Hendryk

Hendryk

Noutopöydäs eka, noutopöydäs vika.

October 2009

2000-luvun parhaat levyt, osa 1: TOP-5

By Hendryk, Thursday 29.10.2009

Vuosikymmenien loppuessa julkaistaan paljon listauksia menneen ajanjakson parhaasta musiikista - ja nimen omaan musiikista, ei läheskään niin paljon edes elokuvista. Poplehdet onnistuvat myymään aiheen avulla muutamankin numeron: Ensin listataan kriitikkojen albumisuosikit, sitten saman köörin biisisuosikit, ja kahteen seuraavaan numeroon sallitaan lukijoiden ehdotella omiaan. (Ärsyttävän usein vaihtoehdot on annettu valmiiksi.) Brittilehdissä jyrää hyvin kaupaksi käynyt laulettu angloamerikkalainen musiikki, Suomi-media lie avarakatseisempaa. Kaikkein tarkimmin totuuden kertoo tietysti itse laadittu lista.

Oikeasti kannattaisi malttaa hiukan odottaa. On väärin olettaa, että loppuvuodesta julkaistaan vain kokoelmia, ja kiiruhtaa tekemään listansa siksi jo lokakuussa. Hyviä levyjä tulee myös osteltua vuosikausia niiden julkaisemisen jälkeen, ja aikakin antaa onneksi perspektiiviä. Paras ajankohta listan laatimiselle voisikin olla pari vuotta seuraavan vuosikymmenen puolella. Aihe olisi silloin vielä mielenkiintoinen ja lähellä, ja itsekritiikki olisi ehtinyt siivota hetken hairahdukset laarin pohjalle.

Julkaisen oman listani kuitenkin jo nyt. Haluan nimittäin olla tällä sivustolla ensimmäinen. Saanen myös heti lausua sanasen niille, joiden mielestä tämä vuosikymmen loppuu vasta vuoden 2010 viimeisenä päivänä: Olen samaa mieltä. En nyt vain piittaa siitä.

PS. Tämä lista ponnistaa mutu-pohjalta - siinä voi siis olla asiavirheitä ja epätarkkuuksia. Levyjen julkaisuvuodet olen napannut levynkansista. Levyistä voi tietysti olla erilaisia painoksiakin. Korjailkaa ihmeessä, jos huomaatte kummallisuuksia. Toivon myös, etten jää Klubituksen ainoaksi 2000-listan laatijaksi. Henkilökohtaiset listat ovat aina paljon mielenkiintoisempia kuin massakoosteet.

1. SKETCH SHOW: LOOPHOLE (2003). Omia suosikkejani jo Yellow Magic Orchestran (YMO) ajoilta ovat ne vähemmän hilipati-levyt "Technodelic" (1981) ja "Technodon" (1993). Ne ovat jotenkin synkkiä, melankolisia ja mollisia olematta kuitenkaan ikäviä tai ahdistavia, ja sitä jatkumoa edustaa myös "Loophole", 2/3-osaa YMO:n, eli Haruomi Hosonon ja Yukihiro Takahashin Sketch Show -nimellä julkaisema kunnianhimoisen konepopin helmi. Sen kappaleet ovat järjestään loppuun asti harkittuja ja kestävät jok'ikinen kuuntelua niin yksittäisinä nojatuolihitteinä kuin cd-kokonaisuutenakin. Kappalejärjestyskin on minulle oikea - en ole koskaan kuunnellut levyä randomilla. Ja kaiken kukkuraksi ruotsinkielikin (!) kuulostaa kauniilta.

