kindertin, 8.10.2009 14:27:
Eilen illalla oli taas sellanen yhyybyhyy-olo, ja iso hali olis tehny hyvää..
Itekseen vaan on hiukka hankala halia
Mä pääsin viikonloppuna pitkästä pitkästä aikaa kupsottelemaan yhden tyypin kainaloon. Oh...se oli kyllä ihanaa, mutta kolikon toisena puolena on se, että kun Pandoran boxi on avattu, niin Pandora tahtoo lisää
Pitäisi siis jättää vaan boxit avaamatta ja elää siinä totutussa sumussa, missä ei tarvitse toisen ihmisen kosketusta, jossa vaan päivästä toiseen turuuttaa eteenpäin, kuin mikäkin höyryjuna.
Mutta jotenkin se ei vain onnistu, ihminen on laumaeläin. Laumaeläin kaipaa kosketusta.
Lyylikki, 8.10.2009 19:30:
Pitäisi siis jättää vaan boxit avaamatta ja elää siinä totutussa sumussa, missä ei tarvitse toisen ihmisen kosketusta, jossa vaan päivästä toiseen turuuttaa eteenpäin, kuin mikäkin höyryjuna.
Mutta jotenkin se ei vain onnistu, ihminen on laumaeläin. Laumaeläin kaipaa kosketusta.
Mun kohdallani tuo kyllä ainakin toimii hyvin pitkälle kunhan vaan pitää itsensä tietoisesti erossa niistä tilanteista. Oma karenssiaikansahan siinä kyllä on kun muistojäljet hälvenee ja jollain tasolla mä näen tän samanlaisena addiktiona kuin tupakkariipuvuudenkin ;) Se mikä meitä ajaa takaisin näihin kokemuksiin onkin sitten usein kenties jokin ihan eri mekanismi kuin pelkästään juuri se fyysisen kosketuksen kaipuu.
Oma lukunsa on sitten ainakin itselle ne tärkeiden ja rakkaiden ihmisten läheisyydessä vietetyt hetket, jotka tuntee jokaisessa ihohuokosessaan. Ne ovat harvaan nautittuna niin pyhiä ja kulkevat niin pitkään sydämessä tapahtuman jälkeenkin, että eivät onnistu aiheuttamaan addiktion kaltaista kierrettä. Jos nuo kokemukset olisivat läsnä joka päivä niin turtumisen kautta niistä katoaisi se syvyys ja tilalle astuisi todennäköisesti vain kaipuu saada lisää sitä hyvää mihin on jo tavanomaistunut :/
Ei ole helppoa tämä ihmisen elämä kun enemmän ei ole aina enemmän ;)
siveys, 8.10.2009 20:39:
Mun kohdallani tuo kyllä ainakin toimii hyvin pitkälle kunhan vaan pitää itsensä tietoisesti erossa niistä tilanteista. Oma karenssiaikansahan siinä kyllä on kun muistojäljet hälvenee ja jollain tasolla mä näen tän samanlaisena addiktiona kuin tupakkariipuvuudenkin ;) Se mikä meitä ajaa takaisin näihin kokemuksiin onkin sitten usein kenties jokin ihan eri mekanismi kuin pelkästään juuri se fyysisen kosketuksen kaipuu.
Yleensä toimii joo, mutta välillä lipsahtaa omista periaatteistaan. Tosin mikäs sen mukavampaa, kuin rikkoa omia sääntöjään. Jos sitä sattuu pitämään kosketuksesta ihollaan, niin mikä sen mukavampaa jos siinä samalla tulee sitten tyydyttäneeksi omia hyväksymisen tms. tarpeitaan. Kunhan tosiaan pysyy positiivisena addiktiona, eikä varaa koko aivokapasiteettia itselleen.
siveys,
Oma lukunsa on sitten ainakin itselle ne tärkeiden ja rakkaiden ihmisten läheisyydessä vietetyt hetket, jotka tuntee jokaisessa ihohuokosessaan. Ne ovat harvaan nautittuna niin pyhiä ja kulkevat niin pitkään sydämessä tapahtuman jälkeenkin, että eivät onnistu aiheuttamaan addiktion kaltaista kierrettä. Jos nuo kokemukset olisivat läsnä joka päivä niin turtumisen kautta niistä katoaisi se syvyys ja tilalle astuisi todennäköisesti vain kaipuu saada lisää sitä hyvää mihin on jo tavanomaistunut :/
Ei ole helppoa tämä ihmisen elämä kun enemmän ei ole aina enemmän ;)
Onhan se läheisten ihmisten läheisyys kuitenkin joo kaikista parasta, mutta jos läheisyyttä on tarjolla, niin en minä sitä lähtisi välttelemään vain sen takia, että se "tavanomaistuu". Uskon kuitenkin, että ihminen kun on (ainakin toisinaan) ajattelevainen olento, niin omalla päätöksellään voi hyvin pitkälle vaikuttaa siihen, kuinka vahvana tai nopeasti se tavanomaistuminen tulee.
