Olen jo pitkään harkinnut kirjoittavani tänne omia ajatuksiani alkoholiongelmista, ja nyt voisi tämän kaiken työnteon välttelyn keskellä olla sopiva hetki.
Huomasin pari vuotta sitten, että kaveriporukassa harrastettavat ryyppyreissut alkoivat mennä överiksi. Idioottiraja ylittyi usein, hukkasin tavaroitani ja hankkiuduin potentiaalisiin vaaratilanteisiin, jossa vain humalaisen tuuri pelasti pahemmalta damagelta. Kaverien asenne kulki (ja kulkee edelleen) linjaa "huh huh mitkä bileet! Satanen meni, muisti pois, kännykkä katosi, 3 päivän darra... ensi viikolla uusiksi!". Itse en ole koskaan pitänyt tällaista juhlimista normaalina. Totesin, että jos tämä meno jatkuu, katkon vielä luuni tai joudun isona AA:han.
Absolutismi ei vain sovi minulle, koska arvostan liikaa hyviä oluita, viinejä ja muita ruokakulttuurin nautintoja. Mieleeni nousee vertaus, että AA:n täydellinen raittius on kuin pyörätuoli: sitä on pakko käyttää, jos jalat ovat jo täysin paskana, mutta niin kauan kuin ne on tallella, kannattaa hiihtää itse ja katsoa hieman eteensä. Tämän hieman kärkevän vertauksen tarkoituksena ei ole halventaa AA:ta, sillä ymmärrän, että joillekin absolutismi on ainoa toimiva valinta. Haluaisin vain osoittaa, että kun pallo on vielä itsellä, kannattaa kokeilla maltillisempia keinoja.
Jotkut AA:laiset puhuvat, että heille iskee ryyppyputki päälle ensimmäisestä drinkistä. Minä en koskaan ole kokenut sellaista riippuvuutta alkoholiin - juon joko sosiaalisissa tilanteissa tai sitten makunautinnon vuoksi. Varsinaisesta humalatilasta en nauti ollenkaan, vaan koen sen melko ärsyttäväksi, puhumattakaan sen seurauksista. En myöskään juo unohtaakseni ongelmiani; sen verran tervettä järkeä täytyy itsestään löytää. Koska mopo karkasi pahiten käsistä juuri kaveriporukassa, jossa pullo kävi koko ajan suulla, tein muutamia radikaaleja muutoksia juomatapohini.
Ensiksi otetaan sellainen perusedellytys, että tavoitteena ei ole tulla perskänniin. Kannattaa juoda alusta alkaen siten, että drinkin tai tuopin jälkeen pyrkii tunnistamaan muutokset kehossaan ja päässään. Seuraava annos otetaan vasta, kun nämä muutokset ovat tasantuneet. Täytyy tunnistaa raja, jossa kontrolli alkaa kadota (puhe sössöttää, ajatus hämärtyy, tasapaino horjuu jne). Jos tämä raja alkaa häämöttää, vaihdetaan pikaisesti limsaan tai veteen kunnes känni taantuu. Kannattaa myös opetella siihen, ettei koko ajan tarvitse olla pulloa/lasia kädessä (tuota tuopinkouraisurefleksia helpottaa niin ikään alkoholiton juoma).
Nämä muutokset ovat alkaneet vähitellen kantaa hedelmää. Kun ennen saatoin ottaa etkoille mukaan 9 bisseä, otan nyt 3. Samanlainen vähennyskerroin pätee baarissa, laskekaahan tämä rahassa... Olen oppinut tosissani nauttimaan siitä, että täydellinen kontrolli tekemisistään pysyy alusta loppuun: ei sammalla, ajatus kulkee kirkkaasti ja läpätkin ovat suht fiksuja (no jaa... ainakin fiksumpia kuin perskännissä). Ironista sinänsä, että koen uudenlaisena tunteen, jonka pitäisi olla normi.
Täydellistä hallintaa ei tietenkään kannata odottaa heti; itsekin lipsuin välillä perseilyn puolelle. Mutta sen reilun vuoden aikana, jolloin olen ottanut tuon elämänmuutoksen tosissani, lipsumiset ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi (olin örvellyskännissä kerran koko tämän kesän aikana, ja sekin kaverin häiden jatkoilla). Tutuilta ja kavereilta ei sitten kannata odottaa kauheasti ymmärrystä. Täysraittius vielä menisi läpi, mutta "vähentäminen" lähinnä synnyttää reaktioita "eikä mitään, pulloa vaan käteen ja otetaan sille". Oma persoonani on ainakin tarpeeksi vahva sivuuttamaan tuollaiset kuittailut, semminkin kun tämä asennemuutos on käytännössä minimoinut alkoholinkäytön haitat ja parantanut myös elämänlaatuani.
Jos ylläoleva juttu oli ihan
teal deer, niin tässä lyhyt
tiivistelmä: Vähentäminen toimii, jos ymmärtää oikeasti, miksi kannattaisi vähentää.
[Eri asia sitten, jos alkoholismi on jo peruuttamattoman pitkällä, mutta siitä minulla ei onneksi ole kokemuksia.]