Onko kenelläkään kokemuksia, missä hinnoissa yksityispuolen psykiatrit/terapeutit liikkuvat tällä hetkellä?
---
No toki vaihtelevat nuo hinnat, mutta kyllä aika paljon saa yksityisellä pulittaa. Psykologini arveli 70/istunto olevan aika normi hinta. Tosin hän arvioi myös, että olen nuorena henkilönä (näytämme muuten olevan saman ikäisiä) oikeutettu korkeimpaan Kela-korvaukseen, joka on 52/kerta. Nyt kuitenkin toivon pääseväni YTHS:n kautta terapiaan. En tiedä minkälainen jono- yms. tilanne siellä on.
Ystäväni, jolla on vuosien kokemus terapiasta ja lääkehoidosta tosin neuvoi, että kannattaa mennä Kelaan neuvottelemaan ja kertoa, ettei ole mitenkään työkykyinen ilman terapiaa. On kuulemma ainoa lause, joka avaa portteja ja Kelan kukkaronnyörejä. Tiedä sitten.
Mun psykoterapia maksaa 65 e /45 minuuttia. Sain kelan kuntoutustuen, joten omavastuuksi jää 12, 85 e /kerta.
Niin kuin wiwi jo mainitsi, työkyky on tosi tärkeä pointti Kelan kuntoutustukea haettaessa. Eli kuntoutushakemuksesta pitää tulla ilmi, ettei ole niin huonossa kunnossa, ettei kykenisi terapian pitkäjänteisyyteen (as if akuutti syömishäiriö, päihteiden väärinkäyttö yms.), mutta kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, että työkyky on vaarassa. Tämän tiedon olen saanut mutkan kautta Kelan kuntoutusosaston johtajalta, joten pitäisi ola oikeata informaatiota :)
Zeratul, 4.3.2008 21:37:
Kohta sitä on jo liian vanha kouluttautuakseen (tai voishan sitä tietty opiskella eläkepäiviin asti? ),
Olennaista muutokselle on mielestäni se, että ensinnäkin uskaltaa kuunnella itseään ja uskaltaa haaveilla. Toisekseen asiat pitäisi viedä käytäntöön. Tää toinen osuus on varmaan se vaikein osuus; liian moni elää "teen sit joskus"-asenteella. Mikään ei muutu jos ei niiden asioiden eteen rupea tekemään asioita - asiat ei muutu valittamalla (kokeilin*vink*).
Vaihdoin uraa viime syksynä juuri ennen 28v-synttäreitä, ja rupesin opiskelemaan täysin uutta alaa. Jos kaikki menee putkeen, valmistun ollessani 33-vuotias. Ts. sä et ole 24-v:nä millään tapaa liian vanha. Tsemppiä :)
Ei hitto, yllätyin itsekin kuinka huonoon jamaan sitä toisinaan voi mennä.. Toissa päivänä istuskelin yksin pimeässä kämpässä, toisessa kädessä unilääkepurkki ja toisessa viinapullo. Olin jo niin sillä fiiliksellä, että "hoidetaan nyt tää homma pois päiväjärjestyksestä". Tulin kumminkin viime hetkellä järkiini ja tilasin taksin päivystykseen. Siellä lääkäritäti onneksi tuumasi, että lyhennetäämpä sitä jonotusaikaa tonne mtt:lle. Oikeasti alkaa pikkuhiljaa pelottaan, että pystyykö sitä enää ollenkaan kontrolloimaan itseään. Lähtö ei todellakaan ollut kaukana :(
Voi kun tasaisikin. Mulla on kaksisuuntainen ja masennuslääkkeet aiheuttaa mulle hypomanian, joka on kaikkea muuta kuin tasaista tunteettomuutta.
Mun mieltä ei ole tasannut mikään lääke, jota olen kokeillut ja on siis kokeiltu neurolepteja, masennuslääkkeitä, epilepsialääkkeitä jne. Ja tarkoitus olisi siis juurikin, että mun mieli tasaantuu mutta kun ei niin ei.
Eletään sitten vuoristoradassa.
Onko kalsiumsalpaajia jo kokeiltu? Esim. nimodipiini on osoittautunut tehokkaaksi jopa ultradian rapid cyclingin eli sen kaikkein "pahamaineisimman" bipolaarisortin hoidossa.
Niin kuin wiwi jo mainitsi, työkyky on tosi tärkeä pointti Kelan kuntoutustukea haettaessa. Eli kuntoutushakemuksesta pitää tulla ilmi, ettei ole niin huonossa kunnossa, ettei kykenisi terapian pitkäjänteisyyteen (as if akuutti syömishäiriö, päihteiden väärinkäyttö yms.), mutta kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, että työkyky on vaarassa. Tämän tiedon olen saanut mutkan kautta Kelan kuntoutusosaston johtajalta, joten pitäisi ola oikeata informaatiota :)
Eräs tuttavani haki Kelalta samaan aikaan psykoterapiaa ja sairaspäivärahaa masennuksen takia. Ensin Kela hylkäsi psykoterapian perusteella, että tyyppi on liian sairas, jotta ongelmia voitaisiin hoitaa. Sen jälkeen tuli hylkäävä päätös sairaslomasta, perusteluina, ettei hän ole tarpeeksi sairas.
