Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

December 2010

Vuoden valinnat 2010

By Hendryk, Sunday 26.12.2010

Kohta taas loppuu yksi vuosi ja uusi alkaa. Samalla alkaa virallisesti myös uusi vuosikymmen, mutta minä hössäsin sen asian kanssa jo vuosi sitten bloggaamalla klubitukseen omat vuosikymmenen levysuosikkini. Nyt keskityn vain tähän yhteen, melkein menneeseen vuoteen ja tyrkytän teille omat kohokohtani sen ajalta. (Niin, enkä pelkästään kohokohtia - minä olen tunnettu hapannaama, joten vaikka kuinka olisi asiat hyvin ja maaru jouluruokaa pullollaan, niin kyllä ainakin yksi rutina tällaiseen listaukseen on mahdutettava.) Joten olkaa hyvät, tässä ovat yhden hengen pollini puolueelliset tulokset:

VUODEN LEVY. Niin, kuka enää ostaa levyjä, paitsi tietenkin minä. Ja niin paljon kuin mielelläni tukisinkin levyjä myyviä kivijalkakauppoja, niin yhä enemmän ja enemmän ostan levyjä netistä. Ja yhä vähemmän ja vähemmän uusia. Tätä valintaa säätelevät voimat, jotka ovat huomattavasti minua väkevämpiä. Levyjä - siis näitä tällaisia jotka edustavat wanhaa kunnon älppärimittaa ja -muotoa - ei enää julkaista kuin varman päälle, ja kaikki erikoisempi musiikki myydään pelkästään netissä. (Tai se on varastettavissa sieltä.) No, 2010 ei kaiken kaikkiaan ollut kauhen kummoinen levyvuosi minun vinkkelistäni, ja voittajaksikin selvisi omalla arvosteluasteikollani neljä tähteä viidestä saanut levy, jonka ostin heti alkuvuodesta. Eihän 4/5 ole huono arvosana, kun sen kranttu antaa, mutta jos se on melkein vuoden ainoa kategoriassaan, niin kyllä se vähän huolestuttaa. Hatun nosto kuitenkin hyvälle älppärille: FOUR TET: THERE IS LOVE IN YOU.

VUODEN BIISI. Ja kukapa jaksaa penkoa selville kaikkien kuulemiensa biisien julkaisuvuosia, semminkin kun remixit vanhoista kipaleista ovat usein kuin uusia teoksia eikä dj:den soittamien kappaleiden nimiäkään saa aina ongittua selville eikä tällaisella nippelöinnillä ole merkitystä juuri kenellekään, edes itselleni? Olen kuitenkin ottanut tavakseni valita "vuoden biisin" omien ostosteni joukosta. Sen ei tarvitse olla "vuoden paras biisi", kunhan se jollain lailla edustaa hyvin musiikkivuotta tai ainakin omaa ostohistoriaani.

Tänä vuonna valintani kohdistuu LAURIE ANDERSONin Homeland-levyn raitaan ONLY AN EXPERT. Kappaleessa on musiikkipuolikin kohdallaan (hyvä tempo), mutta varsinaisesti kuvitteellinen pokaali heltiää tekstipuolesta, jota 7-minuuttisessa kappaleessa on todella paljon. Amerikan asioita ennenkin terävästi (ja lempeästikin) ruotinut Anderson piikittelee nyt rivi toisensa perään sitä kuinka hänen kotimaassaan melkein kaikki perustuu sille, että pitää olla ongelma ja siihen ratkaisu. Varsinkin pitää olla se ongelma: Jos sinulla ei ole ongelmaa kun menet Oprahin show´hun, niin sitten sinä vasta ongelmissa oletkin. Anderson alleviivaa pointtiaan melkein mantramaisella hokemisella - jota heitän tässä hatusta -"Only an expert can see there´s a problem/ And only an expert can deal with the problem/ And only mumimumi mumimumi problem/ sanojasanojasanoja problem/ problemproblemproblem...", kunnes kaikki muu tuntuu menettävän merkityksensä paitsi "problem", eikä silläkään taida loppujen lopuksi olla niin suurta merkitystä. (Laskin nopsasti, että hän lausuu sanan "problem" 63 kertaa kappaleen aikana.)

VUODEN KLUBI/BILEET. Sorry, ei irtoa, on ihan liian vaikea valita. Minä kävin tänä vuonna pelkästään hyvissä kinkereissä, ja jos joskus ei ollutkaan ihan 100-prosenttisen hauskaa, niin se todennäköisesti johtui omasta väsymyksestä tai epäonnistuneesta nestetankkauksesta, tai jostain. Sen nyt kuitenkin haluan sanoa, että UG on aina UG. En oikein osaa nimetä parasta vierailijaakaan, enkä kotimaista soittajaa, joten siltä osin vuosi on ollut kyllä täydellisyyttä hipova.

