kävin eilen pakolaisten kokoontumisessa täällä Reykjavikissa ja tää riisi vaan paheni kun se oli täynnä 18-19 vuotiaita hyperaktiivisia au-pair tyyppejä!! Tosin oli niiden kanssa ihan hauska jutella ja yritin imee sitä nuoruuden voimaa itseenikin...
jatkoa sarjaan vanhat luokkakaveri (tästä lähin jäten suotta nimet pois ettei kukaan ota hernettä nenään)
Kundi X:
Arvaus: tämä on se kaveri joka on kaikista todennäköisimmin linnassa istumassa pitkää tuomiota.
Todellisuus: YK:n rauhanturvaaja ja kädenväännön pm, asuu avovaimonsa ja tämän lapsen kanssa yhdessä Tampereella.
mistä sais sellaisen deadline laskurin... johon vois laittaa päivän ja ajan ja sitten sekunnit juoksis ja näyttäis paljonko on elämää jäljellä ennen 30v... masokisti luonne kun olen...
ai niin ja nyt pitäis ottaa yhteyttä vanhaan työkaveriin ja tarkistaa joko se on naimisissa kun luvattiin aikoinaan että kun molemmat on 30v ja jos ei olla naimisissa niin sitten menemme yhdessä naimaan... siin
muistaakseni hänen synttärit on tuossa tammikuussa :) - no mulla on tässä vielä 3kk aikaa hoita naimatouhut alta pois...
Skenemursu, 2.12.2007 13:22:
mistä sais sellaisen deadline laskurin... johon vois laittaa päivän ja ajan ja sitten sekunnit juoksis ja näyttäis paljonko on elämää jäljellä ennen 30v... masokisti luonne kun olen...
a-j, 12.12.2007 04:18:
--- Skenemursu, 2.12.2007 13:22:
mistä sais sellaisen deadline laskurin... johon vois laittaa päivän ja ajan ja sitten sekunnit juoksis ja näyttäis paljonko on elämää jäljellä ennen 30v... masokisti luonne kun olen...
Pienempänä aina kuvittelin, että olisin jo kakskymppisenä naimisissa ja mulla olis lapsia . Kolmekymppiset lähestyy vajaan parin vuoden päästä, ja kumpikin on vielä toteutumatta. Tosin ei kyllä ole kiirekään vielä. Vauvakuumetta mulla ei oo vielä kertaakaan ollut, suhtautuminen vauvoihin/lapsiin on tosin muuttunut hippusen positiivisemmaksi tässä parin vuoden sisällä. Mies on jo löytynyt, ja omistusasuntokin, ja toivon että nämä seikat pysyy mun elämässä. Mitään ikäkriisejä en ole koskaaan vielä kokenut. Saa nähdä, onko tämä kolmenkympin kynnys sellainen, että se vihdoin sitten iskee... Anyway, kolmekymppisyys ei tunnu musta mitenkään kovin järkyttävältä asialta tällä hetkellä.
Itsellä tuohon ihmisiä kuumottavaan lukuun on vielä 3v 2kk ja 12 päivää.. Mutta tokihan sitä vanhenemista tulee nykyisin mietittyä useinkin. Itse koin ensimmäisen ikäkriisin ja jonkinlaisen vanhenemisen tajuamisen 22-vuotiaana. Istuin bussissa ja tuijotin ohikiitävää maisemaa. Sille hetkellä se jysähti.. Ei tässä enää nuorruta, vaan armottomasti kello käy lähemmäs kuolemaa! ok, kuulostaa karulta, mut se jysähti muhun todella. Silloin muhun iski myös jonkinlainen paniikki. Hilluin hulluna, erosin silloisesta poikaystävästäni ja muutenkin elin kuin höyrypää. Oli olo, että nyt tai ei koskaan.. Tällöin tuli myös tehtyä muutama typerä valinta, mitkä olisi kyllä voinut jäädä tekemättä.