Soundipuolella entiset YMO:laiset ovat pysyneet huomattavasti luontevammin ajassa kiinni kuin vaikkapa Kraftwerk. Se voi johtua ihan siitä, että Japanin miehet ovat olleet tahoillaan huomattavan ahkerasti musiikkimaailmassa mukana eivätkä ole arkailleet työskennellä nuoremman polven muusikoiden kanssa ja imeä näiltä vaikutteita. Tällä levyllä olen kuulevani erityisesti sellaisten "häiriömuusikoiden" kuin Alva Noton, Ryoji Ikedan ja miksei Suomen Pan sonicinkin kaikuja: Taustalla rapsahtelee, naksuu ja kohisee kaiken aikaa. Kulunutta älppäriäkö tässä imitoidaan? Sävellyspuolellakin on sellaista vetoa, että ihan kuin hittejä ei olisi lingottu jo 70-luvulta asti - erityisesti Takahashille on tehnyt hyvää päästä taas työskentelemään YMO-kavereidensa kanssa. Ja cd:n ulkoasukin on suloinen: Tietenkin Loophole-nimiseen levyyn on porattu reikä kotelon läpi. Jos minun kaltaiseni kranttu ei löydä tästä levystä mitään rutkutettavaa, niin kyllä se silloin on viiden tähden levy. Ehkä vuosikymmenen ainoa.

(Myös YMO:n viimeinen kolmasosa eli Ryuichi Sakamoto vierailee levyllä sekä muusikkona että säveltäjänä, ja Sketch Show -levyjen jälkeen kolmikko myös teki (ja tekee?) kiertueita nimellä Human Audio Sponge (HAS) ja ainakin Englannissa myös YMO:na, ja julkaistiinpa 2007-2008 myös pari singleä näiden nimien yhdistelmällä Hasymo. Välit ovat siis lämmenneet. Technodon-levyn ilmestyttyä näet luin jostain Sakamoton haastattelun, jossa hän tokaisi bändiksistään, että näiden tyyppien kanssa hän ei muuten työskentele enää ikinä. Mutta Sakamoto nyt on semmoinen ärripurri.)

2. RYUICHI SAKAMOTO: CHASM (2004). Aiheuttiko vanhojen bändikavereiden "Loophole" paineita Sakamotolle näyttää omatkin kyntensä vai verikö hänet vain veti takaisin populaarimman ilmaisun pariin kaikkien soundtrackien ja epäkaupallisten atmosfäärilevyjen välissä? (Ahkera joka-paikan-flyygeli Sakamoto ehtii yleensä viimeistellä kolme yhteistyölevyä ennen lounasaikaa ja on siksi levyjä keräilevälle fanille joko unelma tai painajainen sen mukaan miten lompakko asiaan suhtautuu.) Lopputulos on tunnusomaisinta Sakamotoa parhaimmillaan: Vierailijoita piisaa, tyylilajissa löytyy ja perfektionismi paistaa. Harva artisti onnistuu pitämään koossa tällaiset sillisalaati, kuunnelkaa vaikka levyn kolme ensimmäistä kappaletta putkeen: Ensin tulee koreankielinen räppi aasialaisten perinnesoittimien säestämänä ("Undercooled"), sitten ihan käsittämätöntä särinää jota ei edes musiikiksi tunnista ("Coro") ja sitten liikuttava "War and peace", johon Arto Lindsay on onnistunut kynäilemään yhtä lapsekkaat kysymyslyriikat kuin Rose-kappaleeseen "Beautylla" (1990). Ja koko paketti pysyy koossa, myös siitä eteenpäin. Jos tämä kaveri ei ansaitse Stickan Anderson -palkintoa, niin sitten ei kukaan! (Yksittäisistä kappaleista haluan vielä mainita David Sylvian -vetoisen "World citizenin": On se kumma miten kaksi tunnettua tuittupäätä saa yhdessä aikaan näin kaunista musiikkia.)

Ulkomusiikillisena juoruna voisin kertoa, että YMO:n nätti poika Sakamoto (1952-) on harmaantunut perin charmikkaasti. Muutamalla viimeaikaisella dvd:llä hän sukii hiuspehkoaan niin rajuin ottein (ja eiköhän pikkuisen lesosti), ettei sitä mikään istutettu rairuoho kestäisi.

