Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

September 2011

Kammo, kammo kamala!

By Hendryk, Saturday 24.9.2011

Vähän yli kymmenen vuotta sitten istuin Helsinki-Vantaalla odottamassa Wienin-pakettimatkani alkua lentokoneessa, joka oli sellainen DC-9:n kokoinen ja tyyppinen ahdas sikaari, jossa keskikäytävän toisella puolella oli tupla- ja toisella triplapenkit ja jossa istuttiin polvet korvissa ja käsinojat polkkakahvoja puristaen. Olin lennellyt vastaavanlaisilla vempeleillä vaikka kuinka monet kerrat ja aina kaikki oli sujunut normaalisti - jopa niin normaalisti, etteivät lentoni edes olleet koskaan olleet myöhässä. Niin kaikki alkoi nytkin: Kapteenin ä-ni lopotteli mukavia keskusradiossa ja lentoemot tanssivat electric boogien nimeltä Hätäuloskäyntien Sijainti katsojille, jotka tuttuun tapaan teeskentelivät, ettei pelastautuminen roihuavasta koneesta kiinnostanut heitä.

Yhtäkkiä, muistaakseni rullausvaiheessa, kesken ihan muiden ajatusten minuun iski aivan järjetön pelko ja kauhu. Koskaan ennen lentäminen ei ollut tuntunut minusta bussimatkaa kummemmalta, mutta nyt minä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin että: "Minä en halua olla täällä!" Enkä minä pelännyt mitään surmansyöksyjä tai attentaatteja tai edes itse kilometrien korkeudessa tyhjän päällä lentämistä. Kyse ei myöskään ollut klaustrofobiasta, vaan minä yksinkertaisesti pelkäsin olla lentokoneessa! Mutta siellähän olin ja pysyin, ja ainoa toinen kerta jolloin olen viettänyt yhtä epämukavan, viisitoista tuntia kestäneen parituntisen oli paluulennolla. Enkä ole sen koommin astunut lentokoneeseen - minun on siis aika iisiä jeesustella 44-numeron hiilijalanjäljelläni, kun minun on joka tapauksessa pakko käyttää paatteja ja junia mikäli mielin matkustaa ulkomaille.

Jotkut ehkä laskeskelivatkin, että "vähän yli kymmenen vuotta sitten" oli se päivä, jolloin Mohamed Atta muiden pienipippelisyydestään ahdistuneiden kanssa jyräsi kaikkien fallossymbolien isät pois Manhattanin siluetista, ja sehän olisikin ollut aika ymmärrettävä ajankohta lentokonekammoni iskeä. Mutta, mutta: Minuunpa tämä outo fobia iski muutamaa viikkoa ennen WTC-iskuja. Ihan tuosta vaan, ilman mitään sellaista syytä, jonka itse keksisin.

Pelot ja fobiat eivät olekaan usein tosielämässä sillä tavalla "järjellisiä" ja "loogisia" kuin valtavirran viihde-elokuvissa, joissa niihin aina yritetään keksiä joku sensaatiomainen lapsuuden kokemus ja joiden ratkaisuvaiheissa lapsuustrauman kokenut sankari aina voittaa pelkonsa ja siinä ohessa puoli valtakuntaa. (Tai sanotaan nyt slalom-kisan, ettei liioitteluksi menisi.) Pelon kohteetkaan eivät välttämättä saa ymmärrystä ulkopuolisilta varsinkaan jos pelkääjä ei osaa kertoa mitä kamalaa hän näkee vaikkapa nukeissa tai parroissa tai puhelinkeskusteluissa tai kaikista maailman suloisista otuksista juuri sammakoissa. Itseni on vaikea solahtaa torikammoisen nahkoihin, kun minusta aukiot ja aavikot ovat rauhoittavimpia miljöitä mitä kuvitella saattaa. Yhtä vaikeaa on pilvenpiirtäjää Dubaissa nikkaroivan indonesialaisen rakennusjampan tajuta miksi minä pelkään korkeita paikkoja. En minäkään syitä tiedä - ellei kyse ole siitä oman selityksensä vaativasta perusselityksestä, että korkean paikan kammo on alitajuista halua hypätä jyrkänteeltä - mutta jotain logiikantynkää minä olen siitä omalla kohdallani löytävinäni.