Sittemmin olen rauhoittunut huimasti.. Tällä hetkellä odotan vanhenemista ja 30v. jopa innokkaana. On hienoa huomata, kuinka itsevarmuus kasvaa, ajatukset muuttuvat ja muutenkin on henkisesti tasapainoisempi olo. Tosin eipä musta vielä ihan tylsimystä ole tullut. Bileissä tulee käytyä ahkeraan ja muutenkin hulluteltua! Se pitää virkeänä.. Ja toisaalta taas mielessä siintelee rauhaisa perhe-elämä, se rivarin pätkä, kultainen noutaja ja volvo! *VINK* No ensimmäistä asuntolainaa olen juuri ottamassa yhdessä mieheni kanssa.. Muut asiat tulee sitten ajallaan, jos on tullakseen..
Monet stressaa vanhenemista ihan liikaa, musta se on vaan hienoa.. Toki tuo ulkoinen repsahtaminen hiukan huolestuttaa, olen kuitenkin melko kriittinen omasta ulkonäöstäni.. Mutta eilen just totesin, että onneksi ihmisten näkökyky heikkenee vanhetessa, ei sitten se ulkoinen repsahtaminen niin haittaa!
Elikkä tsemiä vaan kaikille ja kaikenikäisille ikäkriisin kourissa pyöriskeleville!
Super-Kerttu, 12.12.2007 09:38:
Itse koin ensimmäisen ikäkriisin ja jonkinlaisen vanhenemisen tajuamisen 22-vuotiaana. Istuin bussissa ja tuijotin ohikiitävää maisemaa. Sille hetkellä se jysähti.. Ei tässä enää nuorruta, vaan armottomasti kello käy lähemmäs kuolemaa! ok, kuulostaa karulta, mut se jysähti muhun todella.
Hassua, mul pari viikkoa siihen et täytän 23 ja kesällä tajusin että nyt ei enää nuorruta vaan vanhetaan. Onks toi 22v joku raja siihen et siit alkaa vanhuus ??
Vanhenemista tulee mietittyä kun tajuaa et viikot ja kuukaudet menee hujauksessa, alkaa muistelemaan asioita tyyliin: " sillon 10v sitten ". Oma tytär ei oo enää vauvaa nähnykkään vaan sekin jo omatoiminen kolme vuotias, vaikka tuntuu että siitä oli hetki kun sain tietää olevani raskaana.
Kuolemaakin tulee mietittyä useammin... noh, onneks on viel nuori ja vetree...turhaa pohtimista*vink*
Itellä on kolmenkympin rajapyykki ylitetty (nyt 31v) ja pahemmalta kriisiltä olen välttynyt. Ehkäpä tuo muksun syntyminen juuri ennen kolmekymppisiä sai ikä-tunnelman pysymään rauhallisena. Joka tapauksessa olen päättänyt, etten stressaa itteäni tällä asialla, vaan elelen päivän ja vuoden kerrallaan. Mutta ehkäpä tuo seuraava kymppi eli 40v onkin jo vähän "pahempi" juttu. :D
Pienenä kuvittelin, että olisin isona autokauppias tai joku muu autojen parissa työskentelevä heppu. Selailin ja lueskelin pikkusena ihan himona kaikkia autolehtiä sun muuta. "Lupasin" myös itselleni, että Porschen hankin kyllä ajopeliksi. Taisin kuvitella lisäksi, että about kolmekymppisenä oisin naimisissa ja olisi ainakin yksi lapsi.
Noh, ei ihan nappiin menny tuokaan ajatus: olen IT-konsultti ja ajelen Nissanilla. Mutta sentään lapsi on ja kihloissa elelen - siltä osin elämä siis kunnossa. :)
Huh. Mid-Twenties-Crisis iski, juteltiin tossa aiemmin kaverin kanssa, et kohta on viddu neljännesvuosisata takana... just äskenhän me vasta koluttiin puskissa kun päästiin peruskoulusta... aikakin on näköjään äärimmäisen suhteellinen käsite.