Voi kun tasaisikin. Mulla on kaksisuuntainen ja masennuslääkkeet aiheuttaa mulle hypomanian, joka on kaikkea muuta kuin tasaista tunteettomuutta.
Mun mieltä ei ole tasannut mikään lääke, jota olen kokeillut ja on siis kokeiltu neurolepteja, masennuslääkkeitä, epilepsialääkkeitä jne. Ja tarkoitus olisi siis juurikin, että mun mieli tasaantuu mutta kun ei niin ei.
Eletään sitten vuoristoradassa.
---
Onko kalsiumsalpaajia jo kokeiltu? Esim. nimodipiini on osoittautunut tehokkaaksi jopa ultradian rapid cyclingin eli sen kaikkein "pahamaineisimman" bipolaarisortin hoidossa.
Toi oli mun viesti, ei syndrodomen =)
Ei ole kokeiltu kalsiumsalpaajia. Mulla on pari muutakin sairautta ja pakko-oireiseen häiriöön taitaa tehota lähinnä masennuslääkkeet, joten niitä nyt pitäisi syödä mutta jos lopetan nykyisen lääkityksen niin en aio syödä/kokeilla mitään lääkettä pitkään aikaan, koska mulla alkaa pää hajota ton lääketestailun vuoksi.
En myöskään tiedä saako esim. tuota nimodipiinia syödä beetasalpaajien kanssa, joita mun on "pakko" vetää ahdistuksen aiheuttamiin fyysisiin oireisiin. Tai sopiiko se kaikkien muiden lääkkeiden kanssa, joita mulla menee kohtuullisen paljon.
Mutta katsoo nyt mitä lekuri keksii =)
Posts: 1,575
#787
•
•
wiwi Valtava vaaleanpunainen agenttiorava
Tässä topicissa oli aikaisemmin puhetta e-pillereiden aiheuttamista masennusoireista. Oon nyt syönyt aika tasan 3 kuukautta pillereitä ja olo alkaa olla sellainen, että luennoilta joutuu lähtemään kesken itkukohtausten takia ja kavereita ei uskalla nähdä kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa kellekään. Ihan vain pari asiaa mainitakseni. Ennen aloittamista elämä tuntui suorastaan hämmentävän hyvältä ja mieli tasapainoiselta.
Kysynkin teiltä, jotka olette lopettaneet e-pillerit samaisesta syystä, kauanko meni että elämä alkoi palautua raiteilleen? Just nyt tuntuu että alkaa olla jaksamisen äärirajoilla. Ei ole voimia hoitaa opiskelua, töitä tai ihmissuhteita.
Viime ajat ollu taas niin yhtä tuskaa ja helvettiä että ei tässä tiedä enää mitenpäin olla ja elää. Reilu kuukauden ainakin ellei pidempään on ollut elämä sitä että vaatii pienen ihmeen että saa ittensä ulos kotiovesta. Ei vaan pysty. Ei edes haluu. Kaikki mielenkiinto asioihin on taas kadonnu täysin.
Ja pahinta varmaan on se että siellä kotona oleminen on se joka kaikkein eniten ahdistaa. Loogista eikö? Koti ja kämppä on vähintään yhtä sekasin kun mieli. Ei mitään järjestystä missään. Ja järjestys on se jota mä tarvitsisin enemmän kun mitään.
Mut mikä avuks kun ei saa ite mitään aikaan? Tiedän et kaiken pitäs lähtee siitä että saisin kodin viihtysäks. Sais asiat järjestettyy niin että edes kotona ois helppo olla ja ei ahdistais. Mutta kun ei jaksa ite. Ei pysty. Ja sit kuitenkin on olevinaan niin saatanan ylpee ettei voi pyytää muilta apua. Vaikka mitä siitäkään ois hyötyä kun en mä osaa sitä apua kuitenkaan ottaa vastaan. Oon luonteeltani kuitenki niin perfektionisti ja kontrollifriikki etten voi antaa kenenkään muun tehä asioita ellei se tee niitä just niin ku mä haluun et ne tehään. Tai vaikka siinä onnistuisin niin kuitenkin sisällä takaraivossa huutais ääni "vitun luuseri, etkö sä edes noin pieniä asioita saa ite tehtyä!"
Ja niin kauan ku koti on sekasin on kaikki muukin sekasin. Perusolotila joka ikinen aamu kun herää tän läävän keskelle on ahdistus. Ja se ahdistus vaikuttaa kaikkeen. Miten voi olla oikeesti muka niin saatanan vaikeeta herätä edes sen verran ajoissa että sais lähettyä hoitamaan edes yhden asian yhden arkipäivän aikana? Mut kun on. Mieli kääntää sen niinpäin. Kaikki pienetkin asiat tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta ja ahdistavilta. Vittu.
