Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

November 2009

2000-luvun parhaat levyt, osa 2: Bubbling under

By Hendryk, Monday 2.11.2009

Viimeksi kävin läpi vuosikymmenen kerman, 5 omasta mielestäni ylittämätöntä cd-levyä. Tällä kerralla kerron mitä muuta mukavaa 2000-luvulla julkaistiin. Tietenkin hirveän paljon hyvää musiikkia ja itselle tärkeitä musiikintekijöitä jää nytkin ilman mainintaa, mutta joku raja se on itsellekin asetettava - muuten sitä väsää helmikuussa listan numero 42: Parhaat vankilaan joutuneiden vasenkätisten viulistien ensilevyt.

BOARDS OF CANADA: THE CAMPFIRE HEADPHASE (2005). Melkein kaikki BoC:n levyt kuulostavat samalta: Naapurihuoneeseen auki unohtuneen telkkarin Galapagos-dokumentin taustamusiikilta, joka ylittää ärsytyskynnyksen ja pakottaa keskittymään. Eikä niihin levyihin turru, niin uniikki yhtyeen äänimaailma on. ("Campfirelle" soundimaailmaa hieman suurennettiin ja monipuolistettiin, mutta ei omena onneksi pudonnut puusta Newtonin kalloa kauemmas.) Puhumattakaan levyillä käytetyistä melodianpätkistä, ei sen kaltaisia kehittele kukaan muu. 2000-luvulla BoC on kilpaillut instrumentaalikappaleiden kauneudessa vain itsensä kanssa, ja tältä levyltä loppusuoralle kurottavat "Peacock tail", "Daycan cowboy" ja lyhyt "Constants are changing". Ainakin ne! Ja "Farewell firen" loppuhäivytys lie jo legendaarinen.

EINSTÜRZENDE NEUBAUTEN: ALLES WIEDER OFFEN (2007). Pidän kaikista tämän aivoituksiaan harvoin julkaisevan yhtyeen levyistä, niistä kivirekeä raskaammistakin ("Fünf auf der nach oben offenen Richterscala" (1987) - mikä nimikin!), ja olen sulattanut kaikki heidän "kautensa": Kehityksen porakoneita äänittävistä epämuusikoista briljanttien rakkauspoppisten (kuten "Zebulon" (1993) tai "Stella Maris" (1996)) pudottelijoiksi ja nykyisiksi pohdiskeleviksi teatterimuusikoiksi (jolla tarkoitan musiikin ilmiasua enkä sitä missä sitä esitetään). Puolinainenkin saksankielen taitoni on lisäksi avannut Blixa Bargeldin lyriikoita nokkeline sanaleikittelyineen kansitekstien englannoksiin vertaamalla. Jokainen levy on kuitenkin ollut ensi kuulemalla vaikea, aina on tullut olo, että: "Äh! Miten mä saan myytyä tän mun kavereille?" Tämä on poikkeus, tämä avautui laakista. Se voi johtua kappaleiden tiiviydestä - joskus EN:llä on liikaa sitä, että solisti vain lopottaa 13-minuuttista monologia ja muu bändi kulkee ovista taustalla.

Myös "Silence is sexy" (2000) ja "Perpetuum mobile" (2004) ovat 00-luvun hyviä levyjä, "Ein seltener Vogel" (2004) sen parhaita kappaleita.

TAKKYU ISHINO: KARAOKEJACK (2001). Kyllästyin "Karaokejackiin" joksikin aikaa, ja totta onkin, ettei se kestä kulutusta kovin hyvin. Tuotanto on kevyttä kuin hattara ja tietyt pliisut viisut tulee aina hypättyä kuunnellessa yli. No, se nyt on poppimusiikki sellaista - ja niin maltillista teknoahan Ishinon studiolevyt ovat, että ne ovat oikeastaan poppia. (Dj:nä hänen otteensa on tiukempi.) Yksittäiset iskusävelet ovat kuitenkin mainioita, kuten "Elektronic go go go", "La Peggi" tai "Chieko´s acid experience" ja jos voisi tehdä omavaltaisen kokoelman "Karaokejackin" ja "Titlesin" (2004) kohokohdista, niin siitä voisi saada aika mainion tekeleen. "Titlesin" kansilla tietenkin, sillä "Karaokejackin" kansikuva on yksi vuosikymmenen korneimmista.

KRAFTWERK: MINIMUM-MAXIMUM (2005). Oikein vääntelehdin kun mietin kehtaisinko ujuttaa Kraftwerkin listalleni keittiön kautta tyyliin: "Höm, niin, uusintajulkaisuhan todistaa kuinka relevantti tuotos 1981 julkaistu "Computerworld on yhä 2000-luvullakin ja liirum-laarum-lappalainen." "Tour de France soundtracksistä" (2003) olin aidosti hehkuksissani sen ilmestyessä ja olen edelleen sitä mieltä, että se on hyvä levy, mutta sen ilmestyminen taisi kuitenkin olla tärkeämpää kuin sen sisältö. (Vrt. N.M.L.) Ehkä fillarit sillä kuitenkin tahkoavat liian työläällä vaihteella liian jyrkkää ylämäkeä liian jääräpäisesti.