Tottahan arki tulee jokaiseen suhteeseen jossain vaiheessa, mutta siihen millaiseksi se arki muodostuu, voi hyvin paljon itse vaikuttaa. Jos molemmilla on tahtotila ylläpitää suhteen taikaa, niin ei kai se voi olla täysin mahdotontakaan.
Jotkut ovat hehkuttaneet täällä kuinka hienoa on olla sinkku. Mulla taas kaikki ihmiset "ympärillä" seurustelee, niin eihän niillä sitten tunnu aika olevan muille. Saa kyllä mennä ihan vapaasti, se on totta, mutta kunhan sen tekee sitten yksin. En mä kyllä edelleenkään näe mitään hienoa tässä
vala, 10.10.2009 14:10:
Jotkut ovat hehkuttaneet täällä kuinka hienoa on olla sinkku. Mulla taas kaikki ihmiset "ympärillä" seurustelee, niin eihän niillä sitten tunnu aika olevan muille. Saa kyllä mennä ihan vapaasti, se on totta, mutta kunhan sen tekee sitten yksin. En mä kyllä edelleenkään näe mitään hienoa tässä
Onhan se toki vähän erilaista sinkkuilla, jos oikeasti kaikki kaverit on jo pariutunut. Itse nautin sinkkuilusta yli kaiken, mutta pakko myöntää, että ei tää ehkä olisi ihan samanlaista ilman sinkkukavereita, jotka on yhtä kovia menemään kuin itse.
vala, 10.10.2009 14:10:
Jotkut ovat hehkuttaneet täällä kuinka hienoa on olla sinkku. Mulla taas kaikki ihmiset "ympärillä" seurustelee, niin eihän niillä sitten tunnu aika olevan muille. Saa kyllä mennä ihan vapaasti, se on totta, mutta kunhan sen tekee sitten yksin. En mä kyllä edelleenkään näe mitään hienoa tässä
En minäkään näe mitään hienoa olla sinkku. Pahinta on se, kun iskee kauhea hellyyden kaipuu. Ehkä tämä olotila menee taas ohi. Jos nyt mulla olisi rahaa, ottaisin uuden koiran.
Emmä tiedä miten te naisenne bongaatte, mutta mä vaanin sellasia yli 10v nuorempia muijia limudiscon edessä ja jos joku tarranauha jää lahkeeseen roikkuu, niin houkuttelen sen siiderillä olkkarista makuuhuoneen puolelle, jossa sitten teen taikojani, kuten parisuhteen sinetöiviä fritsuja. Itsehän en juo, jotta joka aamu herätessäni muistan kuinka nolo ihminen olen. Se tuo suhteeseen kaivattua nöyryyttä, eikä siten tarranauhan jatkuva huomio pääse kilahtamaan hattuun edes sitkeimpien takiaisten kanssa.
Kertaakaan ei oo banksejä tehty!
larzizi, 10.10.2009 15:40:
--- vala, 10.10.2009 14:10:
Jotkut ovat hehkuttaneet täällä kuinka hienoa on olla sinkku. Mulla taas kaikki ihmiset "ympärillä" seurustelee, niin eihän niillä sitten tunnu aika olevan muille. Saa kyllä mennä ihan vapaasti, se on totta, mutta kunhan sen tekee sitten yksin. En mä kyllä edelleenkään näe mitään hienoa tässä
---
Onhan se toki vähän erilaista sinkkuilla, jos oikeasti kaikki kaverit on jo pariutunut. Itse nautin sinkkuilusta yli kaiken, mutta pakko myöntää, että ei tää ehkä olisi ihan samanlaista ilman sinkkukavereita, jotka on yhtä kovia menemään kuin itse.
Tämmöistä on aika jännä lukea, koska itse koen välillä olevani kovempi menemään kuin monet sinkkukaverit. :D Miksi seurustelun pitäisi olla jokin ''kahlitseva tekijä'', en kässää.
