Monet suosikkielokuvani ovat niin vähäeleisiä, että ne ovat oikeastaan jo minimalistisia. Tärkein aktiivinen elokuvaohjaaja on esimerkiksi mielestäni Michael Haneke. Suosikkikoomikkoni on Jacques Tati, joka oli kaiken kaikkiaan niin minimalistinen heppu, että sai ohjattua pitkällä urallaan vain kuusi pitkää elokuvaa (ja jonka komiikkaa tietenkin moitittiin tylsäksi). 2000-luvun suurimpiin elokuvaelämyksiini kuuluvat ankeudessa tarpovat Brillante Mendozan "Kinatay", Christian Mungiun "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" sekä myös vähäsen arveluttava Gus van Zantin "Elephant", joissa kaikissa on pitkiä puhumattomia ottoja ja kamera-ajoja loputtomilla käytävillä ja synkeillä takapihoilla. Kaikkien aikojen ykköseni on Godfrey Reggion "Koyaanisqatsi", jossa ei ole edes juonta tai näyttelijöitä. Tosi huikeaa, te haukottelette, mutta ei tapahtumattomuus tarkoita tylsyyttä. Se antaa elokuvantekijälle mahdollisuuden kertoa paljon vähällä, ja katsojan aivoille aikaa raksuttaa. Mutta olen minä valmis senkin allekirjoittamaan, että kunnon takaa-ajokohtaus tai toimintapiikki antaa melkein elokuvalle kuin elokuvalle särmää ja säpinää.
Siinäpä se ongelma onkin: Elokuvien äxönjaxot ovat liian usein ideattomia toistensa kopioita, joissa kumi osaa laulaa, lasi ja trotyyli eivät maksa mitään ja nikkeli uppoaa napaan ja nuppiin. Ja meteli on tietysti helvetillinen kuin Normandian maihinnousussa. Tulee tunne, että joutuu katsomaan vierestä, kun joku toinen leikkii videopelillä. (Tuosta on ikävä kyllä tullut suosikkisanontani - olosuhteiden pakosta.) Usein action jää vieläpä niin päälleliimatuksi ja elokuvan raameihin sopimattomaksi, että tekisi mieli ottaa itse jalat alle ja pinkoa pihalle kassan kautta. Esimerkiksi käyköön vaikka tuoreehko Sherlock Holmes -filmatisointi, jolla oli niin vähän tekemistä Holmesin ja Watsonin kanssa, että yhtä hyvin tekijät olisivat voineet väittää sen olevan "Viiru ja Pesonen". Myös toiminnan ja suvantojen ajoitus ja rytmitys ovat elokuvasta toiseen hämmästyttävän yhteneväiset - epäilen kartellia kopiokonemarkkinoilla. Ja mitä ylipäätään siihen tulee kannattaako rahojaan törsätä elokuvaan joka sijoittuu puhtaasti action-genreen, niin ei kannata: Kun on nähnyt elokuvan trailerin ilmaiseksi teatterin aulassa on nähnyt koko elokuvan.
On olemassa yksi elokuvan alalaji, jossa toiminnalta ja takaa-ajoilta uskaltaa odottaa paljon ja usein myös saa. Se on animaatio. Tämä on ihan loogista, sillä kaikista huimista teknologisista harppauksista huolimatta animaatioiden tekeminen on edelleen hidasta ja niiden tuotantotiimit ovat suuria, joten käsikirjoituksien - ja siten tarinoihin mahdollisesti kuuluvien takaa-ajojen - kehittelyyn on mahdollista käyttää paljon aikaa ja aivokapasiteettia. (Ei sitäkään kaikkien jenkkianimaatioiden kohdalla oikein uskoisi.) Pixar-studion parhaat elokuvat - eli siis melkein kaikki - on kirjoitettu niin hyvin, että siinä olisi oman epistolansa paikka, mutta koska nyt käsittelen pelkkiä takaa-ajoja, niin kohdistankin katseeni brittiläiseen Aardman-studioon ja sen kahteen Nick Parkin ohjaamaan "Wallace ja Gromit"-lyhytanimaatioon "Väärät housut" ja "Läheltä piti", jotka jakavat kaikkien aikojen takaa-ajojen listani kakkostilan. (Ja kun takaa-ajoista puhun, niin käsittelen termiä aika vapaasti. Kilpajuoksu aikaa vastaan käy minulle takaa-ajosta, ja siksipä bubbling under -osastoni kärkipäässä keikkuu mm. Tom Tykwerin "Juokse, Lola".)