Ehkä kaikkein mainioin suoritus tähän mennessä on ollut se että on ollut niin huono olo, ettei oo saanu hoidettua edes omaa hoitoaan. Pilleripurkki hupenee, ja tietää että pitäs varata aika psykiatrille ja hankkia uus resepti, mut ei. Kun on liian vaikeeta. Ja sit lopputuloksena on se että lääkkeet kerkee loppuu kesken ennenku saa aikaseks hankkii sen uuden reseptin. Ja lääkkeet ku loppuu niin täysin samalla hetkellä tulee paniikkikohtaukset takasin.
Miten avuton olo sitä voikaan olla kun istuu sängyn laidalla tärisemässä ja hyperventiloimassa. Kädet puristuu nyrkkiin niin lujaa että kynnet kaivautuu omaan ihoon, ja silti ei voi tehdä asialle mitään. Ajatus huutaa: hölmö! nouse ylös siitä! mene hakemaan rauhoittavaa! Mut keho ei tottele.
Vuoron perään on kylmä, vuoroin kuuma. Paleltaa ja menee vilunväreitä, ja sitten taas hikoiluttaa ja ahdistaa. Paskaa. Täyttä paskaa.
Mut hei, mähän tiedän! Meen lääkäriin! Hakeudun hoitoon! Kyllä se siitä, se auttaa! Ja vitut. Hoitoo en saa. Yksi perkeleen psykoterapeutti sekotti koko mun elämän ja hoitkokuviot reilu vuosi sitten, ja sen takia oon nyt tässä kunnossa. En saa hoitoa.
Jotkut järjenjättiläiset jossain on päättäny että terapiaa saa tasan 2 vuotta ja se on sitten siinä. Jollet siinä ajassa parane niin lisähoitoo et saa. Siis oikeesti, mitä vittua?! Mitä väliä sillä on että mä olen koittanut kaikkeni. Oon juossut hoidosta toiseen, kokeillut yhtä lääkettä toisen jälkeen. Aina kysellyt uusia keinoja ja halunnut päästä eteenpäin. Halunnut parantua. Halunnut tsempata. Sitten yksi saatanan sekopää terapeutti kilahtaa kesken mun hoitojen ja aiheuttaa käytöksellään sen että mun traumat pahenee entisestään. Ja sen saatanan kusipään takia mä en saa enää hoitoa. Lääkäritkin totee että joo joo kyllä me tiedetään sun pitäs saada traumaterapiaa, mut kun kela ei myönnä rahoja siihen.
Niinpä niin. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Yli vuoden jatkuva sairasloma takana. Mä oon vittu 26 ja sairaseläkkeellä! En sen takia että mua ei pystyttäis auttaa, vaan sen takia että ei haluta. Ihan sama mitä mä haluun. Mut kai mun osa on sitten istua täällä kotona tän ahdistukseni ja masennuksen kanssa, homehtua pois. Ketä kiinnostaa?
Avautumis/itkukohtaus helpotti ja vois vaikka sanoa muutaman ihan fiksun(?)kin asian.
Lähinnä siitä kun lueskelin et tääl on noista hoitomuodoista ja lääkityksistä jne juteltu aikasemmin, niin voisin heittää omaa taustaa kehiin...
Masennuksesta oon kärsiny jo lapsuusvuosista asti. Tosin siihen aikaanhan ei kukaan mitään moisista tiennyt ja muutenkin yleinen mentaliteetti oli että ongelmista ei saanu puhua. Ala- ja yläasteella "hoito" oli lähinnä sitä että koulun kuraattori kyseli ja ihmetteli että miks taas on ollut raivokohtauksia koulussa ja miks oon niin paljon poissa tunneilta. Silloin pistivät kaiken vaan jonku teini"angsteilun" piikkiin.
Yläasteella kun aikoinaan yritin kuraattorilta kysyä paikkaa josta hakea apua, se totes että oon "liian nuori" saadakseni hoitoa mielenterveystoimistoista ja lähetti mut johonkin perhe ja nuorisoneuvolaan juttelemaan. (Silloin elettiin ehkä vuotta -96) Siellä sitten istuin selittämässä asioita miehelle joka istu hiljaa nurkassa nyökkäilemässä ja kirjottelemassa asioita ylös jollekkin paperille. Tosin jälkikäteen on käynyt ilmi että se tais varmaan piirtää vaan kukkasia siihen paperiin koska kun kyseisestä paikasta ollaan myöhemmin yritetty pyytää vanhoja tietoja lähetettäväksi niin vastaukseksi tuli että mun nimellä ei sieltä kuulemma löydy yhtään mitään.