Tosin, mulle tekisi varmasti hyvää välillä rauhoittuakin ja olla enemmän kotona, ja tänään vietänkin kerrankin koti-iltaa. :) Pään tuulettaminen tuntuu kuitenkin olevan nykyjään mulle hyvinkin tärkeää, ja pään tuulettamisella en tarkoita yltiöpäistä ryyppäämistä, vaan ihan vaan illan viettämistä tanssien / kavereiden kanssa. Meen fiiliksen mukaan. Ei ole lapsia, niin voi vielä mennä vapaammin. Mielummin viipottaa menemään nyt, niin voi sitten joskus hyvillä mielin vähän rauhoittua. Tää on tätä elämänvaihetta.
Mutta joo, mun elämää rajoittaa kyllä eniten mun työ. Nyt vaan sattuu olemaan tämmöinen kausi, kun on useampi viikendi peräjälkeen vapaata, pitää otella ilo irti! Kerrankin ehtii näkemään immeisiä!
Harmi tosiaan, jos jollakulla sellainen tilanne, että ystävyyssuhteisiin vaikuttaa ystävien tai oma siviilisääty, ite ei halua antaa moisen vaikuttavan mitenkään radikaalisti. Toki jos on jo perustanut perheen lapsineen, niin silloin mennään hyvin pitkälti lasten ehdoilla, eikä aikataulujen yhteensovittaminen ole aina helppoa.
Vampyrella, 16.10.2009 16:30:
Tämmöistä on aika jännä lukea, koska itse koen välillä olevani kovempi menemään kuin monet sinkkukaverit. :D Miksi seurustelun pitäisi olla jokin ''kahlitseva tekijä'', en kässää.
Ei se kaikilla olekaan "kahlitseva tekijä", mutta valitettavasti joillain se vaan menee niin. Ihan riippuu henkilöstä. Kyllä mun jotkut seurustelevat kaverit käy muiden kanssa ulkona ihan yhtä paljon (ellei jopa enemmänkin) kuin jotkut sinkkukaverit. Mutta kyllä niitäkin tapauksia on, jotka on seurustelun alotettuaan kadonnut kokonaan neljän seinän sisälle oman kullan kainaloon.
Musta on hassua, kun toisia ahdistaa lähteä ulos seurustelevien kavereitten kanssa. Ei se mulle ole ikinä tuottanut mitään ongelmaa.
Toki mä ymmärrän sen, että välillä pariskunnat saattaa ulkoilemassa esimerkiksi alkaa nahistelemaan, mutta ainahan niille voi huomauttaa asiasta, mutta itse asiassa musta on ihan kiva toimia niitten erotuomarinakin. Kun ei ole omia ihmissuhdeongelmia, niin on hienoa jos voi ottaa osaa joidenkin toisten ongelmiin
Tiedä sitten, että onko tämä minun vai minun ystävien ominaisuus enemmänkin.
Ei se kaikilla olekaan "kahlitseva tekijä", mutta valitettavasti joillain se vaan menee niin. Ihan riippuu henkilöstä. Kyllä mun jotkut seurustelevat kaverit käy muiden kanssa ulkona ihan yhtä paljon (ellei jopa enemmänkin) kuin jotkut sinkkukaverit. Mutta kyllä niitäkin tapauksia on, jotka on seurustelun alotettuaan kadonnut kokonaan neljän seinän sisälle oman kullan kainaloon.
Niin, ja sit on niitä sinkkujakin, jotka on jo menovaiheensa eläneet, eikä jaksa aina ravailla kylillä. :) Tapauskohtaista kaikki tyynni.
Itselle ei ole koskaan tullut mieleen, että kumppani korvaisi kaverit tai toisin päin, suht surullistahan se on jos seurustellessa ei pidä mitään yhteyttä kavereihinsa, ja sitten mahdollisen eron tullessa onkin parasta kaveria taas kaikkien kanssa. Sellanen sopiva balanssi elämässä on hyvä olla, myös ihmissuhteissa.
Toisaalta, kyllä hyvää ystävää voi nähdä joskus pitkänkin tauon jälkeen niin, että kummankaan ei tarvitse kyseenalaistaa toisen ystävyyttä. Voi ikään kuin jatkaa siitä, mihin jäätiin, jos molempien elämäntilanteet ovat olleet sellaiset, ettei ole ehditty näkemään aikoihin.