"Väärissä housuissa" takaa-ajo on näistä kahdesta lyhyempi, mutta legendaarisempi ja taatusti omintakeisempi. Vai mitäköhän rahoittajat ovat ajatelleet, kun ideaa on myyty heille: "Niin, siinä lopussa keksijä ja hänen koiransa jahtaavat tätä paatunutta kriminaalipingviiniä leikkijunaradalla." Ja jos on idea absurdi, niin absurdeihin mittoihin kohoavat myös leikkijunan vauhti ja ratakiskojen rakentamisnopeus. Jahdin tiimellyksessä sankarimme Wallace ehtii hukata housunsa (jesh, juuri ne "väärät"), hurjastella kylppärikärryllä, takertua perhoshaavilla poronpäähän, tasapainoilla miniatyyrivaunun päällä yhdellä jalalla ja huutaa kauhusta monta kertaa sillä naurettavalla banaaninaamallaan... Sillä välin kun Gromit-koira hoitaa varsinaisen konnajahdin peribrittiläisellä harkitsevuudella ja sinnikkyydellä. Tämä on tietääkseni elokuvahistorian ainoa takaa-ajo, joka päättyy maitopulloon.
"Läheltä piti"-pätkän takaa-ajo on pitempi - se syö noin kolmasosan koko puolituntisesta - ja kaavaltaan perinteisempi, sekä sekin ah-niin-mehukkaasti brittiläisiä perinteitä kunnioittava, musiikkia myöten. Siinä on enemmän käänteitä ja gägejä ja muutaman kerran kun katsoja luulee vauhdin jo laantuvan, remellys alkaakin uudestaan. Toiminnan motiivikin on se tuiki tavallisin: Wallace säntää pelastamaan ihastustaan (ja siinä sivussa erästä lammaslaumaa) ilkeäksi muuttuneen robottikoiran kynsistä. (Sori, tämä sisälsi juonipaljastuksen.) Alussa jahdataan kuorma-autoa sivuvaunumoottoripyörällä, jonka pultti pettää kesken kaiken ja sivuvaunu lähtee omille teilleen. Vaan ei hätää: Gromit muuttaa anopintappajan napinpainalluksella pienoishävittäjäksi, jossa on puurotykki. (Just niin!) Syytä on ollakin, sillä Wallace töskää jo kerran pelastamansa lampaat ja itsensä takaisin robottikoiran rekkaan ja tuota pikaa tämän koiranruokapurkittamoon, jossa vauhti sen kun yltyy. Monien käänteiden jälkeen sankareiden vihoviimeisessä juoksentelussa purkittamon tuotantoliukuhihnalla pässinpäisen lammaslauman keskellä on jo enemmän kyse komediasta kuin toiminnasta. Yhtä kaikki, ne jotka ovat nämä filmit nähneet yhtyvät varmasti ihasteluuni: Kaikki niiden uskomattoman rikas miljöö ja vauhdikas toiminta on toden totta toteutettu aitona käsityönä: Savella, vahalla ja nukeilla, ilman tietokoneiden apua.
