaan sitä, että on vakavasti traumatisoitunut jo lapsuudesta alkaen.
Kykenisitkö olemaan traumataustaisen kanssa, kuka on terapiansa käynyt ihan virallisessa psykoterapiassa ja oppinut ihmissuhteista yhtä sun toista ihan käytännönkin tasolla?


Muussika: "Minulla on kuitenkin kaikki oikeus huolehtia omasta hyvinvoinnistani, ja tähän kuuluu oleellisena osana terveet ihmissuhteet omassa elämässäni. Uskon, että etenkin samalla alalla olevat ymmärtävät täysin, mitä tarkoitan."

No tietynlainen velvollisuuskin huolehtia. Tuskin kaikki ymmärtää, vaikka mihin ammattiin lokeroi; joukkkoon mahtuu varmasti ihan kaikenlaisia. Taas viilaan ;)


Muussika: "Tarkoitin nimenomaan sitä ylipaapomista, jossa itse ongelmat ja vaikutusmahdollisuudet niihin sivuutetaan täysin ja lähinnä vain voivotellaan surkeaa kohtaloa, joka on langetettu eikä millekään voi mitään."

Ok, mä en näe tuota ylipaapomisena.
Omassa terapiassani tuo: "ei tälle voi mitään, ei tähän nyt ole mitään keinoa", on (ollut) yksi ärsyttävämmistä terapeutin hokemista lauseista, enkä oikein ymmärrä onko sillä lauseella joku suurempikin pointti, kuin se ettei mun tarvitse olla samaa mieltä ja suurin osa avaimista itselläni.

Ärsyttävää terapeutin suusta, vaikka ymmärrän paremmin kuin oikein hyvin sen tunteen (vaikka masentuneen suusta), ettei millekään voi mitään, eikä mikään auta, eikä missään näy minkäänlaista valoa tai toivoa. Senkin ymmärrän, jos ihmisellä/ihmisillä ei ole keinoja tai voimia minkään asian muuttamiseen.

Kroonisena moinen negatiivinen ajattelutapa tuskin on kovinkaan voimaannuttavaa...


Muussika: "Siksipä koen tärkeäksi sen, että ainakin yritän opettaa kovia kokeneille nuorille sitä, kuinka omilla teoilla on aina seurauksensa, oli omat taustat mitkä tahansa."

Vastuullisuuden opettaminen ja opettelu ei ole koskaan pahasta - minun mielestäni. Todennäköisesti opettaisin ihan samaa.


Muussika: "Pelkkä paapominen ja voivottelu ei auta heitä elämässä eteenpäin, vaan elämäntaitojen oppiminen ja katseen suuntaaminen eteenpäin. Ainahan tämä ei ole mahdollista, kuten aiemminkin jo kirjoitin (traumojen ja haavojen ollessa liian syviä), mutta yrittää täytyy joka tapauksessa."

Kyllähän vaikeat ja toistuvat takaumat vaihdellen täyden muistamattomuuden kanssa, voivat tehdä siitä eteenpäin katsomisesta hyvinkin vaikeaa. Valitettavasti.
Puhumattakaan muista oireista tai ongelmista.

Mutta joo, eipä täällä oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää jatkaa eteenpäin tai sitten lopettaa "kaiken", mutta kannattaa nyt ensin yrittää, jos mitenkään pystyy.


Muussika:
"Koen itseni onnekkaaksi sen suhteen, että olen kykenevä tarkastelemaan omaakin toimintaani, pysähtymään pohtimaan asioita ja hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa voin jakaa välittämistäni ja onneani tasapainoisesti."

Tuo olikin terapian vaikein kohta, kun siirttyttiin itseen, siis sen suhteen miten mennyt itseen vaikutti/vaikuttaa, mitä siitä seurasi ja mitä on itse tullut tehtyä ja mitä siitä seurasi/seuraa muille. Tunnen hirveän herkästi syyllisyyttä, nykyään, joten tuo oli ja on todella rankkaa mutta minun mielestäni usein ainoa keino edes jonkin tasoiseen muutokseen.
Mahtui mukaan niitäkin vuosia, kun kaikki energia meni pelkkään oireidenhallintaan.


Muussika: "Näin ollen, kiitoksia tästä keskustelusta. :)"

Kiitos vain itsellesi :) En muuten osaa enää quotata näköjään.
Avatar
#108 • • Edited Muussika Guest

Replying to POLYLUUKKU:


Mistä sen tietää, jääkö jonkun vakava traumatisoituminen huomaamatta, jos sitä ei huomaa (joo viilaan pilkkua). Itse en henk.kohtaisesti usko, että kaikki huomaa kaikkien, läheskään, vakavan traumatisoitumisen. Osan suojamuurit voi olla sitä luokkaa, että ihan rautaisten ammattilaistenkin on hankala päästä selville faktoista.

