Posts: 2,154
Koska erityisesti moniquottaaminen on osoittautunut hankalaksi en pidä tarkoituksenmukaisena sen kanssa painimaan ryhtymistä, vaan viittaan mielivaltaisesti sinne tänne aiempaan keskusteluun ja keskustelijoihin <3 toki todennäköisesti offtopicin pauloihinkin vähintään ajoittain langeten.
</excuses>
Olen pohdiskellut, miten onnellisuus rakentuu. Vaikuttaisi ihmiselle luonnolliselta käyttäytymiseltä hakea elämäänsä ja tulevaisuuteensa turvallisuutta, usein kestävien ihmissuhteiden ja riittävän varallisuuden keinoin. Tämänkaltaiset asiat voivat kyllä vähentää stressiä ja helpottaa siten elämää, mutta en ole niinkään varma rakentuuko onni tällaisten asioiden pysyväisyyden varaan?
Onko siis onnellisuuden tavoitteleminen esimerkiksi vakaiden, turvallisten ihmissuhteiden keinoja kaihtamattoman säilyttämisen kautta todella onnellisuutta lisäävää? Jos haluan pitää kiinni parisuhteestani, koska se tuo onnea sekä minulle itselleni että kumppanilleni, oikeuttaako se suhteen ylläpitämisen mahdollisesti jossain tilanteessa vaativan epärehellisyyden? Mikäli siis epäilen rehellisyyden aiheuttavan kumppanilleni niin kovaa kipua, että se vaarantaisi hänen kykynsä pitää kiinni yhteisen onnellisuutemme avaimista, pystyisinkö perustelemaan itselleni epärehellisyyteni sillä, että rehellisyyden aiheuttama kipu ei kuitenkaan palvelisi mitään tarkoitusta, ja että oikeastaan teen palveluksen kumppanilleni kantaessani taakan urhoollisesti itse kaatamatta sitä hänen kannettavakseen?
Aikuinen ihminen on hyvin pitkälti itse vastuussa itsestään, ja itselleen. Hyvinvoinnin rakentaminen toisen harteille on kauhean raskas ja melkoisen mahdoton vastuu kantaa. Minun on vaikea nähdä, missä tilanteessa myöskään vastuun ottaminen toisen hyvinvoinnista on oikeutettua tai perusteltua. Jos tahdon välttyä aiheuttamasta toiselle mielipahaa tai kipua, teenkö palveluksen kumppanilleni vai itselleni? Eihän ikävien tunteiden aiheuttaminen läheisilleen koskaan tunnu mukavalta, mutta se ei mielestäni useinkaan riitä syyksi olla tekemättä niin. Toki siihen voi hyvinkin olla olemassa muita, perustellumpia syitä, joista en tällä hetkellä saa kiinni. En itse tiedä koskaan tunteneeni ihmistä, jonka koko maailma saattaisi luhistua minkään yksittäisen asian tai tapahtuman vuoksi, ja ehkä siksi minun on vaikea ymmärtää epärehellisyyden suojelevan jalouden perusteluita, jotka nojaavat moiselle pelastushengelle.
Ajatus vanhemmiten ehkä auttamattomasti kehittyvän juurtuneisuuden hyväksymisestä osaksi väistämätöntä tuntuu myös jotenkin surulliselta. Tällaisella alle kolmekymppisen viattomalla maailmankatsomuksella on toki helppo huudella, että "eläkäätte elämänne jokaisena päivänä", mutta minulle henkilökohtaisesti ei ajatuksen naiivius riitä perusteeksi sen väheksymiselle siinä määrin, ettei sitä voisi pitää tavoittelemisen arvoisena asiana. Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä missä vaiheessa elämää mahdollisesti kehittäisin ajatusmaailman, jossa olen valmis ja kokenut jo tarpeeksi voidakseni heittäytyä siihen mennessä tehtyjen valintojeni kannateltavaksi ja hyvillä mielin lakata kyseenalaistamasta niitä. Harvojen ihmisten elämä varmaankaan on yhtä kivun ja kehityksen toisiaan toistavaa sykliä, vaan henkisen kasvun mahdollistavia akkuja on aika ajoin hyvä latailla hakeutumatta ainakaan ehdoin tahdoin jatkuvasti uusien haasteiden eteen. Kuitenkin erityisesti tällaisen ajattelutavan ikäsidonnaisuus tai pysyväisyys vierastuttaa.