VUODEN ELOKUVA. Heti tammikuussa (samana päivänä kun televisiossa valittiin vuoden turhake, eli maamme europliisuedustaja) Docpoint-festareilla Helsingissä esitettiin sveitsiläinen SOUNDS OF INSECTS - RECORDS OF A MUMMY, päiväkirjamerkintöjen luennalle perustuva hyvin löyhästi tosipohjainen kertomus itsensä nälkään näännyttävän ihmisen viimeisistä päivistä. Luennan lisäksi elokuvan ilmaisu perustui pitkälti tauottomalle, välillä musiikilliselle välillä luonnonääniselle ääniraidalle sekä loputtomille kuville tuulen ja sateen heiluttamista risuista ja roskista; ja teho sille, että päiväkirjamerkinnät oli numeroitu ("Päivä yksi", "Päivä kaksi",...) ja että niitä päiviä kertyi lisää ja lisää lisää, aivan uskomaton määrä. (En kerro montako, mutta muistutan ettei elokuva ihan täysin perustunut todellisuuteen.) Raadollisesta aiheestaan huolimatta elokuva oli rauhoittava ja intiimi. Leffafestareilla näytöksissä taputetaan usein - tämän näytöksen jälkeen puolet taputti ja puolet visusti ei, joten mielipiteet jakaantuivat aika selkeästi kahtia. (Yle Teema esitti elokuvan loppusyksystä nimellä "Hyönteisten äänet.")

Teatterilevitykseen päätyi miun maun mukkaan tänä vuonna aika paljon aika hyviä leffoja, joskaan yhtään mestariteosta joukkoon ei mahtunut. (Paremmin elokuvilla kuitenkin meni kuin äänilevyillä.) Olisin niin kovin mielelläni antanut niistä leffoista palkinnon "Valkoiselle nauhalle", koska diggaan ohjaaja Haneken tyyliä ja tinkimättömyyttä, mutta kyllä ranskalainen vankilakuvaus "Profeetta" oli vielä piirun verran parempi. Ei sekään synkkänä mikään yleisömagneetti ollut, ja harvoin olen itsekään nähnyt elokuvaa jossa on niin vähän naurun paikkoja - ellei koko elokuva sitten ollut yksi pitkä vitsi. Se nimittäin antaa aika irvokkaan kuvan vankiloista konnakorkeakouluina: Elokuvan alussa päähenkilö, kirjoitustaidoton maahanmuuttaja on niin nynnerö, että häneltä varastetaan kengätkin jalasta heti kun hän vankilan pihalle niillä astuu, mutta neljä vuotta myöhemmin vankilasta vapautuessaan hän on jo oman suuren syndikaattinsa johtaja.

VUODEN LUKUKOKEMUS. Hirveän vähän tuli luettua tänä vuonna mitään, enkä ihan tarkkaan osaa edes sijoittaa kirjoja kalenterikuukausille. Annetaan tämän kategorian kunniamaininta kuitenkin INGER FRIMANSSONin ROTANPYYTÄJÄlle, koska se oli taas tiukka tekele kirjailijalta joka on välillä vähän lipsunut linjastaan. Lukukokemus oli hiukkasen epämiellyttävä, mutta niin sen kuuluu tämän tyyppisissä trillereissä ollakin.

VUODEN NAURUT. Nämä löytyvät yleensä Aku Ankan suomennoksista ("Turtumuksen junnaava sitko", kirjoittanut professori Liisteri) tai Akun naapurisodista Teppo Tulpun kanssa. Tänä vuonna nauratti eniten... no: nauru, johon törmäsin jossain Ylen lähettämässä dokumentissa ja joka oli sitten pakko kaivaa kokonaisuudessaan esiin youtubesta ja nauraa hohottaa monta kertaa. Linkkiä liittämättä voiton siis korjasi DOUG COLLINS: DAD AT COMEDY BARN. (Nauru itsessään on parin vuoden takaa, mutta minä törmäsin siihen vasta tänä vuonna.)

VUODEN SALMIAKKI. BUBSIN SALMIAKKITOFFEE, jota on jo jonkin aikaa saanut ainakin Känni King -irtomyynnistä. Se paikkaa hyvin vuosia sitten kadonneen Bubs-lantin nostatuksen verenpainemittarissa. Vanhoista klassikoista ovat omaan suursuosiooni palanneet Haribon Piratos sekä aina vain liian pienissä putkiloissa myytävä Lakrisal. Kaveri maistatti Ifaa - persoonallisuuskunniamaininta.

VUODEN RUOKATEKO. Meikäläinen on vuosikausia uhonnut, että jos kodin lähellä olisi leipomomyymälä, niin taatusti käyttäisin sitä enkä enää vilkaisisikaan Fazerin pussibulkin suuntaan. No ihan en ole linjassani pysynyt, mutta hattua nostan joka tapauksessa niille yrittäjille, jotka avasivat maaliskuussa Pakilaan (eli todella kauas Helsingin keskustasta!) SWISS CHALET -kahvilan, joka on ottanut leipomotuotteiden lisäksi valikoimiinsa rohkeasti myös sveitsiläiset juustot! Kyllä niitä on syötykin - näette sen kyllä aina nenästäni, jos satutte yhtä aikaa mestoille törmäämään.