No, siellä käymisen lopetin tietty kesken jossain vaiheessa. Ihan turhaahan se oli, sama ku ois käyny tyhjälle seinälle puhumassa.
Vuodet vieri ja masennus senkun pysyi, vaikken varmaan silloin sitä oisi sairaudeksi osannukkaan sanoa. Vähitellen alko olotila huononee entisestään. Ahdistusta ja itkukohtauksia, lisää pahaa oloa. Väsymystä ja masennusta. Koulun käynnistä ei tullut mitään, lukio jäi yrityksistä huolimatta kahteen kertaan kesken, ja työssäkäynnistäkään ei tullut mitään. Mutta koska kotoa opittu asenne "terapia on pelkkää huijausta" ja "perheen asioista ei puhuta muille" oli juurtunut niin kovin takaraivoon niin apua en tajunnut hakea, ennenkun oli tavallaan jo "liian myöhästä". (Näin sen takia että kun lopultakin diagnoosin sain, sanottiin että paniikkihäiriö oli ollut jo niin kauan pahana ja hoitamatta, että se oli kehittynyt krooniseksi.)
Lopultakin olotilat meni niin hirveiksi että aloin saamaan paniikkikohtauksia enkä enää pystynyt nukkumaan. Viimeinen tikki tuli yhtenä yönä kun silloisen poikaystävän viereltä heräsin täristen kun hullu ja itkien. Poikaystävän lohdutteluyritykset ja halaamisen koittaminen vaan pahensi oloa ja jouduin menemään parvekkeelle kylmään talviyöhön pakoon pahaa oloa. Silloin soitin johonkin numeroon kysymään apua, en muista mihin, sieltä ohjattiin puhelu hesperian päivystykseen jossa henkilö jutteli, rauhotteli ja lopulta sanoi että mene hyvä ihminen lääkäriin hakemaan hoitoa, sulla on ihan selvä paniikkihäiriö. Läkäärinhän minä menin, ja sain diagnoosin masennuksesta ja kroonisesta paniikkihäiriöstä. (Tällöin oltiin jo vuodessa 2001)
Ja siitä alkoi pitkä matka joka on vieläkin kesken. Alkuajoista muistan sen, että lääkäri olisi halunnut määrätä hoitavaksi lääkkeeksi rauhottavia. Mutta onneksi tajusin jo silloin sanoa etten halua moisiin jäädä koukkuun. Niinpä määrättiin jotain muuta lääkettä masennuksen hoitoon ja rauhottavia (diapam) yksittäisiä paniikkikohtauksia varten. Mistään terapiasta ei ollut puhettakaan.
Ensimmäinen lääke ei auttanut mitään, (en muista enää nimeä), toinen jota söin oli Cipramil, ja se puolestaan vei kaikki tunteet kokonaan. Olin kuin mikäkin zombie ja mm. parisuhde kärsi siitä kun seksihaluja ei ollut lääkkeen takia ollenkaan. Niihin aikoihin kerkesin käydä läpi vielä kolmannenkin lääkkeen, Fevarinin, joka puolestaan oli aivan hirveä. Se pahensi oloa entisestään, paniikkikohtauksia alkoi tulemaan vielä tiheämpään tahtiin ja elämä oli yhtä helvettiä.
Kaiken sen pahan olon keskellä koitin kuitenkin alottaa opinnot taas kerran uudestaan, tällä kertaa kauppiksessa. Kauppaopisto tosin jäi ensimmäisenä vuotena kesken keväällä kun sain elämäni ensimmäisen hermoromahduksen. Samoin pitkäaikanen suhde päättyi. Silloin vaihdettiin taas lääkettä, tällä kertaa Seromexiin, ja tulevan kesän ajan pääsinkin ensimmäistä kertaa oikeaan hoitoon nuorten psykiatrian avopoliklinikalle. Tosin sekin oli vain tilapäistä, koska minua hoitanut lääkäri palasi kesän jälkeen "oikeaan" työhönsä takaisin terveyskeskukseen ja minä jäin taas ilman hoitoa. (Ja yllätys ei ollut mikään hirveän iso kun myöhemmin yritettäessä tilata tietoja hoidosta niin tuli taas sama vastaus että mitään merkintöjä ei löydy.)
No mutta joo, kesän aikana olo oli kuitenkin helpottanut sen verran että syksyn tullen päätin alottaa opinnot uudestaan ensimmäseltä luokalta kauppiksessa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Alle puoli vuotta jaksoin tsempata ennenkun jäi se(kin) koulu kesken kokonaan.
Mutta mutta, uusi vuosi ja uudet kujeet. 2003 näytti kalenteri kun muutin kaverin kanssa vantaalta helsinkiin. Puolisen vuotta olin taas tekemättä mitään. Olin vaan. Jostain syystä kaupunkia vaihdettaessa oli hoitokin jäänyt kesken. (Sen ainakin muistan että vantaalta ei kukaan siirtänyt mun hoitoa stadiin, koska myöhemmin täällä hoidon alettua yritettiin niitä vanhoja tietoja sieltä vantaan puolelta sitten metsästää.)