Kyllähän vakavistakin voi toipua, ainakin jonkin verran, muttei se poista koskaan sitä, että on vakavasti traumatisoitunut jo lapsuudesta alkaen.
Kykenisitkö olemaan traumataustaisen kanssa, kuka on terapiansa käynyt ihan virallisessa psykoterapiassa ja oppinut ihmissuhteista yhtä sun toista ihan käytännönkin tasolla?



Kirjoitin tuossa aiemmin, että itse tuskin pystyisin olemaan parisuhteessa vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa, mikäli ihminen ei olisi kykenevä ns. normaaliin tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin, hänen empatiakykynsä olisi vaurioitunut, hän ei kykenisi pitämään huolta itsestään eikä ottamaan vastaan apua. Kirjoitin myös, että juuri nämä asiat ihmisestä kyllä huomaa yleensä hyvinkin helposti. Oleellisessa osassa on siis lähinnä nuo edellä mainitsemani asiat, ei niinkään se onko ihmisellä traumoja vai ei - traumoja on monenmoisia eikä kaikki niistä onneksi vaikuta ihmiseen peruuttamattoman raadollisella tavalla.

Yleensä liian syvät traumat valitettavasti kuitenkin aiheuttavat juurikin noita edellämainitsemiani ilmiöitä ihmisen käytöksessä, ja siksi puhuin syvästi traumatisoituneesta ihmisestä mainitsemieni ilmiöiden ohella. Oleellisessa osassa siis mm. se, että ihminen ei kykene huolehtimaan itsestään eikä ottamaan vastaan apua. Mikäli ihmisen traumat eivät näy hänen käytöksessään juuri millään tavalla varsinkaan läheisessä ihmissuhteessa jonkin ajan kuluttua, hän tuskin on kovinkaan syvästi traumatisoitunut. Jokaisella meillä on omat kipukohtamme tottakai, mutta puhuin nyt tosiaankin niin psyykkisesti vaurioituneesta ihmisestä, että hän ei kykene sellaiseen vuorovaikutukseen ja tunne-elämään, jota itse kaipaan parisuhteeseeni voidakseni hyvin. Olen kyllä tavannut myös esim. narsistisia persoonallisuushäiriöisiä aikuisia, joiden käytöksessä ei aluksi helpolla huomaa mitään outoa, mutta lopulta ilmenee yhtä sun toista.

Anyways, tarkoitukseni ei nyt siis ollut sanoa, että en missään tapauksessa voisi olla parisuhteessa millään tapaa traumatisoituneen ihmisen kanssa, onhan itsellänikin omat kipeät kohtani ja kokemukseni. Tarkoitin sitä, että mikäli toinen ihminen voi psyykkisesti niin huonosti, että hän ei kykene tietyiltä osin tasavertaiseen parisuhteeseen kanssani, minä itse en voi hyvin parisuhteessa eikä homma toimi. On ihan eri asia, mikäli ihminen on hakenut ja vastaanottanut apua ongelmiinsa ja tiedostaa asiat, joihin itse haluaa muutosta itsessään ja aktiivisesti toimii näiden asioiden eteen.

Musta on tosi surullista ja kamalaa, että niin monelta ihmiseltä tuhotaan mahdollisuudet tasapainoiseen tunne-elämään ja ihmissuhteisiin jo lapsuudessa, mutta niin se vaan valitettavasti välillä menee ja tätä joudun näkemään läheltä. Silti yritän työssäni tehdä kaiken sen, minkä realiteettien rajoissa voin auttaakseni tällaisia ihmisiä oppimaan taitoja elämässä selviämiseen. Tätä samaa en tosiaan voi enkä halua tehdä parisuhteessani.

Nonni, oiskohan tää OT tässä. :D Kiitäm! Ja mä en osaa quotata sellai hienosti osissa, siksi oon käyttäny numeroita.
mariq

Posts: 2,154

#109 • • mariq
Hei tyypit, joiden mielestä polyily on jees, mut ei oma juttu: Miten teille käy/kävisi siinä hypoteettispotentiaalisessa tilanteessa, jossa seukatessanne satutte ihastumaan johonkuhun muuhun? En tarkoita nyt siis konkreettisia toimenpiteitä, vaan sisäisiä prosesseja. Käykö henkeen ja vereen monogamisille ihmisille niin? Jos käy, tunnetteko syyllisyyttä? Tunteiden kieltämistä? Ristiriitoja? Ohitatteko ihastuksen olankohautuksella ohimenevänä haihatteluna? Tulkitsetteko uusien tunteiden synnyn merkitsevän sitä, että suhteenne ei voi hyvin/ette voi hyvin suhteessanne? Pitääkö se paikkansa? Jotain ihan muuta; mitä?

