Epailija:
suhde, jossa tuota hurmausta ei enää ole, on parhaimmillaankin kuin seurustelisi parhaan ystävänsä kanssa.
Olen samaa mieltä Epailijan kanssa. Kyllä hurmaus on mielestäni pakollinen suhteen edellytys, ainakin alussa. Onhan se totta, että ajan myötä tätä tunne laimenee, mutta kai siinä nyt jonkunlainen puoleensavetävyys olisi hyvä aina säilyä... ?
Ehkä jonain päivänä löydän itseni ja rakastun. Vaan voisiko suhde tällöin olla onnellinen...
Olisiko elämä tylsää, jos olisin aina samaa mieltä kanssani, vai yhtä helvettiä kun en koskaan saaisi itsestäni lomaa? Voisinko käydä itseni kanssa syvällisiä keskusteluja ilman pelkoa laitoshoidosta? Haluttaisiko minua aina kun minua haluttaisi? Olisiko anoppini yhtä kauhea kuin kaikilla muillakin? Ja miksi hitossa olisin yht'äkkiä alkanut pitää pojista.
Aikamoinen dilemma. Ei taida minusta olla itseni kumppaniksi. Parempi jättää siis itsetutkiskelu sikseen, etten anna itseni ymmärtää enemmän kuin on tarkoitus.
Bio:
kolmen vuoden jälkeen vaihdan tähän osastoon.. toivottavasti en pitkäks aikaa
[muokattu 1.3.2004 16:37]
mäkin tähän osastoon, kolmen vuoden jälkeen ja luultavimmin viihdyn täällä joknin aikaa. myös tunnevaimmainen...
Posts: 2,383
#3195
•
•
Amma Hapanimelä. On-Off. Kennurupoliisi tungelissa.
Täällähän on nastaa!
Mitä tulee suhteen kipinän säilymiseen, niin jollakin tutun tutuilla oli ollut taannoin muistaakseni 50-vuotishääpäivä ja ihmiset sitten kyselivät pitkän liiton salaisuutta. Vastaus kuului tyyliin: Systeemi on muuttunut molemmin puoliseksi sietämiseksi.
Hmm.. No, mitähän tosta nyt pitäs päätellä.
Noh jos sitä tännekin ilmottautuis. Lupaavasti alkavat jututkin kun osaan niin taitavasti pilata heti alkuunsa niin kai se on opeteltava pärjäämään itsensä kanssa. Välillä tosin tuntuu että ite saattanu vähän liioitella omia mokailujakin eikä sitten vaan kehtaa näyttää naamaansa.
Jos nyt joku edes alkaisi kiinnostamaan (opiskelu edes)...