VUODEN NÄYTEIKKUNA. Pahoittelen, Patricia. Sinun elegantti charmisi Unioninkadulla puree minuun yhä, mutta BOUTIQUE LOULOUn räväkämpi näyteikkuna Urho Kekkosenkadulla vetää minua puoleensa helpommin. Se johtuu vain sijainnista, rakas Patricia - sinun näyteikkunasi eivät sijaitse kivenheiton päässä Tiketistä, Tavastiasta ja Keltaisesta jäänsärkijästä. Minulla ei siis ole yhtä hyviä tekosyitä sahata ikkunoidesi ohitse. Lupaan kuitenkin yhä tilata taksin Unioninkadulle ja odotella sitä siellä, jos olen tulossa esimerkiksi Gloriasta. Nähdään.

VUODEN(, MONEN, MONEN VUODEN) TUOKSU. Vaikka kirjojen lukeminen onkin jäänyt sivuharrastukseksi, niin kirjakaupoissa on yhä yhtä mukava pyöriä. (Minun ei pitäisi enää ostaa kirjoja, kun entisetkään eivät mahdu kunnolla mihinkään, mutta minun lähikirjastoni ovat jotenkin nupsahtaneita.) Akateemisen Kirjakaupan valikoima on tietysti vertaansa vailla - ihan Euroopan laajuisestikin, kuulemma - mutta on olemassa yksi seikka joka imee minut vierailemaan säännöllisesti Fredan kulmassa C. HAGELSTAMIN ANTIKVARIAATIssa. Niin, paljastuuhan se otsikostakin: Se vanhojen kirjojen tuoksu. Valikoimassakaan ei ole valittamista, mutta hintataso on aika korkea. (Dekkareita siellä ei myydä.)

VUODEN ILMIÖ. KESÄ! KESÄ! KESÄ!!! Kesä 2010 oli oikea hellehullun unelmakesä, ja minähän nautin! Tervetuloa uudestaan! Minunkin ulkolämpömittarissani, jota pidän aika luotettavana piipahti sellainen lukema kuin plus 31, jota en ole itse Suomessa kuunaan kokenut. En muista missä päin maata se kaikkien aikojen hurjastelutulos yli 37 astetta syntyi, mutta sellaista en ole kokenut edes ulkomailla. (36 astetta Pariisin pakokaasuisen wokkipannun pohjalla vuonna jotain on jäänyt mieleen, mutta ei mukavana kokemuksena.) Olkoon vaan ilmiön takana mitä tulevaisuuden painajaisia tahansa, niin hyvällä omallatunnolla minä tiristelin ja ruskettelin parvekkeella, puistoissa ja kaupungin kaduilla. 2 yötä muistan, jolloin nukkumisesta ei tullut mitään, mutta muuten pitkä kesä oli minulle yhtä ekstaasia. (Sveitsiläiset juustot eivät kylläkään tykänneet.)

Ja lopuksi, pienillä kirjaimilla, vuoden idioottimaisin päätös. Alkutalvesta Helsinkiin satoi lunta moneen otteeseen niin paljon, että hädin tuskin ikinä. Ahtaasti rakennettu pääkaupunkimme ei kyennyt tätä rykäystä kunnolla nielemään, ja vaikka kokemusta oli edelliseltä talvelta (tämän samaisen kalenterivuoden puolelta), niin kaaoshan siitä seurasi, lähinnä liikennekaaos. Keskustan liikenne etenkin oli täysin jumissa, ja koska itsekin asioin keskustassa usein (Maunulassa ei ole palveluja) koin ilmiön itsekin: Matka keskustasta kotiin, jonka olen kesällä porhaltanut 70 minuutissa kesti bussilla 60 minuuttia. Oma mielipiteeni kuitenkin on, että lumen määrä itsessään ei ollut (ja yhä tätä kirjoittaessa ole) ongelma, vaan joka paikassa röplöttävät yhden hengen yksityisautot.

Vaan miten näkivät kaupunkini päättäjät asian? Aivan oikein! Heidän viestinsä oli, että olkoon kaupungissa kuinka vähän tilaa tahansa, yksityisautoilijat ovat sinne aina tervetulleita. Ei puhettakaan siitä, että autoilua olisi rajoitettu tai mielellään kielletty, ehei, vaan ryhdyttiin oikein erityisjärjestelyihin, että yksityisautoille löytyisi tukkeutuneesta keskustasta parkkitilaa lumien aurauksen ajaksi. (Kaiketi tämä koski keskustan alueella autojaan makuuttavia, mutta mihin Helsingin keskustassa asuva ihminen tarvitsee autoa?) Helsinkiin ei tule koskaan kävelykeskustaa, ei ikinä! Poliitikot, jotka siitä puhuvat puhuvat lämpimikseen, eli käytännössä valehtelevat. Hyvää Uutta vuotta kaikille, paitsi heille.