Jossain vaiheessa lopetin lääkkeidenkin syönnin kun en kokenut niitä enää tarpeellisiksi, ja kesällä aloinkin tekemään töitä keikkaluontosesti karaokejuontajana. Syksyllä tuli sitten muutto omaan kotiin, ja alotin myös työt kokopäiväsenä lastentarhassa. Elämä maistu kun uusia kavereita löyty stadista ja innostuin konemusiikista. Vuoden 2004 alussa kuvioihin tuli uusi poikaystäväkin ja luulin jo että elämä on hallinnassa. Suunnittelin että kun määräaikanen työsuhde lastentarhassa loppuisi kesällä niin hakisin oppisopimuksella johonkin lastentarhaan töihin, ja valmistuisin lähihoitajaksi. Mutta kuinkas kävikään.
Keväällä 2004 juuri juhlistettua 22-vuotissynttäreitä, kuin salamana kirkkaalta taivaalta sain elämäni siihen mennessä pahimman paniikkikohtauksen. Holtiton tärinä ja hyperventilaatio johti lopulta siihen että oli pakko soittaa ambulanssi paikalle kun en pystynyt enää muuta kun makaamaan lattialla. Ja lanssimiesten kehotuksesta ei muuta kun taas kerran varaamaan aikaa lääkäriin. Hoito alkoi ensin työterveyslääkärin kautta, ja alotettiin lääkehoito uudestaan viime kerralla hyväksi todetulla Seromexilla. Mutta liian myöhään. Lopputuloksena oli elämäni totaalinen hermoromahdus numero 2. Ja unelmat työn teosta lastentarhassa hupeni kun jäin jo 1,5kk työsuhteen loppumista ennen sairaslomalle, ja silloinen työnantaja rohkaisi mieltä toteamalla että jos hän saa kuulla että olen yrittänyt hakea johonkin toiseen kaupungin lastentarhoista töihin hän aikoo pitää huolen siitä että he saavat tietää että minua ei kannata palkata.
Ja sitten? No, sen jälkeen en olekaan enää päässyt takaisin "oikeaan" elämään kertaakaan. Viimesen neljän vuoden aikana oon mm vaihtanut Seromexin, Cipralexiin, joka muuten aiheutti sellaisen ihanan yli 15 kilon paisumisen vajaassa parissa kuukaudessa. Ja vei myös jälleen kerran kaikki seksihalut täysin. Teki hyvää silloiselle parisuhteelle... Ja vuosi sitten vaihtui taas lääke, tällä hetkellä syön Efexoria.
Hoitoja on ollut jos jonkunlaisia. Auroran sairaalassa oon ollut kahteen eri kertaan päiväsairaalan puolella hoidossa useampia kuukausia kerrallaan. Viime keväältä on myös takana noin 2kk oleilu Auroran sairaalan suljetulla osastolla. Olen käynyt psykiatrian avopoliklinikan järjestämällä ahdistuksenhallintakurssilla, kuntoutussäätiön järstämillä elämisenlaadunkurssilla, ja yksilöllisessä työhönvalmennuksessa, avopolin erilaisissa toimintaterapiaryhmissä, ja myös saanut Kelan rahottamaa yksilöllistä psykoterapiaa 2vuotta. Hoitava psykiatri on ollut sama koko tämän ajan, ja avopolin puolella on ollut useita eri henkilöitä niin sosiaalitantasta ja psykologista, sairaanhoitajaan.
Viime vuonna tosiaan tämä silloinen "terapeutti" skitsahti ihan totaalisesti ja muisti mainita minulle miten mm. "en tule paranemaan koskaan", "olen juuri sentyyppinen että reagoin totuuksien kuulemisen niin että saan psykoottisen kohtauksen ja meinaan tappaa itseni", "en ota vastuuta elämästi ollenkaan ja juoksen vaan kaupungilla pitämässä hauskaa", niin joo, ja se paras, "kyllä hän tietää että minulla on koko ajan yövieraina eri miehiä viikonloppuisin ja sen takia en nuku kunnolla ja rytmini ei pysy kohdillaan."
Että joo. Tämä minun niin kutsuttu "terapeuttini" ei muuten suostunut tulemaan liioin päiväsairaalaan saati suljetulle osastolle keskustelemaan tilanteestani, vaikka kummankin paikan hoitavat lääkärit ottivat häneen yhteyttä ja sanoivat että minun oloni kannalta olisi tärkeää että tämä tilanne saataisi selvitettyä. Hän ei myöskään ole vieläkään kirjottanut mulle terpiastani loppulausuntoa, vaikka siitä on reilusti yli vuosi kun hänet viime kerran oon tavannut.