Aloitin tänään US Navy Seal kunto-ohjelman. Varmaan päälimmäisenä ideana kiduttaa itseään sillä, että huomaa kuinka paskassa kunnossa sitä onkaan. En päässyt ohjelman ensimmäisen päivän tavoitteeseen, mutta enpä tätä oikeastaan odottanutkaan päätavoite itsellä on 9 vkoa ja sen jälkeen 3000m coopperissa (12min).
Mutta tässä vähän kivualiasta statistiikka missä mennään ja missä on oltu:
Ozzi 17v, cooper 3450m
Ozzi 29v, 3200m --> 18 min
tuon Navy Seal ohjelman 2 ekaa vkoa tavoite 3 kertaa vkossa 3200m 17 minuutissa, nyt meni tossa matkassa 18min joten vähän kurottavaa jäi... varmaan kirjoittelen tänne joka vko miten homma etenee. Sain personal trainerinkin, joka puhuu vieläpä Tamperetta ja harjoittaa thaimaan judo teamia pekingin olympialaisiin.
Nyt tulee kyllä sellaista tekstiä tämän 26,5 vuotiaan suusta, että vanhemmat Klubbarilaiset varmaan nauraa.. :D
Minua harmittaa ikääntyminen aikasta paljon. Varsinkin elämäntilanteen kannalta; olen noin 4-5 vuotta "normaalia" elämänrytmiä jäljessä erinäisten vastoinkäymisten ja lusmuilujen vuoksi. Ts. samanikäinen kaverini on autoinssinä ollut kohta vuoden, toinen sähköinssinä, pari IT-inssinä ja eräs asunnonvälittäjänä. Ja yksi pakertaa filosofian gradunsa kanssa aivan kalkkiviivoilla Tampesterin yliopistolla. Kaikille on yhteistä se, että tämän ikäisenä (26 -> ja ylöspäin) on jo koulut käyty ja muutenkin hommat hanskassa. Toki löytyy noita ei-niin-kouluttautuneita frendejä, mutta heilläkin duunit joista pitävät ja ovat sinut itsensä & elämäntilanteensa kanssa.
Minua harmittaa.. Nuoruuden lusmuilut ja muut, olen keskinkertainen ylioppilas vailla mitään ammattitutkintoa, keskinkertaisella tai huonohkolla CV:llä toimistoduunissa, joka ei todellakaan ole kutsumushommani. Tilanne, jollaisessa en todellakaan tahdo elää "sitten isompana...", sitten kun on niitä lainoja vaikka muille jakaa..
Olen hakemassa vasta ensimmäistä kertaa toden teolla kouluun, sisäänpääsymahdollisuudet ovat silti .. sangen keskinkertaiset. Vaikka ihmeen kaupalla pääsisinkin sisään, ko. tutkinto vie sellaiset 5-6 vuotta. Toisinsanoen, voisin tuurilla valmistua ammattiin tuossa 2013-2014, noin 32-33 vuotiaana. Siis älyttömän pitkä aika. Pelkkä ajatuskin harmittaa sekä ahdistaa.. :/ Tällä hetkellä on meinaan sellainen fiilis, että tuossa iässä pitäisi viimeistään olla hommat hanskassa, perhe koossa ja vastaavaa..
Toinen puoli "kriisistäni" kattaa sitten juurikin tuon jo mainitun frendipossen. Oikeastaan aina kaveriporukkani on koostunut ikäisistäni (vm -81) tai minua vanhemmista ihmisistä. Nuorempana se oli ihan kivaa, oli järkeä päässä .. jos ei itsellä ( ..), niin kavereilla ja oikeastaan mitään omia typeryyksiä, hankaluuksia tai kunnolla sekoiluja ei ole vastaani vielä tullut.
