Rauhanmerkkihän muistuttaa kovasti linnun jalanjälkeä, ja ekaa kertaa rupesin funtsimaan että oisko se alunperin tullut rauhankyyhkyn jalanjäljestä tuo symboli... Mut ainakaan wikipedian mukaan ei nappaa, vaikka tosin muutkin on tätä ihmetellyt. Mut sainpahan hauskan idean kun oon tänä viikonloppuna roolipelaamassa rauhanjumalan pappia.
Mullon tylsää just nyt, joten ajattelen aika paljon.
Mulle tais tulla krapula vasta nyt. Tai jos tätä säälittävää pientä pahan olon tunnetta vatsassa voi edes krapulaksi sanoa. Aika outoa.
Mun pitäs varmaan lopettaa viikolla bilettäminen. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Keskellä viikkoa bileistä ois niin helppo luopua. Mut toisaalta miks turhaan? No siks, ettei tarttis torstaisin olla näin väsyny. Ja siks, et jos nyt torstaillekin keksitään jotkut bileet, niin eihän siinä taas oo mitään järkee bilettää ke, to, pe ja la. Maku menee vähemmästäkin.
Käytin lauantain tutkiskelemalla muiden ihmisten elämiä ja tajusin kuinka valtavia eroja ihmisten tavoissa hahmottaa maailmaansa on... Siihen vaikuttaa kaikki ihmisen menneisyydestä ja lapsuuden traumoista opittuihin menetelmiin selvitä pettymyksistä ja onnistumisista, ja niin niin monesta muustakin asiasta. En usko että kukaan voi kokea maailmaa samalla lailla kuin toinen ihminen, vaikka sen voisikin oppia ja ymmärtää.
Seuraava projekti: koittaa oppia ja ymmärtää lisää muiden ihmisten maailmankatsomuksista ja harjoitella oman maailmankatsomukseni hallitsemista.
Englanninkielessä on tapana sanoa menneestä aikamuodosta että se on takanapäin, samoin kuin suomenkielessäkin. Aika jännä ajatus sinänsä, mieltää joku tietty aika tai tapahtuma taakse tai eteen - ja mielenkiintoista on kanssa kuinka se sitoutuu mielikuvaan matkustamisesta tai kulkemisesta ajan polkua eteenpäin.
Siinä vertauskuvassa taaksepäin katsominen on menneiden muistelua - mutta matka "eteenpäin" jatkuu yhä, vääjäämättä. Et voi pysähtyä matkan varrella jos siltä tuntuu - _aika_ kulkee joka tapauksessa, halusitpa tai et - mutta matkustaessa voi katsella sivuilla kulkevia maisemia, sen sijaan että koko ajan tuijottaisi taakseen tai suoraan eteen, tihrustaen horisontissa siintäviä tavoitteita sokeana nykyhetkelle.
Mutkitteleeko tuo tie? Voiko sitä kulkea muiden kanssa? Onko muiden tahti hitaampi kuin oma? Entä jos siinä kompastuu?
Ehkä se tie onkin pikemminkin liukuhihna joka vetää meitä eteenpäin...
ajattelen nukkumaan menoa koko vkl ollu taas liikenteessä ja lahdessa ni vähä unirytmi kärsi.. ja aamulla 10:00 alkaa treenit nii rauhallinen ja onnellinen olo.. älkää kysykö miks ko en itekkään tiiä :) kerranki tälläi olo ku tuun takas pieksämäelle, ekaa kertaa ei oo itkunen olo ^__^ OMG..mä alan sopeutumaan tänne