Ehkä kasvan yli tällaisesta toiveikkuudesta saavuttaessani vanhemmiten kyynisyyden helpottavan tilan, jossa utooppisen maailman perään haikailu lakkaa tuntumasta mielekkäältä. Siihen asti voin vaaleanpunaiset lasit silmilläni odotella joskus oppivani maalailemaan sateenkaaria sekä omalle että muiden taivaille
</excuses>
Olen pohdiskellut, miten onnellisuus rakentuu. Vaikuttaisi ihmiselle luonnolliselta käyttäytymiseltä hakea elämäänsä ja tulevaisuuteensa turvallisuutta, usein kestävien ihmissuhteiden ja riittävän varallisuuden keinoin. Tämänkaltaiset asiat voivat kyllä vähentää stressiä ja helpottaa siten elämää, mutta en ole niinkään varma rakentuuko onni tällaisten asioiden pysyväisyyden varaan?
Onko siis onnellisuuden tavoitteleminen esimerkiksi vakaiden, turvallisten ihmissuhteiden keinoja kaihtamattoman säilyttämisen kautta todella onnellisuutta lisäävää? Jos haluan pitää kiinni parisuhteestani, koska se tuo onnea sekä minulle itselleni että kumppanilleni, oikeuttaako se suhteen ylläpitämisen mahdollisesti jossain tilanteessa vaativan epärehellisyyden? Mikäli siis epäilen rehellisyyden aiheuttavan kumppanilleni niin kovaa kipua, että se vaarantaisi hänen kykynsä pitää kiinni yhteisen onnellisuutemme avaimista, pystyisinkö perustelemaan itselleni epärehellisyyteni sillä, että rehellisyyden aiheuttama kipu ei kuitenkaan palvelisi mitään tarkoitusta, ja että oikeastaan teen palveluksen kumppanilleni kantaessani taakan urhoollisesti itse kaatamatta sitä hänen kannettavakseen?
Aikuinen ihminen on hyvin pitkälti itse vastuussa itsestään, ja itselleen. Hyvinvoinnin rakentaminen toisen harteille on kauhean raskas ja melkoisen mahdoton vastuu kantaa. Minun on vaikea nähdä, missä tilanteessa myöskään vastuun ottaminen toisen hyvinvoinnista on oikeutettua tai perusteltua. Jos tahdon välttyä aiheuttamasta toiselle mielipahaa tai kipua, teenkö palveluksen kumppanilleni vai itselleni? Eihän ikävien tunteiden aiheuttaminen läheisilleen koskaan tunnu mukavalta, mutta se ei mielestäni useinkaan riitä syyksi olla tekemättä niin. Toki siihen voi hyvinkin olla olemassa muita, perustellumpia syitä, joista en tällä hetkellä saa kiinni. En itse tiedä koskaan tunteneeni ihmistä, jonka koko maailma saattaisi luhistua minkään yksittäisen asian tai tapahtuman vuoksi, ja ehkä siksi minun on vaikea ymmärtää epärehellisyyden suojelevan jalouden perusteluita, jotka nojaavat moiselle pelastushengelle.
Ajatus vanhemmiten ehkä auttamattomasti kehittyvän juurtuneisuuden hyväksymisestä osaksi väistämätöntä tuntuu myös jotenkin surulliselta. Tällaisella alle kolmekymppisen viattomalla maailmankatsomuksella on toki helppo huudella, että "eläkäätte elämänne jokaisena päivänä", mutta minulle henkilökohtaisesti ei ajatuksen naiivius riitä perusteeksi sen väheksymiselle siinä määrin, ettei sitä voisi pitää tavoittelemisen arvoisena asiana. Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä missä vaiheessa elämää mahdollisesti kehittäisin ajatusmaailman, jossa olen valmis ja kokenut jo tarpeeksi voidakseni heittäytyä siihen mennessä tehtyjen valintojeni kannateltavaksi ja hyvillä mielin lakata kyseenalaistamasta niitä. Harvojen ihmisten elämä varmaankaan on yhtä kivun ja kehityksen toisiaan toistavaa sykliä, vaan henkisen kasvun mahdollistavia akkuja on aika ajoin hyvä latailla hakeutumatta ainakaan ehdoin tahdoin jatkuvasti uusien haasteiden eteen. Kuitenkin erityisesti tällaisen ajattelutavan ikäsidonnaisuus tai pysyväisyys vierastuttaa.
Ehkä kasvan yli tällaisesta toiveikkuudesta saavuttaessani vanhemmiten kyynisyyden helpottavan tilan, jossa utooppisen maailman perään haikailu lakkaa tuntumasta mielekkäältä. Siihen asti voin vaaleanpunaiset lasit silmilläni odotella joskus oppivani maalailemaan sateenkaaria sekä omalle että muiden taivaille
