aada, 4.7.2010 22:31:
Mielestäni on kyllä parempi, ettei tyydy mihinkään kuin että tyytyy liian vähään. Kauhea tilanne, että olisi jonkun kanssa vain siitä syystä, ettei voi olla yksin ja joustaa siten itselleen tärkeistä asioista. Kavereissani on paljon näitä tapauksia, ei osata olla hetkeäkään yksin, vaan koko ajan pakko olla joku tukemassa ja omaa heikkoa itsetuntoa vahvistamassa. En usko, että voisin itse päätyä tälläiseen tilanteeseen, koska en lainkaan pelkää yksinoloa ja hyvä niin.
Sitten jos ne kriteerit oikeasti menevät ihan mahdottomiksi toisen suhteen, niin eiköhän nekin alene sen myötä, kun oikeasti alkaa haluamaan parisuhdetta ja yhdessäoloa eli alkaa arvostamaan toisen läsnäoloa niin paljon, että näkee ne "viat" paljon sallivammin.
Olen samaa mieltä siinä, että ei tietenkään ole ihanteellista olla kenenkään kanssa vain siksi, ettei pysty olemaan yksin. Yksin oleminen ja eläminen on ainakin mulle sellainen asia, joka on lisännyt itsetuntemusta valtavasti, mutta niin on kyllä tehnyt myös seurusteleminen.
Mun mielestä Jone sivuutti sellaista aihetta, joka on ajankohtainen nykymaailmassa ja meidän individualistisessa kulttuurissa. Yleinen meininki on meidän kulttuurissa se, että mikään ei riitä, aina tarvitaan lisää sälää, parempaa ja uudempaa, ja sama näyttäytyy valitettavasti myös ihmissuhteissa yleisenä ilmiönä. Moni haahuilee, ei tiedä mitä haluaa, mitkä asiat on oikeasti arvokkaita, juostaan nautintojen perässä ja tavoitellaan mahdottomia. Halutaan kaikki ja kuitenkaan ei välttämättä mitään, varsinkaan jos joutuu itse luopumaan jostakin tai tekemään jotakin asioiden eteen. Itse olen myös tehnyt joskus näin, oli vallan yksinäistä haahuiluaikaa, vaikka olikin ihmisiä ympärillä. On tietenkin hyvin subjektiivista, että millaisia asioita arvostaa ja mitä haluaa elämässään, mutta kyllä mä välillä olen miettinyt sitä, kuinka joskus kauhistelin toisen kulttuurin naimakauppoja (vanhemmat valitsevat lapselleen kumppanin) ja sittemmin olen todennut, että ehkä ne ei olekaan aina niin paha juttu. Tällaisen kulttuurin edustaja kerran totesi, että: ''Tämä ei ole minulle vankila. Minulle olisi suuri taakka ja kahle se, että joutuisin valitsemaan itse kumppanini niistä kaikista maailman ihmisistä. Kuinka pystyä valitsemaan? Liian suuri vapaus voi olla myös raskas taakka. Meidän kulttuurissamme liekki ei heti roihahda, eikä se näin ollen heti sammukaan. Liekki syttyy pikku hiljaa elämän myötä ja palaa pidempään. Vanhempamme ovat nähneet elämää pidempään ja ovat viisaampia, he tietävät paremmin.''
Kulttuurierot on jänniä juttuja. En itse varmasti osaisi sopeutua tällaiseen naimakauppakulttuuriin, koska olen kasvanut tähän asti kulttuurissa, jossa voin itse tehdä valintani. Olen kuitenkin todennut, että välillä suuri vapaus todella tuntuu taakalta. Varsinkin, jos omaksuu individualistisen ajattelutavan täysin. Siksi haluankin kyseenalaistaa tiettyjä individualistisia ajatusmalleja, vaikka niistä pois pyristeleminen onkin osittain mahdotonta.
Tuossa yksi päivä totesin, että: ''Olen itse vastuussa omasta onnestani. Ei kukaan muu.'' Tietyssä määrinhän tämä pitääkin paikkansa, koska minusta itsestäni riippuu se, miten asioihin suhtaudun ja miten elämääni elän. Aloin kuitenkin miettimään tarkemmin tätä fraasia ja totesin, että piru vie, olisin mä aika onneton, jos ihan oikeasti olisin aivan yksin vastuussa omasta onnestani. Kyllä mä ainakin haluan ottaa osavastuun myös läheisteni onnesta, tehdä asioita heidän onnellisuutensa ja ilonsa eteen, ja olen onnekas jos yksikin ihminen haluaa ottaa osavastuun myös minun onnestani. Totesin, että kyllä mäkin olen melkoisen individualistisen kulttuurin ja ajattelumallin sisäistänyt, vaikka se ei aina olekaan hyvä ja oikea ja kaikkeen soveltuva ajattelutapa.
Mun mielestä olisi hienoa, jos ihmiset ottaisivat enemmän osavastuuta toistensa onnesta ja pysähtyisivät miettimään muutakin kuin sitä, mitä he itse haluavat. Tätä meinasin sillä kun sanoin, että välillä tekisi aika gutaa miettiä sitäkin, mitä itse haluaa antaa, ja missä asioissa itse haluaa kehittyä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö pitäisi ja voisi samalla pysyä uskollisena omille arvoilleen ja toiveilleen näin halutessaan, mutta välillä tuntuu siltä, että meidän kulttuurissa tavoitellaan helposti mahdottomia ja tuijotellaan liiaksikin omaan napaan. Aikamoista ajattelutyötä saa harrastella, jos haluaa pohtia oman kulttuurinsa vaikutusta omaan ajatteluun ja valintoihin, ja kenties vieläpä kyseenalaistaa jotakin tai muuttaa / kehittää toimintaansa.
Nyt vaan nokka kohti uusia seikkailuja 