Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

January 2010

Inhottavia ihmisiä!

By Hendryk, Wednesday 13.1.2010

Synkimmälläkin pilvellä on aina kultareunus. Tämä optimismin klassikko voi joskus pitää paikkansakin, mutta eiköhän asia toimi todennäköisemmin juuri toisin päin: Ei niin hyvää voi ollakaan, etteikö jotain huomautettavaa löydy. (Tiedätte varmaan sen tarinan suomalaisesta liikemiesseurueesta, joka pääsi illallistamaan huippuluokan pariisilaiseen ravintolaan. Hopeakattaus hiveli silmää, palvelu sujui kuin rasvattu ja pöytään tuli mitä laadukkaimmat viinit ja taidokkaimmin kypsennetyt leikkeet makuhermoja hersyttävillä kastikkeilla. Ja mikä oli ensimmäinen kommentti, jonka liepeilemään jäänyt hovimestari kuuli? "Missäs ketsuppi on?") Ja mikäs siinä. Miinuksia korostamalla plussatkin saattavat näyttää vähän suuremmilta. Sivistyneesti tätä kutsutaan kritiikiksi.

Klubbaajien keskuudessa pakollinen jäkätettävä haetaan herkästi kaikkialta muualta paitsi omasta piiristä: "Olisi ollut muuten älyttömän hyvät bileet, mutta poke seisotti jonoa / narikka ei vetänyt / baarimikko oli nahjus / äänentoisto oli kökkö (Hendryk täällä!) / XYZ soitti junkkaa / taksikuski soitti humppaa" ja niin pois päin. Höpsis! Jos hupaisasta reivi-illasta huolimatta jokin jää jäytämään mieltä, on epäreilua hakea syypäitä niistä ihmisistä, jotka paiskivat töitä epäinhimillisiin aikoihin ja ei-niin-houkuttelevalla palkalla tunkkaisissa olosuhteissa vain jotta meillä maksavilla asiakkailla olisi hauskaa, kun todelliset kriminaalit kuitenkin löytyvät omasta joukostamme (mutta muista yksilöistä). Tässä olisi muutama pässinpää, joita tästä lähtien voimme tarpeen tullen sättiä:

TOLPPA. Ensi visiitti kiviseiniä jynksyttävissä bassobileissä tai vinyyliä vilisevissä kovan linjan tamppajaisissa (kiitos vielä kerran, Säde - UG -09 ei unohdu!) tai talvikautta sisätiloissa viettävissä metsäkekkereissä peikkopoikineen ja trullityttöineen voi olla pienelle ihmiselle pysäyttävä kokemus, ja se on ihan okei. Se on vähemmän okei, kun saman hämmästyksen kokee joku proteiininsaannistaan huolehtinut äijänköriläs, joka parkkeeraa pylvääksi minun eteeni kesken parhaan reivauksen. Aina minun eteeni! Ja aina minua isompana niin ettei kukaan uskalla sanoa sille mitään! Jossain Kaapelitehtaan viiden salin viihdekimarassa se ei niin haittaa, koska siellä tolpat tapaavat juurtua vain siihen super-dj:n vetämään avarimpaan (ja usein tylsimpään) halliin ja siellä salista toiseen ryysäily on joka tapauksessa illan tärkein ohjelmanumero (ainakin se vie eniten aikaa), mutta auta armias jossain Playgroundissa tai Gloriassa, jossa tahkea lattia pitää ensin kostuttaa omasta kehosta tihkuneella hiellä eikä huolella silattua tanssilattian länttiä halua luovuttaa ihan noin vain jonkun näkökentän edessä röhnöttävän monoliitin takia. (Paitsi jos tiskijutta on erityisen söpö.) Pahimmillaan semmoinen roisto peittää äänentoistonkin. Siinä sitä pitää sitten iloisesti hammasta purra ja yrittää olla osa kollektiivista tanssikokemusta kun kahden tunnin ajan mielen täyttää vain nenänpäätä hipova raidallinen kauluspaita kokoa XXL, ja nyökkäillä sitten narikalla, kun muut kohkaavat, että eikö muuten ollut mahtavat visuaalit tänä yönä! Oli totisesti.

Rakkaat tolpat: Eikö "ruusu" teistäkin ole kaunis sana - ja "SEINÄruusu" vielä kauniimpi?