Entäpä te, joiden mielestä muidenkaan polyilyä on vaikea sulattaa?
sapeli

Posts: 11,767

#110 • • sapeli jokukukamikä?

Replying to POLYLUUKKU:

Tulkitsetteko uusien tunteiden synnyn merkitsevän sitä, että suhteenne ei voi hyvin/ette voi hyvin suhteessanne?



^ This. ^

Näin tosin on käynyt toistaiseksi vain kerran, ja silloin oli selvää että silloinen parisuhde ei ollut mitenkään päin tasapainossa. Ei mikään ihmekään siis että silloin oli hyvin vastaanottavainen ja "sydän höröllä" muillekin virikkeille.

--
Elämä ei ole pelkkää lasten leikkiä.

oooo

Posts: 1,249

#111 • • oooo

Replying to POLYLUUKKU:



Kirjoitin tuossa aiemmin, että itse tuskin pystyisin olemaan parisuhteessa vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa, mikäli ihminen ei olisi kykenevä ns. normaaliin tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin, hänen empatiakykynsä olisi vaurioitunut, hän ei kykenisi pitämään huolta itsestään eikä ottamaan vastaan apua. Kirjoitin myös, että juuri nämä asiat ihmisestä kyllä huomaa yleensä hyvinkin helposti. Oleellisessa osassa on siis lähinnä nuo edellä mainitsemani asiat, ei niinkään se onko ihmisellä traumoja vai ei - traumoja on monenmoisia eikä kaikki niistä onneksi vaikuta ihmiseen peruuttamattoman raadollisella tavalla.

Muussika


Ymmärrän kyllä tuon.
Olen useasti miettinyt, että vetääkö se samankaltaisuus myös monella tavoin traumatisoituneita/vaurioituneita toistensa luo.

Mainitsit narsistisuuden, niin oman teoriani mukaan narsistin vastapuolet (parisuhteessa) harvemmin ovat itsekään täysin tasapainoisia, hyvällä itsetunnolla varustettuja, eheitä ihmisiä, vaan saattavat kärsiä itsekin eri tyyppisistä; usein lapsuuden/nuoruuden ajan traumatisoitumisesta johtuvista häiriöistä.

Rajatilankin parisuhteet ja muut ihmissuhteet voi vaihdella ihannoinnista mitätöintiin ja alistumisesta alistamiseen ja osahan joutuu uusimaan ihmissuhteensa toivuttuaan. Juuri tuosta syystä, että oikeus terveempiin ja tasapainoisempiin ihmissuhteisiin...

Mut joo thänks ja tämä tästä :)
bubbelgum

Posts: 2,477

#112 • • Edited bubbelgum ~sylikissa~
Hei kaikki polyamoriasta kiinnostuneet!

Ensi viikon maanantaina eli 9.7.2012. Klo. 18.00 alkaen
Cafe Pirittassa ( Eläintarhantie 12, Helsinki )
järjestetään miitti jonka teema on:

Kuinka monisuhteisuus alkaa?

"Miten polysuhteisiin päädytään? Mikä saa pariskunnan muuttamaan suhteensa avoimeksi, ja mitä siitä seuraa? Oletko ollut ennen monogaaminen, mutta muuttunut sitten joksikin muuksi, vai eikö monous vain koskaan ollut sinun juttusi? Miten suhdeanarkismi muuttaa elämää?

Millaisia tunteita ja ajatuksia itselle uudenlaiseen suhdemalliin siirtymiseen liittyy? Miten niitä käsitellään?

Tervetuloa jakamaan kokemuksiasi ja kokemattomuuttasi!"



Tapahtuma on epävirallinen keskustelutilaisuus kaikille joita aihe kiinnostaa. Paikalla voi olla ihmisiä jotka ovat eläneet jo pidemmän aikaa monisuhteissa, mutta myös sellaisia joille aihe on täysin uusi ja vieras. Mitään virallista ohjelmaa ei ole tiedossa, vaan keskustellaan ihan sen pohjalta mitä ajatuksia ja tuntemuksia ihmisillä aiheen ympäriltä on.

Jos asia mietityttää ja pohdit olisko monisuhteisuus mahdollisesti sua varten, tai olet elänyt jo pidemmän aikaa polyamorista elämää, niin tervetuloa mukaan jakamaan kokemuksia, kommentteja ja kysymyksiä!

--
Hullu ku pullosta tullu.

aikkis

Posts: 102

#114 • • aikkis
Joo, toi nimi hämää, luen tuon kokoajan pölyluukkuna ja ajattelin, että täällä on keskustelua siitepölyallergiasta :D
aikkis

Posts: 102

#115 • • aikkis
Mutta joo, vakavasti puhuen; tuttu aihe, joillakin kaveripiirissä ollut näitä, toisille toimi hyvin, toisille ei ensinkään.