Enpä siis minäkään halua yleistää tai arvostella, jokainen toki toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Lyylikki tuossa kirjottelikin jo ihan hauskan pointin myös. :)
Selasinpa tässä Evita-lehteä, ja silmiin osui kirjoitus pettämisestä ja anteeksiannosta.
Psykoterapeutti Ritva Salmisen mielipiteitä tilanteesta, jossa mies on pettänyt.
[Miksi lopullinen anteeksianto on niin vaikeaa?
Ateeksiantaminen on mahdotonta, jos nainen ei tiedä, mitä hänen pitäisi antaa anteeksi. Tapahtuma pitää käydä läpi juuri niin yksityiskohtaisesti kuin nainen haluaa.
Uskottomuutta on vaikea antaa anteeksi, koska on vaikea hahmottaa,mitä kaikkea on tapahtunut. Pitäisikö antaa anteeksi varsinainen seksi vai se, että mies on ihastunut toiseen? Vai se, että hän on heittänyt koko yhteisen historian antautumalla viettiensä vietäväksi?
Petetty nainen ei voi antaa anteeksi, koska hän ei pysty näkemään metsää puilta.
..Salminen sanoo, että nainen miettii usein ensimmäisenä, mikä hänessä on vialla kun mies teki tällaisen tempun. Pinnallisten itsesyytösten sijaan kannattaa miettiä, olisiko niin, ettei kumpikaan jaksanut huolehtia suhteesta.
..Miten oman osuutensa tapahtumiin voisi hyväksyä?
-"Molempien tulisi ymmärtää, että suhde ei ole ollut jostain syystä tyydyttävä. Siihen on tullut tila, joka on täyttynyt uudella ihmisellä."
Naisen on siis vaikea antaa anteeksi, koska petos tuntuu myös omalta epäonnistumiselta.Nainen kokee syyllisyyttä ja häpeää, eikä asiaa ole helppoa käsitellä järjellä. Ahdistukseen jää jumiin.
..Sitten Salminen sanoo tärkeän asian : Vaikka petos on miehen vastuulla, itse anteeksiantamisen vaikeus voi olla naisen ihan oma asenneongelma.]
Näiden jälkeen on selitystä siitä kuinka nainen Haluaa olla marttyyri ja saada miehen matelemaan muistuttamalla jatkuvasti pettämisestä, ja kuinka nainen saattaa syyttää kaikkia muitakin ongelmiaan pettämisestä (tyyliin "töissäkin olisi helpompaa ellei minua olisi petetty..)
Mitäs mieltä klabbari on tästä?
Mulla ainakin on iso asenneongelma. Jos mua petetään, niin en kyllä harkitse anteeksiantamista ja sitä kautta suhteen jatkamista. Mä lopetan suhteen siihen.
Moni saattaa olla samaa mieltä, mutta sitten jos tilanne ihan oikeasti tulee eteen, onkin lähteminen vaikeaa.
Tietysti suhteessa saattaa olla asioita, joiden takia kannattaisi(joidenkin mielestä) pysyä yhdessä ja vaikka hammasta purren yrittää unohtaa pettämiset.
Ehkä mä olen sitten liian pessimistinen, mutta en usko että pettäjä ei pettäis uudestaankin. Jos huomaa että ahaa, mä sain tonkin anteeksi, niin ehkä saan uudestaankin. Ja toki yleistän taas rumasti.
Onhan tossa toki pointtinsa, mutta mä en aio tulevaisuudessakaan jäädä suhteeseen jossa en riitä kumppanilleni. Sen oon kokeillu jo turhan raskaasti enkä halua samaan uudestaan. Jos petät, niin lähdet.
kindertin, 17.10.2009 11:48:
Selasinpa tässä Evita-lehteä, ja silmiin osui kirjoitus pettämisestä ja anteeksiannosta.
Psykoterapeutti Ritva Salmisen mielipiteitä tilanteesta, jossa mies on pettänyt.
kindertin, 17.10.2009 11:48:
Mitäs mieltä klabbari on tästä?
Mulla ainakin on iso asenneongelma. Jos mua petetään, niin en kyllä harkitse anteeksiantamista ja sitä kautta suhteen jatkamista. Mä lopetan suhteen siihen.
Moni saattaa olla samaa mieltä, mutta sitten jos tilanne ihan oikeasti tulee eteen, onkin lähteminen vaikeaa.
Tietysti suhteessa saattaa olla asioita, joiden takia kannattaisi(joidenkin mielestä) pysyä yhdessä ja vaikka hammasta purren yrittää unohtaa pettämiset.