Niin joo, ja muisitnko jo mainita että tämän "terapeutin" takia en saa tällä hetkellä sitä hoitoa mitä minun pitäisi saada. Viime keväällä suljetulla osastolla nimittäin sain lopultakin (6 vuoden jälkeen) oikean diagnoosin. Monimuotoinen persoonallisuushäiriö mm. passiivis-agressiivisin oirein, dissosiatiivinen häiriö, ja edellisistä johtuen oireina myös krooninen paniikkihäiriö ja vakava masennus. Siitä lähtien kun tämä "terapeuttini" yli vuosi sitten sekosi, olen ollut jatkuvalla sairaslomalla, nyttemmin siirtynyt kuntoutustuelle (entinen määräaikainen sairaseläke). En pärjää ilman lääkitystä päivisin ja öitä en nuku ilman unilääkettä. Rauhottavia tulee edelleenkin otettua tarvittaessa.
Sen verran vielä, että personaallisuushäiriötä EI siis voi hoitaa lääkkeillä. Ainoastaan sen oireita. Hoidoksi pitäisi saada pitkäkestoinen intensiivinen traumaterapia. Mutta koska tuhlasin jo 2 vuotta elämästäni siihen "terapeuttiin" ja sen "hoitoon" niin Kela ei myönnä minulle enää psykoterapiaa.
Eli tässä sitä nyt sit ollaan. Istutaan kotona tekemättä mitään. Edistymättä mihinkään suuntaan. Vetäen nappia naamaan ja toivoen että edes välillä olisi niitä parempia päiviä kun jaksaisi ottaa elämästä edes jotain irti.
bubbelgum, 15.4.2008 12:35:
Sen verran vielä, että personaallisuushäiriötä EI siis voi hoitaa lääkkeillä. Ainoastaan sen oireita. Hoidoksi pitäisi saada pitkäkestoinen intensiivinen traumaterapia. Mutta koska tuhlasin jo 2 vuotta elämästäni siihen "terapeuttiin" ja sen "hoitoon" niin Kela ei myönnä minulle enää psykoterapiaa.
Hmm, tämä kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja siis koko tarinasi. Mutta minun uskoni ei antaisi periksi tuossa asiassa. Jos saisit psyk.lääkäriltä lausunnon joka puoltaisi psykoterapiaa (luultavasi olet jo saanutkin?) Ja jotain muutakin evidenssiä tukemaan tuota lausuntoa.
Oletko tiedustellut lääkäriltäsi mahdollisuutta yksilölliseen toimintaterapiaan? Toimintaterapia on aina antajansa näköistä ja joillakin voisi olla psykoterapeutinkin koulutus (löytyy googlettamalla esimerkkejä) jolloin terapia lähentelelisi tuota tarvitsemaasi.
Muutama vuosi sitten näin kun teiniikäinen tyttö joka kärsi masennuksesta oli menossa sähköshokkihoitoon. Ihmiselle annetaan aivoihin voimakas sähköisku, ja ihminen usein kiinnitetään esim. vuoteeseen tms, ja annetaan lääkkeitä jotka estävät pahoinvointia.
Sen jälkeen ihmisen muisti katoaa todella pitkäksi aikaa.
Ja mikään saatu hyöty ei kestä muutamaa viikkoa pidempään..
Englanniksi löytyy kirja Antidepressant Fact Book, jossa kerrotaan mm. tutkimuksista että SSRI lääkkeet saattavat tuhota serotoniinireseptoreita pysyvästi. Masennuslääkkeiden alasajo kannattaa tehdä (hyvän) lääkärin valvonnassa.
Näkee ihmisiä joilla olisi asiat ihan hyvin jos heille sen sijaan että sanotaan "olet sairas" sanottaisiin "ei sinussa ole mitään vikaa"..
Muutama vuosi sitten näin kun teiniikäinen tyttö joka kärsi masennuksesta oli menossa sähköshokkihoitoon. Ihmiselle annetaan aivoihin voimakas sähköisku, ja ihminen usein kiinnitetään esim. vuoteeseen tms, ja annetaan lääkkeitä jotka estävät pahoinvointia.
Sen jälkeen ihmisen muisti katoaa todella pitkäksi aikaa.
Ja mikään saatu hyöty ei kestä muutamaa viikkoa pidempään..
Englanniksi löytyy kirja Antidepressant Fact Book, jossa kerrotaan mm. tutkimuksista että SSRI lääkkeet saattavat tuhota serotoniinireseptoreita pysyvästi. Masennuslääkkeiden alasajo kannattaa tehdä (hyvän) lääkärin valvonnassa.
Näkee ihmisiä joilla olisi asiat ihan hyvin jos heille sen sijaan että sanotaan "olet sairas" sanottaisiin "ei sinussa ole mitään vikaa"..
