Originally posted by Uhuu:
Onko seurustelu ja omistautuminen toiselle ihmiselle jokin peli? Jokin sellainen asia, jossa pitää kilpailla negatiivisten toimintojen ja asenteiden suhteen?
Peli? Mitäpä muutakaan nykymaailman parisuhteet on. Kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sääntöjä siitä kuka saa mitä, milloin ja miksi, sääntöjä siitä, miten toista tulee miellyttää. Sääntöjä siitä, miten tunteitansa käsitellä, jopa sääntöjä siitä, mitä tuntea ja missä tilanteessa. Ja pitää tehdä kompromisseja ja hylätä omia halujaan. Pitää hyväksyä toisen haluja ja pitää kiinni siitä kuka on. Ja pitää hyväksyä kuka toinen on ja mennä naimisiin ja saada lapsia, hankkia punainen tupa, perunamaa ja kaikki muutkin tuiki tarpeelliset tykötarpeet onnellisuuteen.
Ei. Näitä isiemme sääntöjähän me emme halua hyväksyä, vaan luomme omat sääntömme minkä mukaan elää, mutta kuitenkin, kuitenkin huomaamattamme palaamme sen kirjoittamattoman totuuden äärelle kysymään kysymyksiä niiltä, joiden luulemme tietävän paremmin miten meidän pitäisi elämäämme elää. Siksikin, koska emme itse osaa tehdä järkeviä päätöksiä tunteidemme palossa, emmekä itse enää tiedä mitä pitäisi tuntea. Tai sitten harhaudumme, tahattomasti, tahallamme ja teemme niinkuin tunnelma ja hetken houkutus määrää.
Ja ihminen ihastuu ja rakastuu ja innostuu ja tarttuu kiinni ja tulee hylätyksi, petetyksi tai kyllästyy ja hylkää tai toinen heittää pois läheltään ja liikkuu eteenpäin. Ja ihminen tarrautuu, saa seksiä ja hylkää kun on saanut mitä tarvitsee. Ja sitten puhutaan hoidoista, ollaan ylpeitä, valloitetaan ja nautitaan omasta seksuaalisuudesta, omasta ylemmyydestä, omasta voitosta. Tai sitten surraan, tullaan hylätyiksi, ei koskaan saada katsoa rakkautta silmiin. Ja nautitaan ja surraan ja unohdetaan ja rakastutaan ja hylätään ja petetään. Ja lopulta nautitaan surusta ja surraan onnea.
Eikä kukaan saa haluta ketään, eikä kukaan saa sanoa mitä haluaa, eikä olla rakastunut, eikä uskoa ikuisuuteen. Eikä ikinä, ei ikinä olla riippuvainen toisesta. Koska sehän on heikkoutta, eikä tässä maailmassa, tässä ajassa saa olla heikko, paitsi puheissaan, milloin se onkin merkki voimasta.
Tätä on nuoruus, kaikkine merkillisine parisuhteineen, millä ei oikeasti ole mitään merkitystä. Rakkauskin pelkkä illuusio oman pään sisällä, vaikka se tapahtuisikin kahden ihmisen välillä samaanaikaan, ei se ikinä tapahdu samalla tavalla. Lopulta rakkaus on pelkkää kuvitelmaa, itsesuggestiota, tahtomme ja halumme heijastettuna leveälantioiseen satunnaiseen vastaantulijaan.
Tuskin sitä tarvitsee edes miettiä, miksi ihmiset pettää, sehän on meillä jo luonnossa. Vielä enemmän meillä on länsimaalaisilla on luonnossa auktoriteettien vastustaminen ja valtavirtaa päin kulkeminen, ja jos kerran parisuhde ja sen säännöt ovat valtavirtaa niin pois se minusta - vaikka pettämällä. Ja niinhän se on, jokainen tekee miten haluaa ja tahtoo, vaikkei toista haluaisikaan satuttaa, on se ehkä välttämättätöntä, niin ei sitten tulevaisuudessa satuta enempää... niinhän?
Ja kaikessa monimutkaisuudessaankin kaikki rakkaus on tavoiteltavaa, kaikki tavallisuus kadotettavaa. Eikä rakkaus voi olla tavallista, eihän?
Rakkaus on kaikista ihmisen leikeistä suurin ja haluttavin, mutta jos pää ei leikkiä kestä, niin eihän siihen ole pakko osallistua.
[ 13 March 2002: Message edited by: caddy ]