Replying to POLYLUUKKU:
Sorry - tuli taas vähän pitkä :( Mutta en oikeasti ehdi nyt tiivistämään.
Mä en oikeastaan meinannut lauseellani mitään niin syvällistä kuin kenties siitä lauseesta haet. Mä meinasin lähinnä sitä, että mikään ei oo yhtä mageeta ku nähdä läheisen ihmisen hymyilevän, olevan onnellinen, saavansa lohdutusta.
Tästä lienee hyvä lähteä. Maailmassa on siis tällainen mielettömän mageelta tuntuva juttui kuin toisen ihmisen ilahduttaminen (leikitään että tää termi kattaa nyt tuon kaiken ylläkuvatun). Ja yhdistettynä alkuperäiseen lauseeseesi koet, että tämä mielettömän mageelta tuntuva juttu on itsellesi ehkä parisuhteen oleellisin asia.
Muodostetaan lause vielä uudelleen hieman erilaisella abstraktiotasolla:
Parisuhteessa sinulle ehkä oleellisinta on se, että voit tehdä toiselle asioita, jotka tuntuvat sinusta mielettömän mageilta.
Nyt ensimmäinen kysymys on se, että miksi tarvitset parisuhdetta siihen, että voisit tehdä toisille ihmisille asioita, jotka tuntuu susta mielettömän mageilta? Kuten olet mielestäni itsekin jo vastannut: Ethän sinä tarvitse, mutta olisihan se tosi kiva.
Seuraava kysymys on, että no miksi se sitten olisi kiva ilahduttamisen kannalta? Olettaisin, että tämän näkemyksen takana löytyy about seuraavia oletuksia:
* Monessa tilanteessa ilahduttamisen edellytyksenä on se, että tiedät paljon toisesta ihmisestä.
* Monessa tilanteessa ilahduttamisen edellytyksenä on se, että toinen ihminen luottaa sinuun riittävästi antaakseen sinun ilahduttaa häntä.
* Ilahduttaminen vaikuttaa sitä enemmän takaisin itseen mitä isompi rooli ilahdutettavalla on omassa elämässä.
* Parisuhde on oiva keino lisätä näiden oletusten toteutumistodennäköisyyttä, joten parisuhteella voi teoriassa lisätä sekä mahdollisuuksiaan ilahduttaa että myös sitä kuinka mageelta se ilahduttaminen lopulta tuntuu.
Teoriassahan suunnitelma on siis aivan loistava. Enempi mageita fiiliksiä ja siinä sivussa vielä toinen ihminen saa osakseen paljon ilahdutusta vähän niin kuin ilmaiseksi - what could go wrong?
Minun näkemykseni mukaan muutaman asian yhteispeli: Aivojen plastisuus, onnellisuuden "diminishing returns" muulle elämälle ja huomion suuntaamisen eettiset implikaatiot.
Lyhyehko kaava:
1. Suhteen alkuvaiheessa kaikki vaikuttaa ilahduttavalta ja ihminen täyttää elämänsä hetkellisesti kaikilla tästä aiheutuvilla mageilla fiiliksillä.
2. Mageiden fiilisten keskellä aivot muovautuvat vähitellen siten, että tämä uusi mageiden fiilisten määrä on ns. perustila, josta paluu takaisin "lähtöpisteeseen" alkaa vaikuttamaan vastenmieliseltä.
3. Ajan mittaa yhtä ihmistä ilahduttamalla aivot tottuvat yhä useampiin ilahduttamisen keinoihin, eivätkä nämä samat keinot enää aiheuta niin paljoa mageita fiiliksiä.
4. Mitä useammat ilahduttamisen keinot alkavat heikentyä vaikutukseltaan, sitä enemmän on kiinnitettävä huomiota siihen, että löytää uusia keinoja toteuttaa tätä "parisuhteen ehkä oleellisinta asiaa" (paluu "lähtöpisteeseen" vaikuttaa edelleen vastenmieliseltä).
5. Mitä enemmän kiinnittää huomiota siihen miten omaa kumppania voi ilahduttaa, sitä vähemmän huomiota riittää kumppanin ulkopuolisille asioille.
6. Alussa tapahtunut mageiden fiilisten lisääntynyt perustila ei suurimmassa osassa tilanteita lisää yksilön jaksamista ja motivaatiota toimia ympäristössään proaktiivisesti. Usein jopa päinvastoin.
Ainakin minun mielestäni tämän kaavan eettinen nettoimplikaatio on varsin negatiivisesti sävyttynyt ja se värittää aika vahvasti niitä tuntemuksia mitä tuo lausahduksesi minulle tuo.. Mutta ehkä vahvimmat negatiiviset tuntemukset mulle nousee kuitenkin siitä, että parisuhteeseen pyrkiessäni minä en valitse lähteä taistelemaan tätä kaavaa vastaan ainoastaan itselleni. Valitsen myös tarjota tätä eettisiltä nettoimplikaatioiltaan potentiaalisesti hyvin negatiivista polkua myös sille "rakkaimmalleni" - ihmiselle, jonka olen kaikkien muiden seasta poiminut siksi, että pidän häntä kenties maailman hienoimpana ihmisenä.
Miksi haluaisin tehdä näin rakkaalleni - ja rakkaani kautta maailmalle? Puhtaan hedonistisista syistä?