Niitähän on tosiaan monenlaisia, sellasia joissa on tuota kolmosta sekä kutosta. Itsellä seuraavanlainen cocktail aamuisin:
- Helokkiöljykapseli x 2
- Duo e-epa plus e-dha x 1
- Nokkostabletti x 3
- sinkki
- Fosfokoliini mangaanilla ja magnesiumilla x 2
- kromi
- Dida vatsalle ja suolistolle
Vanhaan postaukseen uusi kyssäri: onko hinnat yleensäkin tuolla nettikaupassa halvemmat/kalliimmat kuin jos marssisi suoraan johonkin luontaistuotekauppaan sisälle? Mietin tässä vaan, että tilaisinko suoraan vai pitäisikö käydä ensin kaupoissa katsomassa ja tekemässä hintavertailua.
embie, 6.7.2008 13:10:
Vanhaan postaukseen uusi kyssäri: onko hinnat yleensäkin tuolla nettikaupassa halvemmat/kalliimmat kuin jos marssisi suoraan johonkin luontaistuotekauppaan sisälle? Mietin tässä vaan, että tilaisinko suoraan vai pitäisikö käydä ensin kaupoissa katsomassa ja tekemässä hintavertailua.
Kyllä suosittelen internettiä. Netissä kun ei tarvitse maksaa liiketiloista sisustajasta isännöitsijään.
Toinen varteenotettava vaihtoehto on esim. tämä
Täälläkin on kehuttu mm. yhtiön myslipatukoita.
Ehkäpä parasta koko jutussa on se että samalla kun remontoit elämäntapasi, voit remontoida taloudellisen tilanteesi! Kätevää eikö?
Lainaus sivuilta.
* Carl supplemented his meager diet with soups from what was available: local herbs, grasses, and vegetables, along with rusty nails (for iron), and lime stone and ground-up animal bones (for calcium).
* He shared his broth with a few friends, although the flavor was far from palatable.
* Months later, Carl and his friends who ate the nutrient-rich broth emerged from their enclave much healthier than those who had eaten only army rations.
Nykyäänhän ei tarvitse sentään nauloja syödä, mutta pointtina Carl oli erittäin omistautunut tutkimukselle ja yhtiö jatkaa edelleenkin hänen 'sisukasta' strategiaansa maailmalla.
embie, 6.7.2008 13:10:
Vanhaan postaukseen uusi kyssäri: onko hinnat yleensäkin tuolla nettikaupassa halvemmat/kalliimmat kuin jos marssisi suoraan johonkin luontaistuotekauppaan sisälle? Mietin tässä vaan, että tilaisinko suoraan vai pitäisikö käydä ensin kaupoissa katsomassa ja tekemässä hintavertailua.
Nettikaupoissa tuotteet on muutaman euron halvempia. Itse olen tosin ostanut suoraan Life- kaupoista tai sitten ihan päivittäistavarakaupoista.
...ja täyttä paskaa. Minä ainakaan en itse uskoisi näihin Scientologien huuhaa juttuihin
Toi on pelottavaa:
En väitä että joku ADD olisi jokin sairaus mutta tuo mies on CCHR:stä (Citizens Commission on Human Rights), joka on yksi monista Scientologien "yhdistyksistä".
...ja täyttä paskaa. Minä ainakaan en itse uskoisi näihin Scientologien huuhaa juttuihin
Toi on pelottavaa:
En väitä että joku ADD olisi jokin sairaus mutta tuo mies on CCHR:stä (Citizens Commission on Human Rights), joka on yksi monista Scientologien "yhdistyksistä".
Android, 19.4.2006 00:06:
Hmm, taidan olla aika yksin asenteeni kanssa mutta syksy on ainoa vuodenaika jolloin koen olevani täysin "elossa", kevät ja kesä ahdistaa valoisuutensa takia. Kun on pimeää, on enemmän anonyymi olo, itselleni pimeys luo turvallisuudentunteen. Valoisuus on paljastava ja siksi pelottavampi. Valoisuus antaa tunteen että on alasti, että on liian näkyvä, että ihmiset näkevät liikaa. Omaan misantrooppiseen maailmankuvaani syksy ja pimeys sopivat paremmin kuin hyvin. Kesä ahdistaa, koska silloin muka pitäisi nauttia siitä että on lämmintä, aurinkoista ja ihanaa...Juuri silloin halun paeta sitä kaikkea kaikkein eniten. Olen ennen ajatellut, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani, mutta olen nyt huomannit, että mitä valoisampaa on, sitä turvattomampi olo on ja sitä enemmän ahdistaa.
Mikäköhän on kaamosmasennuksen vastakohta...?