Lentäessä etäisyys maasta ei hirvittänyt minua hiukkaakaan. Pystyin aivan hyvin (ja suorastaan lapsekkaan lumoutuneesti) killistelemään alhaalla nököttäviä legon kokoisia teollisuushalleja ja kirpun kokoisia Mersuja. Korkeat rakennukset ja näköalatornit ovat minusta myös ihan ookoo - niin kauan kun pysyttelen sisätiloissa. Sen sijaan en tajua mikä helvetti sai minut sillä kuuluisalla Wienin-matkallani menemään Riesenrad-maailmanpyörään, vaikka oli etukäteen päivänselvää, että joku äkäilevä austrikki joutuisi sahaamaan pätkän nojauskaidetta mukaani kun en kykenisi irrottamaan vitivalkoisia rystysiäni sen ympäriltä. Joillakin parvekkeilla minun on pakko seistä selkä seinää vasten - lasitukset eivät auta - ja yhden ikimuistoisen kerran olen jäänyt jumiin keittiöjakkaralle, kun en vain uskaltanut ruveta kapuamaan alas. (Pakko kuitenkin oli, koska olin yksin kotona ja minulla oli nälkä.)

Omalla kohdallani korkeuksien kammoamisessa kyse saattaa olla siitä kuinka suuri osa kropastani on potentiaalisen alasheilastamispisteen yläpuolella. Lentokoneissa esimerkiksi istutaan ikkunanpoikaseen nähden aika matalalla ja vain pää on oikeastaan "putoamisvaarassa". Asuinhuoneistoissa on korkealti seinää ikkunoiden alapuolella, ja parvekkeetkin tuntuvat minusta sitä turvallisemmilta mitä korkeampi kaide niissä on. Ahtaita ja suljettuja paikkoja en pelkää, siis en myöskään hissejä, mutta sellaiset lasikopit, jollainen on esimerkiksi Aleksi 13 -tavaratalon maisemahissi täällä Helsingissä, ovat minusta epämiellyttäviä.

Sellainen epäloogisuus tähän kammooni tosin liittyy, että vaikka pelkäsin korkeita paikkoja jo lapsena, niin korkeisiin puihin en epäröinyt kavuta koskaan, en edes sen kerran jälkeen kun varpu, jonka avulla yritin tempaista itseäni kaksin käsin korkeammalle napsahti irti ja jouduin viuhtomaan ja huitomaan hyvän tovin 15 metrin korkeudella yhdellä jalalla seisten ennen kuin sain syöksyttyä halaamaan sen mokoman petturikoivun runkoa.

Vaikkei pelkojensa syitä tiedäkään, niin niistä voi päästä eroon tai ainakin oireita voi lievittää siedätyshoidolla. Näin kävi omalle kohdalleni kolmannen fobiani - tai nyttemmin ex-fobiani - kohdalla. Ja tästä kiitos kuuluu yhdelle suulaalle kaverilleni.

Jotkut ihmiset tulevat aivan hysteerisiksi, jos jossain vain vilahtaakin hämähäkki väärinpäin, mutta minä olin ennen sellainen, että soitin (rappukäytävästä tai naapurista) palokunnan paikalle, jos joku 8-raajainen kammotus jahtasi minua kotona tai puutarhassa oikeinpäin. Pitkäraajaiset lukit olivat valvepainajaisteni ylintä aatelia. (Pakko sanoa, että vanhassa Araknofobia-nimisessä kauhuleffassa mentiin aivan metsään sen kanssa mikä hämähäkkikammoisissa aiheuttaa halvauksia ja kuolioita: Seinä täynnä tarantelloja on iljettävää, mutta se, että äsken tuossa oli yksi hämähäkki ja nyt sitä ei näy missään... Se on kauhua!)

No, keskustelin siis tämän kaverini kanssa niitä näitä pässinpäitä, kun hän jossain unohduksiin jääneessä asiayhteydessä otti puheeksi hämähäkit ja käytti selliaisesta ilmaisua "hämy". HÄMY!? Siis, voiko sympaattisemmin jotain niin hirveää asiaa kuin "hämähäkki" kuvailla kuin käyttämällä siitä sanaa "hämy"?