KALJAKELLUJA. Silloin harvoin kun edessäni ei tökötä tolppa saatan havaita tanssijoiden seassa häilyvän kaljakellujan. Hänessä on paljon samaa kuin tolpassa, mutta jokaista yhtäläisyyttä kohti tuntuu löytyvän vähintään yksi vastakohta. Siinä missä tolppa asuu valtatien levyisenä yhden miespolon edessä iltakymmenestä aamukolmeen, hintelällä kaljakellujalla on kaksi tai kolme naispuolista uhria iltaa kohden - tämä voi johtua siitä, että hänen on välillä haettava uusi tuoppi eikä hän enää muista mistä lähti liikkeelle - ja hän huojuu näihin nähden joko etuoikealla tai vieressä. Tolppa ei ainakaan reiveihin reivaamaan tulleen mielestä ole tajunnut mitä varten reivejä järjestetään, mutta kaljakelluja näyttää "hiffanneen", ainakin siitä päätellen miten väsymättömästi hän jaksaa jammailla tuoppivapaan kätensä etusormella ja nyökytellä päällään kulmat ymmärrystä kuvastavasti kurtussa. (Tai ehkä hänen on vain vaikea kohdentaa katsettaan.) Ja siinä missä minä tolppien ainoana uhrina koko Suomen maassa olen usein raivoon räjähtämäisilläni, kaljakellujien "uhreiksi" valikoituvia naisia ei näyttäisi vähempää kiinnostavan.

Luulisin, ettei kaljakelluja ole anniskeluravintolan kannalta mikään ihanneasiakas. Hän viettää päivänsä ja viikkonsa muutenkin aika tasaisessa bissepöhnässä, mutta hakee Alepasta yhden ylimääräisen sixpackin sille illalle kun odotettavissa on bileet, ettei hänen sitten tarvitsisi ostaa niin monta kallista tuoppia baarista. Eikä hän osta. Alepa-kaljojen ansiosta hän on kuitenkin illan jälkeen tavallista uupuneempi ja hän sammahtaa kotona jo eteisen lattialle pitkät kalsarit puolitangossa ja kuorsaa niin raastavasti, että Hesarin-jakaja empii ohittaa hänen oveaan. Aamulla hänellä on kurkku käheänä, vaikkei hän ole saanut sanottua iskuyritystensä kohteille sanaakaan. Jääkaapissa odottaa uskollinen Sandels.

KOLPAKKOKOOMIKKO on kaljakellujan isosuinen kaveri (ja oman toiveikkaan kokemukseni mukaan katoavaa kansanperinnettä), jonka mielestä teknobileitä järjestetään vain sen takia, että baarissa voi möykätä jytämusiikin tahdissa. Nimen omaan hän voi möykätä. Hän ei ole se, joka istuu remuavassa kaveriporukassa läppää heittämässä eikä se jonka kanssa tulee juttua baaritiskillä vuoroa odotellessa - hän on se, joka jyrää keilapallona ensin kaveriporukan pöytää ja sitten baaritiskiä päin niin että otsa melkein osuu takaseinään ja huutaa: "LIIISSEE BISSEE SISSEE!!" tai jotain muuta yhtä hullunkurista. Yhtä hänen saamaansa juomaa kohti kaatuu seitsemän. Muuten häntä sietäisi siinä kuin kärpästä korvanjuuressa (jopa sitä jaksaa jonkun aikaa kun hän ei muuta hassua keksi karjua kuin: "Hööööö!"), mutta jos hän sattuu rysähtämään siihen viereen tiskille viisieuroisten nippua heiluttamaan ja mesoamaan: "Nöiti! Nöitii! Saisko pilluu?" voi olla satasaletti, ettei siihen osaan baaritiskiä tule vähään aikaan yhtään kukaan myymään kenellekään yhtään mitään.

MÖRÖKÖLLI. Mistä se siihen putkahti? Kesken pitkän tanssiekstaasin, kun on saavuttanut syvän yliaistillisen yhteyden lavalla musisoivan israelilaisen psykelegendan kanssa, eteen ilmaantuu kuin tyhjästä mykkä hahmo mustissa vaatteissa ja huppu päässä, selkä valoa vasten ja olemus synkästi kumarassa. Tuntuu kuin se tuijottaisi pahansuovasti, mutta varma ei voi olla koska kasvoja ei näy. Se ei liikahdakaan, on vain siinä ja möllöttää, hetki hetkeltä pelottavampana. Onkohan se edes todellinen? Jospa se on sellaisen katkeroituneen kaljakellujan haamu, joka on joskus lopullisesti eksynyt matkalla vessaan ja on jäänyt ravintolan rakenteisiin kummittelemaan? Tai jospa ne laittavat tehtaalla Jägermeisteriin, niinku, "jotain"?

Askelkuviot menevät sekaisin ja tulee törmättyä vieressä vipeltävän aerobickkaajan kanssa. Hymyllä ja käden nostolla suoritetun anteeksipyynnön & ei-se-mitään jälkeen haamu on kadonnut. Se on oikeastaan vielä pelottavampaa. Oliko se edes siinä ja mikä se oli? Eikös täällä ole nyt selvästi koleampaa kuin äsken? Ja Jekku vaihtuu loppuillaksi Fisuun!