Mutta tulihan niiltä se maailman paras kokoelma/livelevy "Pikkuäiti-Isoäiti"! Jee! En vain heti meinannut muistaa sitä, koska huomattavasti useammin otan hyllystä nautittavakseni konserttikiertueen dvd-version. Se poikkeaa muuten niin vähän Jäähallin keikasta vuonna 2005, että tuntuu aina melkein kuin eläisi kaiken uudestaa. Aaa, niitä muistoja...

LACKLUSTER: WHAT YOU WANT ISN´T WHAT YOU NEED (2005). Tästä löydöstä saan kiittää sekä Jukka Mikkolan Avaruusromuja (YLE radio 1), josta esittäjän nimen on täytynyt tarttua mieleeni, että Dis´n´dat -myymälän valitettavaa poistumista Helsingin kadunalaisesta kuvasta: Sen rääppiäisistä minä näet tämän nappasin. Tämä lyhyehkö levy on kai kooste talteen tulleista nauhoituksista ja omakustannesingleistä eikä alun perin albumiksi suunniteltu??? Albumina se kuitenkin toimii. Biisit ovat suhinan välttävää chilliä, jossa on ryhtiä ja vähän potkuakin, ja tekijällä on selkeästi tieto siitä mitä hän haluaa tehdä. Minä en ainakaan keksi ketään, jota hän muka yrittäisi apinoida. Tällaisista onnistuneista riskiostoista saisi nauttia enemmänkin, jos cd:t olisivat normaalimyynnissäkin järkevän hintaisia.

LISA LASHES: LISA LASHES (2007). Joillakin on tapana jakaa säälipisteitä - minä myönnän suoraan olevani niitä setäihmisiä, jotka antavat auliisti sääripisteitä. Nyt ei ole kuitenkaan kyse kummastakaan, sillä Lisa Lashesin esikoissoolo seisoo vankasti omilla jaloillaan - niillä samoilla, joilla Lady Lisa tanssahteli pöydällä mieleensyöpyvän sähäköissä buutseissaan vieraillessaan ensi kertaa Helsingissä paikassa, joka vielä silloin oli nimeltään Vanha Maestro, siis tämä legendaarinen humppamesta! Ehkei "Lisa Lashes" ihan tavoita hikisyydessä hänen dj-settiensä S/M-viritteistä klubitunnelmaa, ja olisiko se soundeiltaan pikkuisen "kiltti", mutta joka tapauksessa ainakin itse odottelin tätä levyä pitkään ja odotukseni palkittiin. Hiljaa hyvä tulee - ja äänekkäästi vielä parempi.

Ja tiskijuttana Lisa on kuulkaa silkkaa terästä.

N.M.L. (No More Landmines): ZERO LANDMINE (2001). Kipalekin on ihan OK (kuutena versiona), puhumattakaan hyväntekeväisyyslevyn kunnioitettavasta tavoitteesta vähentää maamiinojen määrä maailmassa nollaan. Levyn varsinainen täky on kuitenkin YMO ja Kraftwerk samassa biisissä (vaikkeivät yhtä aikaa studiossa) - tai Kraftwerk ottamassa johonkin asiaan kantaa jossain Kling Klang -studion ulkopuolisessa projektissa ylipäätään. Jos sellainen sensaatio ohitetaan Suomessa ilman minkään kaltaista äläkkää, niin kyllä siinä on politiikka takana. Maamiinathan ovat olleet täällä melkoisen räjähdysherkkä aihe.

PAN SONIC: KESTO(2004). (Levyhyllyni tuhannes levy, muuten. Järjestetysti sattumalta.) Oikeastaan olisin voinut kirjoittaa ylle: "Pan sonic: Tuotanto 2000-2009 ja soololevyt päälle" En minä näet osaisi välttämättä nimetä pelkän kuuntelun perusteella mikä Pan sonicin tai toisaalta mikä Mika Vainion levyistä soi ja onko se välttämättä 2000-luvulta. Sen verran tinkimättömästi Vainio & Väisänen ovat toteuttaneet visiotaan, ettei lopputuloksia ole ihan helppo erottaa toisistaan. (Minua se ei haittaa.)

Liki 4-tuntinen "Kesto" on kuitenkin semmoinen manifesti, että sille nostaa hattua jo projektin mittavuuden tähden, saati siitä hyvästä, että lopputulos on hieno. Onkohan mikään muu suomalaispoppoo koskaan urakoinut moista? Ja tämän kokonaisuuden 4 cd:tä OVAT erotettavissa toisistaan. Sekin on kilttiä, että enemmän ulkomailla levyjä myyvä ja kaiketi lopullisesti berliiniläistynyt Pan sonic nimeää yhä kipaleensa suomeksi.

(Olen kuunnellut Mika Vainion "Revityn" (2006) vain kerran, melkoisessa kekkulissa aamukuudelta rankkojen reivien jälkeen ja ruksannut sille silloin ostopäiväkirjaani viisi tähteä, mutta en ole sittemmin uskaltanut haastaa sisäistä kriitikkoani. En muista siitä levystä mitään.)