Ehkä mä olen sitten liian pessimistinen, mutta en usko että pettäjä ei pettäis uudestaankin. Jos huomaa että ahaa, mä sain tonkin anteeksi, niin ehkä saan uudestaankin. Ja toki yleistän taas rumasti.
Onhan tossa toki pointtinsa, mutta mä en aio tulevaisuudessakaan jäädä suhteeseen jossa en riitä kumppanilleni. Sen oon kokeillu jo turhan raskaasti enkä halua samaan uudestaan. Jos petät, niin lähdet.
Minä olen suhteen alkuvaiheessa antanut anteeksi "pettämisen" ja itsestäni uskon, että pystyisin siihen myös nykyisessä elämäntilanteessani, sekä suhteen alkuvaiheessa, että myöhemminkin. Ehkä jopa paremmin, kuin aikaisemmin.
Pettämisen käsitteestähän täälläkin on taidettu aika paljon jossain vaiheessa keskustella, mutta minulle fyysinen veto tai jopa kanssakäyminen ei vielä välttämättä täytä pettämisen tunnusmerkistöä. Olen käyttänyt esimerkkiä haluan panna/aion panna, jossa ensimmäinen on vain päänsisäistä halua ja toinen sitten sitä, että haluaan alkaa toteuttamaan.
En usko, että siihen kuinka pettämiseen suhtautuu, olisi olemassa yhtään sen oikeampaa tai väärempää vastausta. Ja uskoisin, että vaikka yhdellä kertaa ei pettämistä sallisi yhtään, voisi toisella kertaa, toisen ihmisen ollessa kyseessä, antaa anteeksi. Likaista peliähän pettäminen on, eikä anteeksianto ole välttämättä helppoa, mutta kyllä se onnistuu. Asia ei välttämättä unohdu ikinä, mutta anteeksi voi silti antaa.
kindertin, 17.10.2009 11:48:
...
Psykoterapeutti Ritva Salmisen mielipiteitä tilanteesta, jossa mies on pettänyt.
...
-"Molempien tulisi ymmärtää, että suhde ei ole ollut jostain syystä tyydyttävä. Siihen on tullut tila, joka on täyttynyt uudella ihmisellä."
Olenko mä jotenkin hirveän pessimistinen kun mä kuvittelen, että sellaisen suhteen löytäminen, joka tyydyttäisi osapuolten kaikki tarpeet hautaan saakka on jotenkin aika epärealistinen toive?
Onhan se tietysti aika paljon kiinni siitä kuinka paljon on itseään valmis muuttumaan ja tarpeistaan valmis luopumaan. Ehkä kyse onkin siis vain siitä, että mä olen huono mukautumaan, muuttumaan ja luopumaan?
Mutta olisiko kolikon toinen puoli kenties se, että suurimmassa osassa parisuhteita kommunikaatio pelaa niin huonosti, että se on vaan helpompi muuttua, mukautua ja luopua itse tarpeistaan kaikkien tarvekonfliktien edessä, kuin edes yrittää keskustella kumppanin kanssa siitä olisiko olemassa jokin toinen reitti tarpeiden tyydyttämiseen? Ehkä omalla kohdallani onkin vain tällä osin vähän liian suuret luulot itsestäni ja liian suuret odotukset tulevalle kumppanilleni? ;)
Aika hyvä analyysi! Tietty tuohan on vain tip of the iceberg, mutta oikein hyviä huomioita ihmisen käytöksestä ja itselle näkymättömistä asenteista ja ajatuksista.
On monta asiaa joista pettäminen voi johtua, mutta kuten artikkelissakin sanottiin, aina on kyse siitä että syystä tai toisesta suhde ei ole "tarpeeksi", ja en usko että se koskaan johtuu puhtaasti vain toisesta osapuolesta. Kysehän voi olla yhteensopimattomuudestakin, ja tätä harvoin kukaan haluaa itselleen myöntää.
Parisuhteessa ihminen usein toivoo ja haluaa suhteen onnistuvan, ja silloin ehkä ummistetaan silmät joiltain asioilta jotka eivät ole kohdallaan. Ehkä toinen osapuoli ei halua bilettää yhtä paljon kuin toinen, ehkä toinen haluaa enemmän seksiä, ehkä toinen haluaa pitää asunnon siistimpänä, tai ehkä toinen haluaa kiertää joka vuosi kaikki sukujuhlat läpi. Ikävän harvoin näistä asioista voidaan keskustella rehellisesti ja syyllistämättä, ja vielä harvemmin kumpikaan muuttuu. Usein se mielikuva ihmisestä, johon on ihastunut, osoittautuu olevan melko erilainen kuin itse ihminen - ja ihmisethän myös muuttuvat ajan myötä, ajelehtien vielä kauemmas siitä mielikuvasta.
