Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

April 2013

Työläisten välisestä ystävyydestä

By Hendryk, Saturday 6.4.2013

Viime keskiviikon aamu oli karu kuin Erkki.

Olin poikkeuksellisesti valvonut tiistaina puolilleöin tapittaen eurooppalaista seurajalkapalloilua, joka ei minua edes kiinnosta päin vastoin kuin maajoukkuepelit, joissa sentään kohtaavat kansalliset stereotypiat eivätkä omistajatahojen paksut rahamassit. No, olin siis lievästi hessuhopona kun kello pilpatti minut hereille seuraavana aamuna viiden maissa. (Jos osaatte kuvitella miltä H. Hopo näyttää haukotellessaan niillä kanootin mittaisilla leuoillaan, niin tiedätte mitä tarkoitan.) Ulkona oli pakkasta mittarin mukaan seitsemän astetta, mutta koska iltapäivällä olisi saman verran plussaa, ja vähän niin kuin kevätperiaattesta muutenkin pakkasin itseni kohtalaisen keveisiin kankaisiin ja lähdin työmatkalle. Eihän minun tarvitsisi värjötellä kylmässä kuin kolme vajaan kymmenen minuutin mittaista pätkää.

Vaihtopysäkille moottoritien varteen kaikki sujui hyvin, mutta yllättäen jatkobussia ei kuulunutkaan. Se oli varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen. Eipä hätiä, suunnitelma B saapuisi tuota pikaa... Paitsi ettei saapunut. Eikä suunnitelma C:kään, miltei puoli tuntia myöhemmin.

Tässä vaiheessa minä tietysti olin jo osannut päätellä, että meneillään oli jonkin sorttinen työperäinen mielenilmaus, ja asian vahvisti eräs satunnaisesti pysäkillä näkemäni immeinen, joka kysäisi (iloisesti omaan saapuneeseen bussiin noustessaan) tiesinkö minä, että Nobinan bussit eivät kulje sinä päivänä. Juu, juu, minä valehtelin ja nousin samaan bussiin, sillä aamuhoksottimeni olivat jo siinä terässä, että tajusin: "Jaa, Veolia siis vörkkii? Minähän pääsen tällä bussilla paikkaan X, jossa voin vaihtaa Veolian bussiin Y."

Paitsi että hän oli maininnut väärän bussifirman. Veoliahan se vietti passiivipäivää, kuten olisin voinut itsekin päätellä siitä, etteivät ne minun jatkobussini olleet tulleet.

Aamu päättyi siltä osin siten, että käkin aikani siellä X:ssä, soittelin töihin tilanteestani, ja palasin lopulta yli kahden tunnin "työmatkan" jälkeen kotiin sulattamaan itseäni. (Aamu jatkui Yle Areenan rästejä katsellen, joten jotain hyvää*piis*.) Työpäivä meni palkattomaksi, koska minulla ei ollut jemmassa sisään tehtyjä tunteja. Luultavasti myös vähän vilustuin.

Työnantajallenikin koitui tästä seurauksia. En ollut nimittäin ainoa, joka jäi sinä päivänä saapumatta. Torstaina esimiehet kiertelivätkin kyselemässä porukkaa ylitöihin, joille oli tarvetta muutenkin, sillä olihan menossa pääsiäisen jälkeinen lyhyt työviikko. Itse en voinut jäädä tekemään menetettyä päivääni sisään, joten takkiin tuli. Pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä pyörittävältä instanssilta olisi mahdollista saada korvausta tästä, mutta en ole asian suhteen kovin luottavainen.

Olen oman sosiaaliluokkani johdosta näissä (korpi)lakko- ja muissa työselkkausasioissa käytännössä aina duunareiden puolella, ja sitä varmemmin silloin kun kähinän osapuolella on AKT, jonka kärkkään edunvalvonnan hedelmiä me muiden liittojen edustajat sitten napsimme vuosikausia jälkijunassa omiin sopimuksiimme. Tällaiset olemattomalla varoitusajalla tempaistut työtaistelut, joissa suurin haitta kohdistuu kanssaduunareihin eivät kuitenkaan ole kuljetusalalle hyvää peeärrää. En minäkään elä vedellä ja vellillä, mutta asuntolainan lyhentäjälle ylimääräiset palkattomat päivät eivät kuitenkaan tuota kuin kiukkua. Jos olisin edes tiistai-iltana tiennyt mitä on tulossa, olisin - niin kuin näin jälkikäteenkin - tiennyt lähteä toiselle suunnalle pääkaupunkiseutua ja päässyt työpaikalleni, vaikkakin myöhässä.

