Amokk, 19.8.2006 14:01:
Itse olen aina vaan ihana ystävällinen itseni. Harmi vaan, että jotkut tulkitsevat tämän väärin, ja kuvittelevat mun olevan kiinnostunut vaikken ole - ja ne joihin haluaisin tehdä parempaakin tuttavuutta ajattelevat mun vain olevan ihana ystävällinen itseni. En tiedä enkö osaa vai enkö uskalla tuoda kiinnostustani ilmi. Siipeen on taas kuitenkin saatu tämänkin takia. :(
Jos on tullut siipeen, niin onko tilanne oikeasti korjaamaton vieläkin? Olen viimeaikoina alkanut paljon pohtimaan sitä, ettei elämä kuitenkaan ole monessa tapauksessa siitä yhdestä tilanteesta kiinni, vaan on hyvinkin mahdollista palata asiaan rehellisesti ja hyvässä mielessä jälkikäteen. Itselleni ehkä tärkein asia tämänlaisessa retroaktiivisessa toiminnassa on juuri se, että miten toinen osapuoli ottaa vastaan mielipiteeni ja tunteeni. On tavallaan suuri helpotus tilanteen ohituksen suhteen, jos toinen osapuoli toteaa asian olleen mahdoton jo harkintavaiheessa. Tosin tämä on käänteisesti itselleni tosi vaikea alue, koska.
Riippumatta ihmissuhteiden laadusta, alan usein ahdistumaan ihmisten läheisyydestä ja läheisyyden halusta, sekä fyysisestä että henkisestät. Tämä juontanee juurensa pääosin absoluuttiseen vihaani ihmisten tuomitsemista vastaan - eli vaikka voin olla pääosin oma itseni jokapäiväisessä kanssakäymistilanteissa, niin pelkään vieläkin näitä ns. rehellisyyden hetkiä lähelle yrittävän henkilön kohdalla. Olen tietyissä mielissä erittäin kylmä ja kalkuloiva, mutta toisaalta hyvin elämänrakas ja lämmin - pääosin toisia tiedostamatta emuloiva. Tästä syystä monet ystäväpiirit toimivat hyvin. Ehkä olen lapsuudessani ja vanhempieni kautta tottunut tietyllä tavalla sopeutumaan ja välttämään konflikteja rituaalisesti. Tiedostan kuitenkin sen totuuden, etten halua itse olla erikoisemmin sopeutuvassa parisuhteessa, enkä myöskään yksipuolisesti alistavassa parisuhteessa. Jälkimmäiseen klarifikaationa: alistuvuus, kuten monesti kotiväkivallassa, on tietyssä mielessä suuri ele ihmisten tunnemaailmassa, se on uhraus ehkä suuremman hyvän puolesta, se on uskoa toiseen ja se on itsekritiikkiä. En halua olla tämänlaisessa suhteeessa, vaan ennemminkin semmoisessa, joka tunnustaa taipumukset bi-polaariseen toimintaan ja osaa dekryptata tämän läpi missä oikeasti mennään, eikä esimerkiksi tulkitse maanisempaa vaihetta jotenkin pysyvämpänä ongelmana :/
edit: hieman humaltuneena / laskuissa on tietyllä tavalla palkitsevampaa kirjoitella asioista, koska jokainen lause tuntuu vuorelta :)