Eräs juhannusyö mummolassa maaseudun haja-asutusalueella noin kuusi-seitsemän vuotta sitten. Läsnä minä, pikkuveli, ikäiseni serkku sekä nuorekas hippitätimme. Kello oli noin neljä aamulla, ja kokko veteli viimeisiään. Oli hyvin lämmintä, aavistuksen pilvistä, ja savuun sekoittuivat kaikki keskikesän lupaavat tuoksut. Muu suku oli jo yöpuulla, me tapamme mukaan edelleen hereillä. Koska oli niin lämmintä, päätimme lähteä vielä kerran uimaan noin kilometrin päähän pienelle metsikköjärvelle. Otimme aitasta vanhat polkupyörät (yhteensä kolme, en muista kuka istui ritsillä) ja lähdimme ajamaan maantietä pitkin. Peltojen yllä leijaili valkoinen aamu-usva, pieni tuulenvire tuntui siinä polkiessamme. Järvelle päästyämme olimme jo hieman kylmissämme, joten emme viitsineet riisua, vaan kävelimme vaatteet päällä veteen. Näky ja koko tilanne oli yksi upeimmista ikinä. Järven yllä leijuva usva oli aivan vitivalkoista, kuin sumua, mutta vesi oli silkkaa linnunmaitoa, niin lämmintä ja pehmeää. Aurinko oli tietysti paahtanut koko edellisen päivän ja lämmittänyt pienikokoisen järven veden. Melskasimme hetken, vaikka olisi tehnyt mieli vain tuijottaa henki salpautuneena. Vedestä ei olisi halunnut nousta, vaikka väsymys (ja märät vaatteet) alkoi jo painaa. Lopulta oli pakko lähteä. Paluumatka pyörillä sujui, ja iloksemme aurinkokin tuli esiin. Pellot kimalsivat kasteesta, ja ilma tuoksui havunneulasilta. Ennen nukkumaanmenoa keitimme vielä kaakaot ja istuimme hetken keittiön pöydän ääressä. Oh, nuoruus...
tota samaa mun kultani kanssa odotan 
mun kulta on Linduska 
)