Tää on aika vanha postaus ja toivottavasti Androidilla on nyt asiat paremmin. Mutta kun sanoit että olet yksin asenteesi kanssa, niin et todellakaan ole. Minusta nimittäin tuntuu ihan tismalleen samalta. Vielä pari kolme vuotta sitten mä nautin kesästä ja lämmöstä, nykyään en halua liikkua sisältä mihinkään jos on aurinkoista ja valoisaa. Töihin meneminenkin tuottaa tuskaa. Olen todella voimaton silloin, toivon että tulis jo syksy ja pimeä, jotta saisin taas kulkea "rauhassa". Kieltämättä kyllä olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Ikävintä on se että tästä ei voi oikein puhua kenenkään kanssa, aika harva ihminen ymmärtää tällaista...
mikke, 6.7.2008 18:20:
--- Android, 19.4.2006 00:06:
Hmm, taidan olla aika yksin asenteeni kanssa mutta syksy on ainoa vuodenaika jolloin koen olevani täysin "elossa", kevät ja kesä ahdistaa valoisuutensa takia. Kun on pimeää, on enemmän anonyymi olo, itselleni pimeys luo turvallisuudentunteen. Valoisuus on paljastava ja siksi pelottavampi. Valoisuus antaa tunteen että on alasti, että on liian näkyvä, että ihmiset näkevät liikaa. Omaan misantrooppiseen maailmankuvaani syksy ja pimeys sopivat paremmin kuin hyvin. Kesä ahdistaa, koska silloin muka pitäisi nauttia siitä että on lämmintä, aurinkoista ja ihanaa...Juuri silloin halun paeta sitä kaikkea kaikkein eniten. Olen ennen ajatellut, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani, mutta olen nyt huomannit, että mitä valoisampaa on, sitä turvattomampi olo on ja sitä enemmän ahdistaa.
Mikäköhän on kaamosmasennuksen vastakohta...?
---
Tää on aika vanha postaus ja toivottavasti Androidilla on nyt asiat paremmin. Mutta kun sanoit että olet yksin asenteesi kanssa, niin et todellakaan ole. Minusta nimittäin tuntuu ihan tismalleen samalta. Vielä pari kolme vuotta sitten mä nautin kesästä ja lämmöstä, nykyään en halua liikkua sisältä mihinkään jos on aurinkoista ja valoisaa. Töihin meneminenkin tuottaa tuskaa. Olen todella voimaton silloin, toivon että tulis jo syksy ja pimeä, jotta saisin taas kulkea "rauhassa". Kieltämättä kyllä olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Ikävintä on se että tästä ei voi oikein puhua kenenkään kanssa, aika harva ihminen ymmärtää tällaista...
Syksy on kieltämättä vuodenaika jolloin ei tarvi olla iloinen ja
energinen kuten ympäristön (pääosin) jos ei siltä tunnu! Tuntuu vasta syksyllä
siltä että on se license to mököttää kun ympäristökin on enemmän synkän näköistä
ja ulkona pimeää ja enkea ilma. Keväällä alkaa jo usein tuleva kesä ahdistamaan
ja se valoisuus! Vanhemmalla iällä on ruvennut arvostamaan syksyä enemmän
ja sitä kaikkea mitä siitä saa irti! Tulis jo syksy! (ei taida montaa tukijaa löytyä
tälle toiveelle*hih*
mikke, 6.7.2008 18:20:
--- Android, 19.4.2006 00:06:
Hmm, taidan olla aika yksin asenteeni kanssa mutta syksy on ainoa vuodenaika jolloin koen olevani täysin "elossa", kevät ja kesä ahdistaa valoisuutensa takia. Kun on pimeää, on enemmän anonyymi olo, itselleni pimeys luo turvallisuudentunteen. Valoisuus on paljastava ja siksi pelottavampi. Valoisuus antaa tunteen että on alasti, että on liian näkyvä, että ihmiset näkevät liikaa. Omaan misantrooppiseen maailmankuvaani syksy ja pimeys sopivat paremmin kuin hyvin. Kesä ahdistaa, koska silloin muka pitäisi nauttia siitä että on lämmintä, aurinkoista ja ihanaa...Juuri silloin halun paeta sitä kaikkea kaikkein eniten. Olen ennen ajatellut, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani, mutta olen nyt huomannit, että mitä valoisampaa on, sitä turvattomampi olo on ja sitä enemmän ahdistaa.
Mikäköhän on kaamosmasennuksen vastakohta...?
---
Tää on aika vanha postaus ja toivottavasti Androidilla on nyt asiat paremmin. Mutta kun sanoit että olet yksin asenteesi kanssa, niin et todellakaan ole. Minusta nimittäin tuntuu ihan tismalleen samalta. Vielä pari kolme vuotta sitten mä nautin kesästä ja lämmöstä, nykyään en halua liikkua sisältä mihinkään jos on aurinkoista ja valoisaa. Töihin meneminenkin tuottaa tuskaa. Olen todella voimaton silloin, toivon että tulis jo syksy ja pimeä, jotta saisin taas kulkea "rauhassa". Kieltämättä kyllä olo tuntuu todella ulkopuoliselta. Ikävintä on se että tästä ei voi oikein puhua kenenkään kanssa, aika harva ihminen ymmärtää tällaista...
aika moni ymmärtää, harva uskaltaa kertoa.. se on se kynnys
),