Elokuva, josta kaikkien aikojen paras takaa-ajokohtaus löytyy ei ole varmaan kokonaisuutena yhtä tunnettu kuin viimeiset 15 minuuttiaan, mutta ne onkin sitten saletisti opetellut ulkoa joka ikinen nykyinenkin action-ohjaaja. Elokuva on Fred C. Newmeyerin ja Sam Taylorin vuonna 1924 ohjaama Harold Lloyd -komedia "Girl shy", ja kuten vuosiluvusta voi päätellä kaikki loppurallin hengenvaaralliset stuntit ja ajoituksellisesti tarkat koreografiat ovat oikeiden ihmisten oikeasti suorittamia. Taustaprojisointiakaan ei ole paljon käytetty, ja vaikka joissain kaukaa kuvatuissa otoksissa Harold Lloydilla todennäköisesti on sijainen, hän tekee suurimman osan tempuistaan itse.
(Tunnetuin Lloyd-elokuvista - je hemmetin hyvästä syystä - on "Safety Last", jossa hän kapuaa pilvenpiirtäjän ulkoseinää ylös ja meinaa koko ajan pudota alas. Todellisuudessa hän ei "Safetyä" kuvattaessa keikkunut niin turvattomasti sadan metrin korkeudessa lipputangoissa ja ikkunalaudoilla kuin lopputulos antaa ymmärtää, mutta joka tapauksessa filmin akrobaattiset temput ovat huikea saavutus mieheltä, jonka toisessa kädessä oli erään kuvausonnettomuuden jäljiltä vain kaksi sormea.)
Kun "Girl shyn" ensimmäinen, sanoisinko kohteliaasti, vanhahtavan leppoisa tunteroinen on vierähtänyt ollaan tilanteessa, jossa Haroldin morsianta on saattamassa alttarille ihan väärä ketku ja Haroldin on sännättävä estämään katastrofi ties mistä toiselta puolelta suurkaupunkia. (Mielitiettyä esittää Jobyna Ralston eikä Lloydin vakiovastus - ja sittemmin puoliso - Mildred Davies, mikä on harmi, sillä avioitumiseen uransa lopettanut Davies oli mainio komedienne ja hänen avullaan elokuvan alkuunkin olisi saattanut siunaantua sitä kaivattua kipinää.) Eihän siinä auta muu kuin sosialisoida ensimmäinen kadun varteen pysäköity hoppa-Ford - jonka kyydissä on pahaksi onneksi viinatrokarin salalasti, josta poliisit ovat päässeet vihille.
Samppanjapullojen poksahtelun luuleminen renkaan puhkeamisesksi on vain ensimmäinen niistä lukuisista vastoinkäymisistä, joita Harold vauhdikkaalla odysseiallaan kohtaa. Kaiken kaikkiaan viimeinen vauhtivartti muistuttaa hyvin paljon sellaisia ärsyttäviä puolipainajaisia, joita varmaan kaikki meistä ovat kokeneet unissaan: Jonnekin pitäisi päästä kiireellä, mutta matkan varrelle kasautuu esteitä hidasteiden päälle. Haroldkin menettää ja vaihtaa ajovälineitään jatkuvasti: On autoa, motaria, hevosta ja juoksukyytiä. Yhdessä tunnetuimmassa välähdyksessä hän kelaa epätoivoisesti auki paloauton letkukieppiä, ettei putoaisi kadulle hälytykseen porhaltaneen ajoneuvon kyydistä. Tietenkin hän putoaa. Toisessa hän roikkuu irralleen karanneen raitiovaunun ajojohtimessa. (Eikä nyt puhuta mistää 3B:n köröttelystä.) Moottoripyörän tieltä putkikaivannosta pomppivat lapiomiehet tietää myös moni vaikkei olisi elokuvaa koskaan kokonaan nähnytkään.
Voi olla, että joissain kohdin toimintaa on kameralla kikkailemalla nopeutettu, mutta voi olla että ei. Eivätkös mykkäkomediat aina tunnu käyvän lievillä ylikierroksilla? Joka tapauksessa täyttä neliä päästelevä hevonen porhaltaa oikeastikin todella lujaa, ja tällaisesta vanhasta, "aidosta" filmimateriaalista sen totta vie huomaa. (Harold Lloyd oli muuten erinomainen ratsastaja.) Hiukan tällaista eläinten ystävää hirvittää katsoa kopukoiden säntäilyä, kompurointia ja kaatuilua - mitenköhän vaikutusvaltaisia olivat amerikkalaiset eläintensuojelujärjestöt siihen aikaan? - mutta saa siinä kyydissä kolhuja myös ratsastaja.