Tällaisten itsekkäästi ja äkkinäisesti hoideltujen työtaistelujen takia työläisten välinen solidaarisuus voi ajoittain olla koetuksella. En siltikään ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi etenkin hoitoalalla työskentelevät ja alaa symppaavat tahot nostavat AKT:n lakkojen aikana aina kauhea porun siitä kuinka vähällä palkalla ja kurjissa olosuhteissa he itse joutuvat työtään painamaan. Tehkööt asialle jotain! Ei AKT: jäsenten (ulkopuolisten mielestä) korkeat palkat ole muiden puurtajien pussista riistetty, ja kuten sanoin, kuljetusalan tahtovoiman ansiosta meillä muillakin on kanttia vaatia itsellemme samaa.

Jottei tästä kaikesta jäisi urputtamisen maku (olisin vuodattanut tämän Metro-lehteen, mutta ihan kaikki ei mahtunut yhteen tekstariin), niin kerron lopuksi rohkaisevan tarinan siitä, kuinka me-henki rakentuu työyhteisössä:

Kyberaika on muuttanut paljon asioita jobbiksessani, mutta aikanaan meillä oli kellarissa oma kirjapaino, jossa tulostettiin - ja paljon! - kaiken laista tauhkaa, joka on nykyisin muuttunut bittivirraksi. Paino sijaitsi kellarissa, tai oikeastaa puolittain kellarin kellarissa, sillä sinne vei pitkä loiva luiska.

Aikanaan sen luiskan yläpäässä oli leimauslaite, jossa me hikityötä tekevät raamikkaat uroot sekä minä kokoonnuimme odottamaan sen verkalleen kuluvan viimeisen minuutin loppumista.

Yhtenä iltana lähtöä odotellessamme sieltä painosta punkesi ulos hintelä heppu vetäen sähkökäyttöistä pumppukärryä, jonka päällä huteralla kertakäyttölavalla notkui suunnilleen tonnin painosta vastaprintattuja tarroja. Näkyvillä olevista ihmisistä hän oli ainoa, jolla oli kauluspaita. Hän lähti vetämään lastiaan ylös ramppia, mutta sähkömoottorista loppui puhti jo ennen puoltamatkaa, ja hän joutui tytisemään takaisin alas horjuvan kuormansa kanssa, tai oikeastaan kuorma tempaisi hänet sinne. (Muistaakseni hän onnistui kerran hipaisemaan purjehduskenkänsä kärjellä lattiaa.)

Hän yritti uudestaan, tällä kertaa työntämällä, mutta tulos oli sama, paitsi että hän oli jäädä takaisin valuvan rahtinsa alle, ja kun hän painoi paniikkinappulasta lavan lattiaan, sen päällä aladobin lailla hyllynyt roina meinasi romahtaa.

Tätä yrittelyä jatkui puolen tusinaa kertaa erilaisina versioina, mutta aina lopputulos oli se, että rimpparaajainen kaveri pääsi korkeintaan rampin puoliväliin, ja joutui sitten tytisemään paniikissa alas painovoiman riepoteltavana. Me 29 salskeaa karjua sekä minä katselimme tätä aikamme, ja sitten me katselimme toisiamme. Ja aloimme tirskua. Koko porukka. Minuutit tulivat täyteen, ja me leimasimme itsemme ulos ja lähdimme jonossa kotiin. Kukaan ei hihittelyltään joutanut sanomaan hippiäiselle, että tuossa vieressä olisi, jos et ole tietoinen, hissi.

Tällainen toiminta, rakkaat kanssatyöläiseni, tällainen toiminta on omiaan kasvattamaan ja lujittamaan yhteishenkeämme.