3. BOARDS OF CANADA: IN A BEAUTIFUL PLACE OUT IN THE COUNTRY (2000). Bändi oli vasta julkaissut "Music has the right to childreninsä" (1998), joka julistettiin tuoreeltaan klassikoksi ilman vastaväitteitä. Moni olisi voinut mennä lukkoon moisesta suitsutuksesta ja juuttua kymmeneksi vuodeksi studioon vääntämään uutta mestariteosta vain saadakseen aikaan pannukakun. Boards of Canada lähestyi asiaa kuitenkin terveellä filosofialla: Musiikkia pitää julkaista vain sellainen määrä ja silloin kun oikealta tuntuu. Niinpä ennen täyspitkää "Geogaddia" (2002) ehti ilmestyä ep "In a beautiful place out in the country", neljä kaunista melodiamaalausta jotka mahtuvat kahteenkymmeneen minuuttiin.

4. ALVA NOTO + RYUICHI SAKAMOTO with ENSEMBLE MODERN: utp_ (2008). Nykytaidemusiikki alkaa olla jo aika kaukana perinteisestä sinfoniamusiikista, vaikka kumpaakin saman sorttisilla kokoonpanoilla soitettaisiinkin. Tämänkin cd+dvd:n mukana tulleessa partituurissa on hädin tuskin yhtään vanhaa kunnon nuotinkuvaa, vaan esimerkiksi ohje muusikoille soittaa minuuttitolkulla hiljaisuutta, ja musiikin rakenne muutenkin perustuu enemmän aikajanan matemaattiselle jaksotukselle kuin harmonialle tai melodialle. Tämä on listani levyistä varmaan kauimpana klubitus.org:in peruskaurasta eikä taatusti kaikkien makuun, mutta jos on avoin mieli ja 72 minuuttia rauhallista aikaa olla ja keskittyä, niin kannattaa ainakin kokeilla jos kohdalle sattuu. Ehkä jököttävällä kameralla kuvattu ja muutenkin kohtalaisen tapahtumaton dvd on helpompi vaihtoehto, sillä mitään tiskauksen taustamusiikkia ääni-cd ei tarjoa. Erikoismaininnan ansaitsee levyparin tyylikäs paketointi Alva Notolle tutussa kirjekuorikoossa oheisvihkoineen. Jos kiinnostus heräsi, niin varoitanpa teitä tilaamasta levyä Fugan kautta: Tottakai hyvästä musiikista mielellään maksaa ja vielä mieluummin siitä maksaa sellaiseen levykauppaan, johon voi kävellä kadulta sisään, mutta varmasti saatte hankittua tämän jostain halvemmalla kuin sillä 38,50 €urolla, jonka minä pulitin.

Henkilökohtaisesti hämmästyttää kuinka Alva Noto on sittenkin höökäissyt kiinnostavuudessa hengenheimolaisensa Ryoji Ikedan ohi. Ikedankin levyjä kyllä suosittelen minimalistisesta ääniarkkitehtuurista kiinnostuneille.

5. DISSIDENTEN & JIL JILALA: THE TANGIER SESSIONS (2008). Dissidenten melkeinpä levytti uudelleen Lem Chahebin kanssa vuonna 1984 julkaisemansa etnofuusion kulmakiven "Sahara elektrik", ja mikäs siinä, kun teki sen melkein yhtä hyvin. Merkittävin ero on siinä, että "Sahara elektrik" on bailulevy siinä missä "Tangier sessions" rokkaa. Tämä vain vinkkinä työpaikkani keskusradiossa pakkosyötöllä uhoavalle Radio Rockille: Rock voi olla muutakin kuin ruipelo keski-ikäinen amerikkalaisheroinisti liian pienissä housuissa rääkymässä mikrofoniin epäselvyyksiä rotanloukku kulkusille räpsähtäneenä.