Minun suhtautumiseni hämähäkkeihin muuttui melkein kertalaakista. En enää kokenut niitä verenhimoisena ja juonittelevana uhkana ihmiskunnalle, vaan rupesin kunnioittamaan niiden uutteruutta ja verkonrakennustaitoa ihan uudella tavalla. Sapuskaahan ne niiden seittiensä avulla pyytävät, ja järjellä ajateltuna minussa on ihan liikaa ja liian epäterveellistä imeskeltävää yhden hämyn elämäntaipaleelle. Hämy, suloinen hämy, syö jotain kuitupitoisempaa! En siis enää pistä kiljukonserttia pystyyn kun hämy kipittää olkkarin poikki kohti pottuvarvastani. Sen sijaan minä pyydystän sen paperin päälle, toimitan parvekkeen kautta ulkoilmoihin ja toivotan hyvää jatkoa. (Vaikka minä suhtaudun hämyihin nykyään suopeasti, niin en minä halua niiden kanssa majaani jakaa, etenkään öisin.)

PS. Niille, jotka kärsivät ötökkäkammosta kattavammin suosittelen "hämysiedätyksenä" ranskalaista Ruohonjuuritasolla-animaatiosarjaa (Minuscule). Siinä totisesti esitellään pihojemme pikku piipertäjät ja pörisijät suloisessa valossa. Toki sarjan hahmot on viilattu ulkonäöltään nappisilmäisemmiksi ja herttaisemmiksi kuin luonnon esikuvansa, mutta aika lähellä todellisuutta ne ovat silti - sopivan lähellä siedätyshoidon tarpeisiin. Erityisesti haluan suositella jaksoa mittarimatojen pienestä suuresta rakkaustarinasta. Se, joka ei sitä katsoessa helly kyyneliin on julnuri, ronsmo ryönäri ja kaamea peto(maani).


Taharon Lauri Tähkäksi Lauri Tähkän paikalle!

By Hendryk, Saturday 10.9.2011

Hoj, levy-yhtiöitten ukkelit! Min en oo pohojalaanen enkä oo nähäny Leevi Madetojan oopperaa "Pohjallisia", mutta mustakin uhoo kuulkaa häjy haju, ja lapsena oon lyöny pesäpalloa, niin että nyt kuuntelotte, ja kuuntelottekin tarkkahan:

Min oon kyllästyny siihen, että joka kolmas kappale ratiossa mikä soi on Lauritähkää. Se on liikaa! Riittäs että on joka toinen. Niin notta järkkäätte sinne minut niitä levyjä laulamahan, niin minä laulan samaan syssyyn koko Lauri Tähkän suohon. Mulla on jo lyriikatkin valmihit, ja tällaset ne o:

"Oliks tää sitä vai oliks tää tätä/
ja jos ei tää ollu niin oliks tää tota?/
Ota tosta selvää, tota, jotta mikä on mitä./
Setä on mätä. On hätä, vai mitä?"

"Ota vörssi völjyyn/
mut varo ettei jussipaitas repiä./
Ota vörssi völjyyn./
Tää rakkaus raastaa kui raastirrauta."

Olisi mulla neljäskin säkeistö, mutta se ei ole vielä valmis, kun en keksi notta mikä rimmaa Nivalan kanssa.

PS. Voitas tietysti kokeilla räppiäkin. Mä voisin olla vaikka MC Vittu Vitunvittu, vittu, ja on mulla räppiriimitkin valmiina:

"Vittu et mua vituttaa ihan vitun vitusti./
Vittu ettei ketään oo vituttanu yhtä vitun vitusti./
Yks vitun vitun vittu koko vitun vitun vittu./
Vittu vituti vittu vittu, vittu vittu meitsi!"

PPS. Mikäli tämäkään ei ole mielestänne hyvä liikku, niin voinen kertoa, että olen palkannut muutaman ammattimuusikon tekemään minulle mahtipontista tangoiskelmää nimeltä "Kerro miltä tuntuu rakastua mieheen näin mahtavaan." He ovat luvanneet minulle, että saan iskelmän yksinoikeudella käyttööni jahka olen maksanut heidän tekijänpalkkionsa, joten voisitteko ystävällisesti antaa minulle tuollaiset 10 000 euroa ennakkoa tulevasta kultalevymyynnistäni?

PPPS. Voimme toki odottaa mitä seuraava Idols-kierros tuo tullessaan. Aion yrittää ohjelmaan taas ensi kerralla.

Ottakaa yhteyttä. Löydätte minut sohvalta odottamassa, että saisitte takapuolenne ylös penkistä, näkisitte kaiken vaivan minun puolestani ja kaivaisitte esiin valtavan talenttini.