Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

August 2010

Kadut eivät ole niin tyhjiä kuin automainoksissa uskotellaan

By Hendryk, Tuesday 10.8.2010

Harkitsin yhtä elämäni suurimmista sankariteoista ainakin 20 vuotta - enkä nimitä tekoani sankarilliseksi lainkaan ironisesti. Tai en minä oikeastaan "harkinnut", minä en vain tarttunut toimeen. Kyse oli kuitenkin melkoisesta sitoutumisesta mikäli halusin tehdä jutun kunnolla ja pysyä sen kanssa rehellisenä itselleni. Aloittamisajankohdassakaan ei ollut mitään symbolista (aprillipäivä vuonna 2004) eikä elämässäni tapahtunut niihin aikoihin mitään dramaattista tai mullistavaa. Minä vain lopulta päätin, että mitä tämän kanssa enää jahkaamaan, käydään hommiin! Ja minä kävin, ja tein sen: Bongasin autojen rekisterinumerot läpi ykkösestä ysiysiysiin, järjestyksessä!

Kaikkinensa touhu vei minulta kolme vuotta ja yhden kuukauden - sekä kymmenen kiloa vyötäröltä. En pitänyt bongauspäiväkirjaa, mutta muistan kyllä - ja tämän on kokenut jokainen rekisteribongari - että ensimmäiset 99 numeroa veivät melkein puolet koko ajasta. (Siirtyminen pikkunumeroista kolmilukuihin aiheutti jopa hetkellisen pettymyksen, kun bongaus muuttui niin äkisti niin vaivattomaksi.) Siinä mielessä aloittaminen kevään kynnyksellä oli osittain harkittua, että osasin ennakoida pieniä numeroita löytyvän silloin helpommin moottoripyöristä ja kesäautoista, siis amerikanraudoista ja mustalaattaisista museoautoista.

Rekisteribongaus on siitä hauska harrastus, että siihen voi jokainen luoda omat sääntönsä. Minun pääsääntöni oli se, että kaikki valkoiset autonrekkarit kelpasivat, mutta mitkään keltaiset ja siniset eivät, eivät myöskään ulkomaalaiset rekisterikilvet, vain mannersuomalaiset ja ahvenanmaalaiset. (Niitä pyörii mantereella niin vähän, etten tehnyt niistä yhtään bongausta.) Tämän perustin siihen, etten halunnut tehdä alkupään numeroiden löytämistä itselleni liian helpoksi: Keltaisissa, eli valtion virka-autojen kylteissä samoin kuin monissa ulkomaalaisissa rekisterikilvissä on paljon pieniä numeroita ja viimeksi mainituissa numerosarjoja, jotka alkavat nollilla. Keltaisista jätin pois myös työkoneet, en oikein muista miksi, ja valkoisista mopot, mutta moottoripyörät hyväksyin. Tämä ei minua paljon auttanut enkä sitä odottanutkaan: Koko 999-numeroisesta rimpsusta tein vain kolme prätkäosumaa. Ja kuten totesin, myös mustat kilvet kelpasivat. (Tulikohan tuollaiset kymmenen merkkausta?)

Missähän kohdassa numerosarkaa nyt kyntäisin, jos asuisin ja olisin bongannut rekkareita Helsingin sijasta jossain maalaisemmassa maisemassa? Jos autoton halua mitenkään repiä iloa irti siitä, että asuu taajamassa, jossa kaikki liikenevä tila on varattu joko pysäköidyille tai pysäköintipaikkaa etsiville yhden hengen yksityisautoille, niin rekisteribongaus taitaa olla ainoa ilkivallaton vaihtoehto. Siltikin oma kolme-vuotta-ja-yksi-kuukauttani tuntuu aikamoiselta maineteolta, semminkin kun olen tavannut ihmisen, joka kertoi harrastaneensa jaloa lajia jo 15 vuotta ja edenneensä urakassa vasta johonkin puoliväliin. Hän kyllä myönsi, ettei ollut ottanut bongailua elämäntehtäväkseen (autoa ajaessa ei uskalla), kun taas omalla kohdallani riemu taisi rehellisesti sanottuna repsahtaa pakkomielteen puolelle.