Jos jompikumpi pettää, se kertoo siitä että on liikaa vialla olevia asioita joista ei voida kommunikoida, tai joita ei olla kommunikaatiosta huolimatta pystytty ratkaisemaan. Ehkä usein tämä on nimenomaan kovin erilaiset odotukset seksielämän suhteen. Pettäminen on silloin tavallaan todistus siitä että suhteessa ei olla onnistuttu, joka on tietenkin molempien syytä, mutta erityisesti voi tuntua siltä että se joka pettää on se joka luovutti ensin.
Kaksi ihmistä voi merkitä toisilleen hyvin paljonkin, vaikkei suhde olisikaan kiiltokuvaromanssi prinsessahäineen. Luulen että ihmisillä on vähän se ongelma että jokaisen ihmissuhteen pitää siististi sopia johonkin valmiiksi muiden (mm. median) määrittelemään lokeroon, ja jos siinä on jotain ylimääräisiä möykkyjä tai kuoppia, ei se voi mitenkään muka toimia. Pah, sanon minä. Jokainen suhde on ainutlaatuinen, ja jos molempien odotukset ja toiveet saadaan kommunikoitua aidosti, on suhde onnistunut, vaikka prinsessahäitä ei tulisikaan, tai jos ihmiset päätyisivät asumaan erillään.
Taitaapi olla kuitenkin niin että kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti näe omia tunteitaan tai ajatuksiaan riittävän selkeästi kommunikoidakseen niitä muille.
siveys, 20.10.2009 10:24:
--- kindertin, 17.10.2009 11:48:
...
Psykoterapeutti Ritva Salmisen mielipiteitä tilanteesta, jossa mies on pettänyt.
...
-"Molempien tulisi ymmärtää, että suhde ei ole ollut jostain syystä tyydyttävä. Siihen on tullut tila, joka on täyttynyt uudella ihmisellä."
---
Olenko mä jotenkin hirveän pessimistinen kun mä kuvittelen, että sellaisen suhteen löytäminen, joka tyydyttäisi osapuolten kaikki tarpeet hautaan saakka on jotenkin aika epärealistinen toive?
Onhan se tietysti aika paljon kiinni siitä kuinka paljon on itseään valmis muuttumaan ja tarpeistaan valmis luopumaan. Ehkä kyse onkin siis vain siitä, että mä olen huono mukautumaan, muuttumaan ja luopumaan?
Mutta olisiko kolikon toinen puoli kenties se, että suurimmassa osassa parisuhteita kommunikaatio pelaa niin huonosti, että se on vaan helpompi muuttua, mukautua ja luopua itse tarpeistaan kaikkien tarvekonfliktien edessä, kuin edes yrittää keskustella kumppanin kanssa siitä olisiko olemassa jokin toinen reitti tarpeiden tyydyttämiseen? Ehkä omalla kohdallani onkin vain tällä osin vähän liian suuret luulot itsestäni ja liian suuret odotukset tulevalle kumppanilleni? ;)
Mä oon kyl aika pitkälti sun linjoilla. Suhteet on vaan kompromisseja täys, aina pitää muuttua tai muuttaa jotain, jotta hommat kolahtaa astetta eteenpäin.
Itselle tuli rajat vastaan (yksinkertaisesti vaan liikaa asioita, jotka eivät kolahtaneet paikoilleen 2v aikana) ja nyt sitä ollaan sit sinkkuna.
mä en mukaudu, en luovu enkä sitoudu, enkä tyydy.. perhana miks mä oon edelleen sinkku. no ei.. mutta onhan se totta että suhteessa pitää tehdä kompromisseja, ja jos on kaksi puupäätä vastassa, niin eihän siitä vain voi tulla oikein mitään. mä osaan kyllä kuvailla unelmakumppanin luonteenpiirteitä, mutta on vissiin niin uniikkitapaus että ei vaan osu kohdalle :D TAI hetkonen, eiku joo ei mitää, enhän mä koskaan jaksa kehenkään tutustua. (ainakaan miehiin)
*run to the forever single box or i became gay* :)