Enkä lakkaa kauhistelemasta sitä kuinka läheltä ja holtittoman oloisesti kulkupelit sujahtavat ihmisten vierestä ja ihmisjoukkojen keskeltä. Pitäisi oikein joskus malttaa hidastaa ja zoomata että saisi selville kuinka vähän jää ilmaa nasta laudassa viilettävän auton ja kadunvarrella käkkivän moottoripyöräpoliisin persuksen välille. Tiedän, että elokuvan mykkäkaudella avustajat suostuivat pikkurahasta riskeeraamaan henkensä ja monet sen menettivätkin, mutta eiköhän 1924 ollut jo olemassa ammattimaisia sijaisnäyttelijöitä. Muutamassa "Girl shyn" kohtauksessa heitä lienee sirkuksellinen: Ainakin siinä, jossa Harold väistää hevoskärryillä lastenvaunuja väkijoukkoon sekä siinä humoristisessa klassikossa, jossa autot, pyöräilijät ja kaduntallaajat pakenevat tunnelista samaisen kulkupelin tieltä.
Action-mielessä kuvaaja Walter Lundinin työ juuri tässä elokuvassa oli uraa uurtavaa. Ajatelkaa vain ajankohdan rajoitteita. Hän muun muassa keksi piilottaa kameran viemäriaukkoon siten, että sen yli pyyhälletään jollakin ajopelillä. (Tässä hevosvaljakolla - vuosia ennen "Ben Huria".) Se voi nykyisin olla peruskauraa, mutta jonkun sekin oli ensin tehtävä. Kamera on myös paljon vauhdissa mukana eikä pelkästään jökötä kadunkulmassa ja tallenna sitä että joku surahtaa ohi, ja silloinkin kun se niin tekee, kuvissa on sen verran hulinaa ja vilinää, että toimintakerroin vain korostuu. (Ne yhdellä otolla kuvatut risteysryysikset ovat ällistyttäviä.) Myös leikkaus on enimmäkseen osunut nappiin, joskin nykykatsojaa saattaa oudoksuttaa häätilaisuuteen tehtyjen siirtymien toimintaa katkova rytmitys. (Ja taas kaivattaisiin ms. Daviesia - ms. Ralston on murehtivassa tulkinnassaan tunnelmaa latistavan apaattinen.) Robert Israelin dvd:tä varten vuonna 2002 säveltämästä musiikista voi olla monta mieltä, ja minäkin olen ollut kahta. Viimeksi kun katsoin elokuvan lopun tätä kirjoitusta varten, musiikki tuntui minusta onnistuneelta.
Kolmen kärjen elokuvani eivät ole mitään friikkiharvinaisuuksia, vaan ne on kaikki (ainakin joskus olleet) perus-Anttilan hyllyltä poimittavissa. "Girl shy" on kuitenkin siinä mielessä kimurantti tapaus, että se on luullakseni julkaistu Suomessa vain 10 levyn Lloyd-boksissa, jota ei ole välttämättä ihan järjettömiä määriä maahan tuotu. Jos satutte kokoelmaan jossain divarissa törmäämään, niin ostakaa ihmeessä koko roska älkääkä pelkästään kinutko niitä levyjä, joissa on "Girl shy" ja "Safety last". Kaikella kunnioituksella Keatonia ja kohtalaisella kunnioituksella Chaplinia kohtaan olen sitä mieltä, että Harold Lloyd oli kaikkien aikojen suurin mykkäkoomikko. (Ellei "Läheltä piti"-elokuvassa debytoinutta Late Lammasta lasketa mykkäkoomikoksi. Hänhän nyt kuitenkin mäkättää.)