Huomasin tämän silloin kun tehtävä oli täytetty: Minulle tuli vieroitusoireita! Olin vannonut itselleni, että bongaisin numerot vain yhteen suuntaan, ja kun 999 olisi vuorollaan löytynyt, niin sitten loppuisi, mutten sitten kuitenkaan osannut irrottaa katsettani rekisterikilvistä ennen kuin vasta melkein kaksi kuukautta myöhemmin, kun olin valunut takaisin päin jonnekin numeron 960 tietämille. Saamari! Tämmöistä piirrettä en ollut odottanut itsestäni löytyvän - minunhan oli pitänyt vain yksityisesti osoittaa, kuinka rehellinen kykenen olemaan itselleni. Rekisteribongauksessa on nimittäin niin helppo juksata. Tähän minä viittasin alussa kun mainitsin aprillipäivän: Olin ala-asteen aikana mukamas selviytynyt urakasta useammankin kerran yhden kesän puitteissa, vaikka oikeasti olin aloittanut 132:sta ja lopettanut seuraavan auton kohdalla 879:ään ajatellen, että olihan sitä skaalaa tuossakin. Nyt aikuisena rehellisyystestiini lisäsi kierroksia vasen silmäni, joka näkee hämärässä käytännössä pelkkää pöhryä - olisi ollut niin kovin helpottavaa alkuvaiheessa uskotella itselle merkanneensa marraspimeällä viiden viikon kuivan kauden jälkeen sen kauan kaivatun 26:n tai 54:n, vaikka silmäkulmassa vilahtanut tuherrus olisi yhtä hyvin voinut olla kasa rapaa auton nokkapuskurissa.

Minun olisi pitänyt havahtua maniaani jo suunnilleen kohdassa 666, kun tuttavilta alkoi tippua noottia siitä, että olin marssinut heitä vastaan kadulla höyry sieraimista nousten ja tollottanut punasilmillä visusti sivulle (eli jonoon parkkeerattujen autojen rekisterikilpiin) kuin mikäkin koppava mölli. Siinä vaiheessa bongaus eteni kuitenkin pirunmoista vauhtia (ennätykseni oli 11 peräkkäistä numeroa päivässä - kerran etenin 3 numeroa yhdellä onnekkaalla silmäyksellä), joten ajattelin, että mennään nyt loppuun saakka tällä vauhdilla kun tähän on ajauduttu, ja niin teinkin. Sittemmin olen äimistellyt jääräpäistä sitoutumistani ja tajunnut, että minullahan meni riivauksessani kolme kesää ohi niin, että toljotin jotain hemmetin peltilevyjä sen sijaan että olisin kuikuillut pääkaupunkimme tunnetun rodukasta sääritarjontaa, minkä vahingon olen sittemmin ottanut takaisin korkeiden korkojen kera. (Varsinkin kuluneena helleenisenä kesänä 2010.)

Koin minä muuten vouhotukseni aikana myös ylimääräistä numerologista hubaa, kiitos auton rekisteröijille suodun mahdollisuuden hankkia niin kutsuttu henkilökohtainen rekisterikilpi. Täysin vapaasti täällä ei voi tekstejä kilpiin rustata, sillä kirjaimia ja numeroita on oltava tietty määrä tietyissä suhteissa eikä hymiöitä hyväksytä. Voisin kuvitella, että joidenkin mielestä tuhat euroa maksamalla pitäisi voida erottua paremmin rupusakista - miten olisi esimerkiksi rekkarit, joissa lukee auton ostohinta dollareina? - mutta itse olen sitä mieltä, että rajoitukset vain ruokkivat luovuutta.