Tänä päivänä se vain alkaa olemaan jopa negatiivinen asia; useilla on elämänkumppanit ja arki niiden kanssa, ja jos ei niitä, niin muutenvain illanvietto on paljon seesteisempää kuin nuorempana. Asiaa ei yhtään helpota usein aika erilaiset mielenkiinnon kohteet tahi musiikilliset intressit. Otetaan vaikka helppo esimerkki; normabaarissa käynti sillä liki kaikki frendit eivät konemusasta juurikaan perusta. Olin kaveriporukallani baarissa joskus marraskuulla kun juhlimme erään frendin 26v. synttäreitä. Sen jälkeen olen nähnyt muutamaa ei-niin-hyvää-kaveriani pari kertaa jossain Onnelassa. Sitten uutenavuotena oli taas kööri koossa & baarissa. Eli aikasta harvakseltaan..
Mutta jotain positiivistakin, tutustuin -06 myöhäissyksyllä pariin minua 5v nuorempaan kundiin, joiden kanssa vuosi 2007 meni toden teolla siten, kuin olisi elänyt uudestaan tuon parinkympin taitteen ikävaiheen :) Aivan sairaan nastaa rellestää, nauttia elämästä ja pitää hauskaa, aivan eri tavalla kuin ns. "vanhan kaveriporukkani" kanssa.
Olen todella iloinen tälläisestä mahdollisuudesta, sillä harvemmin tulee synttäreillä / normabaarissa kundeihin tutustuttua.. (omat kokemukset viimeisen 9v ajalta ennen tätä; yksi kappale frendejä). Varsinkaan siten, että siitä seuraisi ihan .. voisiko sanoa, ystävyys.
Kiitos O & J :)
Jhoo, näköjään tästä tulikin sellainen sekava sörsseli jota voi olla vanhempana hauska lukea, että taidampa blogiini lisätä
No jos yhtää helpottaa ni löytyy muitakii lähes samasta(ankeemmasta) tilanteesta =P Ei mitään hajua mitä minusta tulisi isona. Duunia tehty minimaalinen määrä. 4v ammattikorkeassa "käyty" joista viimosta 2vuotta ei olla muutaku käyty morjestamassa toimiston sihteereitä lippulappusten vonkauksen muodossa.
Tietää kyllä että tässä on tätä elämää todennäköisesti 40v viel jäljellä ja viimosen 7v ehkä on siitäkin aikuiselämästä vasta pakertanut läpi. Vaan kun sen tietäminen ei paljoa auta kun sitä ei tunnepohjalla tajua/hyväksy. On iskostunut niin hyvin tuo yleinen käsite yhteiskuntakelpoisen ihmisen elämänkaaresta että sitä on kyllä useammankin tullu unta yrittäessä angstattua ku tilanne on sama kuin keskimääräisen 20v intin käyneen jantterin tilanne ja mitään ole saanut aikaiseksi.
Itsekin tässä todennut että pitää nyt sitä työelämää pari vuotta harrastella niin tietää, että tartteeko sitä sitten muuta kuin sen paskaduunin vai löytyykö sitten sieltä se motivaatio lähteä opiskelemaan jotain isompaakin päälle 30vuotiaana =P
vai löytyykö sitten sieltä se motivaatio lähteä opiskelemaan jotain isompaakin päälle 30vuotiaana =P
no mä käyn nyt duunin ohella koulua la-su, ja sanotaan, että kyllä motivaatio ja oppiminen on eri tasolla kuin 10v sitten. Eli siis imho just oikea aika alkaa käydä oikeita kouluja; mutta olin onnekas kun pääsin sisään juuri itselleni sopivaan ja vaativaan ryhmään. Suoritan Master tutkintoa International Business, 10 hengen teho ryhmässä ja proffat on huippuluokkaa mikä on ratkaisevinta motivaatiossa. Leikkikouluja ei enää jaksais käydä... Tän semesterin jälkeen uupuu enää 9 credittiä ja gradu, mutta hissukseen seuraavan parin vuoden aikana ajattelin niitä käydä, ja sitten jos viekäkin motivaatiota ja rahaa (kallis koulu) riittää niin voihan sitä aina jatkaa vaikka sinne tohtoriin saakka. Kovasti kiinnostaisi tuo Doctor programme tuolla Rangoon yliopistossa "Artificial Intelligence", mutta ainakaan viime tiedustelulla sinne ei ulkomaalaisia kaivattu :)
30 lasissa, (huhtikuus 31) ja on ehditty bileet bilettää, lapsi puuhata (4v prinsessa) ja uraa luoda siitä huolimatta että en ole juurikaan kouluja käynyt sitten lukioaikojen. kaikki on mun mielestä oikeastaan kiinni siitä draivista millä elämäänsä eteenpäin ajaa, jos antaa itsensä täysillä joka pienelle jutulle mitä tekeekin, niin elämä tuntuu täydemmältä eikä kaduta jälkeenpäin tekemättä jääneet asiat, vaikka ei olisikaan himalajoja kiivennyt tai guinnessin ennätysten kirjaan päässyt.