SKETCH SHOW: AUDIO SPONGE (2002). En varmasti ole ainoa, jolla ostojärjestys vaikuttaa siihen kuinka levyihin suhtautuu ja kuinka ne mielessään pisteyttää. "Audio Sponge" ilmestyi ennen "Loopholea" (ks. listaukseni osa 1), mutta koska sain sen vasta kuukausia "Loopholen" kirvoittaman "Oooooohh!":in jälkeen, kehtasin olla alkajaisiksi ärtynyt: Ei kai tämä taas ole tätä japanilaista "huumoria", jonka pitäisi naurattaa juuri siksi, ettei se ole yhtään hauskaa!? Minun on hirveän vaikea ymmärtää asennettani nyt; huumoria voi tosin olla siinä, että Sketch show -nimisen yhtyeen levyt ovat aika vakavia. Erityisen viehättynyt olen ollut ajan myötä levyn lainakappaleisiin. "Theme from a Summer place" on tuttu, mutta mistä ovat peräisin "Turn down day" (Blume, Keller) ja etenkin höpsö "Do you want to marry me?" (Tulipe, Magne)? Tietoa, anybody?

SUSUMU YOKOTA: THE BOY AND THE TREE (2002). Ambient-puolelle herkästi lokeroituva tuottelias Yokota on loppujen lopuksi aika monipuolinen kaveri, julkaiseehan hän myös housea ja vaikkapa hiukka kokeellisempia laululevyjä ja tekee myös miksauslevyjä klassisesta musiikista. Ja on dj. Minuun iskee parhaiten tämä ambient-puoli, jota mainittu cd:kin edustaa. Yokotan ambient ei ole sitä työläintä sorttia (biisitkin ovat lyhyitä), vaan hän saa nojatuolikuuntelijan sormetkin napsuttamaan ("Future tiger"). Ehkä siellä sun täällä häärääminen on tasapaksuttanut hänen levyjensä tasoa viime vuosina, mutta kyllä hän yhä pysyy levypuotikierrokseni tsekkauslistalla.

V/A: EXTREME CLUBBING 3 (2000). Tämä ei ole listallani nostalgiasyistä - muistuttamassa niistä kultaisista vuosista, jolloin hard house oli jopa vielä parempaa kuin nykyisin ja sille oli omistautunut levykauppa keskellä Helsinkiä (Subside) - vaan siksi että tämä on parasta taustamusiikkia survoa täyttä vauhtia kuntopyörää raskaimmalla vaihteella, niin että happi loppuu ja näkökenttä kapenee putkeksi ja seuraava mitä tajuaa on huuto: "Hautajaiset seis! Se potkii arkussa!"

Levyn on miksannut Ian M.

V/A: SPEAKERGREASE (2007). ("Antiscarp records present.") Moni on eri mieltä, mutta minusta 00-vuosikymmenen kattava parhaiden levyjen listaus ilman viittaustakaan trullimusaan on huiputusta, ja "Speakergreasen" mainitseminen paikkaakin asian mainiosti. Ostopäiväkirjani mukaan olen hankkinut tämän maaliskuussa 2007, joten tämän täytyy olla se, jonka ostin spykekekkereistä Dipolissa. Jätin silloin marmattamatta osakunnan jäsenten paikalle pakottamien isoisien kostonhaluisesta hitaudesta myydä kahdesta luukusta viinaa tuhannelle jonottavalle janoiselle, joten ei asiasta varmaan kannata äkistä nytkään.

(Kunniamaininta:) JEAN-MICHELL JARRE: TÉO & TÉA (2007). 00-luku oli J-M Jarren levytysuralla melkoista matalaveisua. Lähinnä hän julkaisi vanhoja levyjään ja kappaleitaan uudelleen soitettuna, ja se vähä uusi materiaali mitä ilmestyi oli parhaimmillaankin jotain puolivillaista hämyilyä. "Téo & Téa" oli jo niin huono tekele, että jos olisin tiennyt sen etukäteen olisin käynyt ostamassa levyn pussi päässä. Tai jättänyt ostamatta. Saahan sitä kuusikymppinen poppari retkahtaa itseään kymmeniä vuosia nuorempaan näyttelijättäreen, mutta ei siitä hullaantuneena saisi loukata vanhoja faneja julkaisemalla ceedeellisen verran (epä)eroottista ähinää ja niin alkeellista rytmikoneen papatusta, ettei sitä pysty (epäeroottisesti) ähkimättä kuuntelemaan. Olkoon vaan rumasti sanottu, mutta Jarre oli ihan, ihan ensimmäinen musiikkijuttu jota aloin tenavana diggaamaan, ja jos tekisin joskus samanlaisen TOP-listan 80-luvun parhaista levyistä "Zoolook" (1984) keikkuisi todella korkealla. Nyt (keväällä 2009) en käynyt edes hepun keikalla.

Vuosikymmenen huonoin levy. Tähän ei eläin pysty.