Ilmeisin luovuuden lisälähde rekkareissa on numeroiden mieltäminen kirjaimiksi, mutta siinä vaanii myös muutama sudenkuoppa. 0 ja 1 ovat ilmiselvät O ja I eikä 5 ole kaukana S:s:tä - JU-551 koukkaa kuitenkin ojan puolelta epäonnistuneen tavutuksen takia, kun taas TIS-51 toimii paremmin. Sen sijaan 8 B:nä ja varsinkin 7 T:nä saattavat joskus vilahtaa jälkiä jättämättä siitä pienestä raosta, josta mennään yli hilseen, mutta alta lipan. Ylinäppärä ei parane olla, vai miten itse miellätte manifestin KUU-10? Onko se jokin tähtitieteilijöiden salaseurassaan tietämä kuu numero kymmenen, vai sekakielinen KUU-TIO? Vai kymmenpäistä vihulaislaumaa vastaan hyökkäävän ninjan viimeinen karjaisu "Kuuuyiooo!!!"? (En ole nähnyt, mutta samaa sarjaa edustaisi myös anglismi SIT-10. Et SIL-5.) Ja sen ihmisen puolesta jonka prutkun perseessä seisoo että EU-1 minä tunnen aitoa myötähäpeää.

DÄD-1 ja ÄIT-1 ovat aitoja klassikkoja, ja omista bongauksistani ykkösmaininnan ansaitsee eittämättä SUT-111. Mitä hysteriaa! Jonkin laista sadistista nautintoa taitaa kokea se taksi-isäntä, joka ajattaa renkejään ORI-1 ja OR-11 -tyylisillä kyltityksillä. Ihan taatusti jossain päin suloista Suomen-maatamme suhaavat myös TAP-10, EL-51 ja PAS-1, mutta onkohan edes Ari Peltonen kehdannut julistautua PAS-2? (Yksi taksi osoitti rautaista itseironian tajua olemalla AAS-1.) Ja uskonpa täältä löytyvän todisteet myös sille, että Kuningas elää, sillä kuka muu kehtaisi käyttää kylttiä ELV-15 kuin Mister Smör himself? (Onko kukaan bongannut, vai olisiko se vielä vapaana?) ISO-111 on aika ilmeinen, varsinkin pubin mainosautossa, mutta olisiko sitä voinut jättää käyttämättäkään? Ja jossain Lapin kolkilla virkavalllalla on mahdollisuus tarpeen tullen ottaa käyttöön LUU-5.

Joskus rekisterikylteistä voi löytää elämää suurempaa draamaakin - ja seuraava tarina on tosi. Erään työviikon päätteeksi perjantai-iltapäivänä vastaani lipui miehekäs kannustus JUO-6! Maanantaiaamuna varhain, melkein samassa kohdassa minulle paljastui karu totuus: JOI-29...

Toinenkin mielenkiintoinen tositarina urheilusuoritukseeni liittyy, ja vaikka se voi draaman huipentumana vaikuttaa edellistäkin keksitymmältä, niin totta se on sekin.

Huhtikuu 2007 vaikutti jäävän bongailuni viimeiseksi kuukaudeksi, mutta niin ei ihan käynyt. Muistan bonganneeni 998:n bussin ikkunasta matkalla Vappu-aaton bileisiin. (En muista olivatko ne perinteiset Vappu-Säteet vai oliko sinä aattona psyketoimintaa Kaisaniemessä, mutta vähän paremmin olen muistavinani sen, että sinä vuonna kevättä lähdettiin vastaanottamaan talvipalttoo niskassa ja villahuivi kaulassa.) Muistan myös yrittäneen bongata 999:ä vielä aamubussissa matkalla takaisin, mutta epäonnistuneeni surkeasti. Aamulla - näissä piireissä klo 14 on vielä aamua - laitoin prillit konkkanokalle ja repäisin verhot levälleen antaen auringon vallata makuuhuoneeni, ja mitä näinkään?

Keltainen auto oli pysäköinyt aivan toisen kerroksen ikkunani alle, ja ruutupaitainen ukkeli nosti parahiksi pystyyn takapaksia rekisterikilpineen. Vähän aikaa minä jouduin räpsimään rähmöjä silmistäni ennen kuin uskoin, että 999 oli tullut isin luo.