voisin rehellisesti kuolla minä päivänä hyvänsä tyytyväisenä siitä miten mun elämä on mennyt, ja se johtuu täysin siitä että oon heittäytynyt jokaiseen päivään aivan täysillä. eikä se tarkoita sitä että pitää aina valvoa myöhään ja lähteä bileistä viimesenä, vaan sitä et on läsnä niissä asioissa mitä tekee ja niissä tilanteissa joissa elää. ei vaiheile turhien kelauksien ristitulissa (mitähän toikin nyt ajattelee etc.) vaan elää elämäänsä avoimin mielin ja antaa palautteen tulla sitten suoraan jos sellaista on tullakseen. jos tekee vaik ruokaa himassa, niin ei tee sitä mikroannosta ja jätä hommaa siihen, vaan paneutuu siihen ja tekee sen ajatuksella vaikka se olis spagettia ja tonnikalaa.
jeh, nyt tyttärelle sanoon että taikatemppujen opettelu saa riittää ja et lähetään tarhaan. sit duuniin, sen jälkeen uimaan ja illalla kavereiden kaa muutamalle helsingin yöhön! yay!!!
ei yhtään paha idea! kun olin 20 ei kiinnostanut koulut yhtään eikä oikeen tiennyt edes mitä haluais lähtee tekemäänkään. nyt kun on 10v duunia alla niin on jo paljon paremmin kristallisoitunut se että mitä haluaa tehdä ja mihin haluais ehkä erikoistua vielä tarkemmin tulevaisuudessa.
jengi on täälläkin oikeesti niiiin nuorta! meil on kaikilla vielä elämä edessä ihan kokonaan!
Hirveesti en muista kun täytin 30 .. (olin kuulemma aika naamat :P) .. mut sen jälkeen elektronisen musiikin kuuntelu on laajentunut jo bileiden järkkäilyn / satunnaisen soittamisen tasolle
Tänä vuonna tulee 30 lasiin, mut en kyl juurikaan jaksa stressata.. Luku siinä missä muutkin, ja nyt tosiaan vasta alkaa loksahtelemaan palikat kohdilleen elämässä, joten FUK IT ihan turhaa jaksa spennaa
Ohhoh, helmikuun lopussa alkaa kello tikittämään, sit on "enää" tasan 2 v aikaa et ollaan 30. Eipä ole aikasemmin edes tullut mieleen mut nyt jotenki menee se maaginen 28 rikki, pitäis varmaan tehdä kaikkea kivaa ja muuttaa tapojaan (lopettaa tupakointi, nukkua enemmän, etsiä itselleen elämänkumppani jne) mut ei helvetti, pitäiskö muka kaikkien olla samassa muotissa ku muut?
Joku joskus totes et ihminen on just niin vanha kuin tuntee olevansa ja mä pyrin elämään just sen mukaan, perhanaako sillä on väliä jos joskus vähän tuppaa unohtelemaan päivämääriä.