Vielä kotimatkalla on epävarma olo. Suihkuverhotkin tulee avattua varovasti. Perunakellarissa ei uskalla käydä kahteen viikkoon. Ja kun seuraava israelilainen maailmantähti tulee trancettamaan johonkin liian täyteen myytyyn menomestaan, se tulee jätettyä väliin sillä verukkeella, että "liput on niin kalliit."

SKUNKWIST & CO. Joskus minä epäilen, että nämä ihmiset muodostavat salaliiton tai konnakorporaation. Nimittäin siellä missä on yksi, on toinenkin ja kolmas ja neljäs... Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan keitä nämä haiskiaiset porukasta ovat, mutta enemmistö olettaa, että ne ovat kuitenkin niitä kuluneisiin farkkuihin laittautuneita miekkosia, jotka tanssivat kaikkea niin kuin se olisi Teletappien tunnusmusiikki.

Ensimmäisenä tanssimaan hiipii yleensä Valkosipuli-Ville. Ville käy vähän niin kuin haistelemassa ilmaa. Hänellä on heikko kunto ja hän huohottaa vähästä ja levittää siksi hampaanväleistään ja huokosistaan vuosikertasipulin ja salamimakkaran katkuja höyryveturin tarmokkuudella. Heti kun muiden tanssijoiden letkeys alkaa karista ja päät kääntyillä siihen malliin, että kuka helvetti!, Ville tietää osuneensa otolliselle maaperälle ja vinkkaa paikalle gourmet-kaverinsa Paukku-Jarin. Tämä on koordinoinnin ammattilainen: Villen jäljiltä meno tanssilattialla on hitusen jähmeää, ja vaikka dj kuinka yrittää innostaa porukkaa savukoneen pössähdyksillä, ei tunnelma kohoa korkealle, koska Paukku-Jari osaa ajoittaa omat suhnauksensa täsmälleen niihin hetkiin, jolloin savukoneen laskema miellyttävä menthol-leyhähdys on juuri haihtunut. Kukkeimmillaan tällainen rutinoitunut pölinäpötsi on kerrassaan päräyttävä elämys. (Joskus kahden aikaan yöllä Paukku-Jari käy sitten tukkimassa yhden poikainhuoneen pöntöistä ja lähtee kotiin nakkikioskin kautta.) Toisaalta Paukkis saattaa tiivistää tunnelmaa toisellakin tavalla: Kukaan ei kehtaa haihtua parketilta yhtä aikaa kitkerän kaasupäästön kanssa ettei joutuisi epäilyksenalaiseksi, ja niinpä ainakin tanssilattian yhdessä osassa meno saattaa pysyä käynnissä pitkäänkin ilman suvantoja... Kunnes sekaan soluttautuu itse capo Skunkwist, tuo ennakoinnin erikoismies! Hän on käynyt saunassa (ja suihkua ottamatta kuivannut itsensä pyyhkeeseen) jo kaksi viikkoa sitten, vaihtanut tennissukkansa jo sitä ennen ja kääntänyt kalsarinsa ympäri jo helluntaiyönä. Päällä hänellä on sama paita joka oli yllä myös toissa suvena Konemetsässä ja jalassa hänellä on istuvat housut. (Ne siis istuvat vaikkei hän olisi niiden sisällä.) Hän on harkinnut pesevänsä ne. (Koska kaikkea voi aina harkita.) Hän saattaa olla tupakkateollisuuden kätyri, sillä niin pian kuin hän on pölähtänyt saliin, puolet läsnäolijoista kipaisee Mallu-askia hamuten ulkotiloihin "haukkaamaan vähän raitista ilmaa."

KAIKESTA MARISEVAT JÄÄRÄT. Voin minä lopuksi heidätkin ottaa hetkeksi alas kansakunnan kaapin päältä, vaikken itse näe heissä mitään vikaa. Päin vastoin, hehän ovat elävälle ja uudistuvalle klubikulttuurille tärkeämpiä kuin itse dj:t. He ovat uusien parempien aikojen airuita kiinnittäessään huomiota skenessä vallitseviin epäkohtiin ja mätäpaiseisiin ja vaatiessaan muita panemaan asiat kuntoon, ja äkkiä! Lisäksi he ovat komeita, liikunnallisia, säkenöivän älykkäitä, siistejä ja heillä on moitteettomat käytöstavat, perkele! En ymmärrä kuinka joku voi olla niin herkkähipiäinen, että ottaa nokkiinsa meidän kritiikistämme.

Öö, eikun siis heidän kritiikistään.